Päiväkirjamerkintöjä 10

   Maanjäristyksestä on jo toivuttu, enää ei odota että hetkellä millä hyvänsä maa alkaa jälleen järkkyä.  Pieniä järistyksiä on kuuleman mukaan ollut useita, eilen aamulla itsekin tunsin yhden.  Ne eivät juurikaan hetkahduta ketään.  Se maanantainen oli kuitenkin täällä pitkään asuneiden mukaan voimakkain mitä muistavat.

   ---

   Tämä viikko on vietetty pääasiassa laiskotellen.  On lueskeltu kämpillä sekä kävelty kaupungilla ja rannalla.  Niin, eihän se kävely varsinaisesti mitään laiskottelua ole, kyllä siinä hiki virtaa kun tuolla rantakadulla auringonpaisteessa jolkottaa. 

   TioPepe (tuo ennakkoluuloton oman tien kulkija ja väsymätön uuden etsijä) onnistui ottamaan minusta niskalenkin ja eikun rohkeasti varpaita kastamaan Välimeren aaltoihin!  Kova poika pohjoisesta, lieneekö viikinkien jälkeläisiä.

   ---

   Perjantaina taas junalla kohti Sevillaa.  Sieltä jatketaan tyttären ja vävyn kanssa autolla Extremaduraan, Espanjan ruoka-aittaan.  Yövytään siellä jossain pari yötä, tutustutaan alueeseen ja palataan sitten vielä Fuengirolaan valmistelemaan kotiin paluuta.  Extremadurasta pari sanaa myöhemmin.  Nyt muistan ottaa myös kameran laturin mukaan matkaan.

------

------

   Tiistaisilla markkinoilla kauppiaiden kovaääninen kilpalaulanta täytti korvat ja tajunnan.  Suorastaan runollista:

Kut prais foor juu 

if juu pai moor tän tuu - 

kut prais tsäst foor juu!

Päiväkirjamerkintöjä 9

   Sunnuntaina ajeltiin taas bussilla ylös vuorenrinteeseen, Mijasiin.  Koko Mijasin keskusta oli pantu remonttiin: kadut oli revitty auki kuten myös puistikko ja aukio, jossa järjestetään kaikenlaista tapahtumaa.  Aasi raukat seisoivat silti paikoillaan apaattisina odotellen kyyditettäviä.  Eläinten ystävät pyrkivät kuulemma lopettamaan koko aasien pidon taxeina.  No jäähän sinne Mijakseen toki paljon muutakin omaleimaista ja ainutlaatuista vaikka aasit pantaisiinkin eläkkeelle.  Tuo yllä oleva kuva on otettu Miramarin ostoskeskuksen edestä, siinä Mijas häämöttää valkoisena vuorenrinteellä.  Pueblo Mijas on kaunis kaupunki.

   ---

   Maanantai alkoi epätavallisista merkeissä.  Aamulla vähän vaille puoli kuusi herättiin siihen että kaikki heilui: sänky, huone, seinät, huonekalut.  Tai oikeastaan tuntui siltä, että taloa ravistetaan voimakkaasti.  Oli pakko nousta istumaan ja ottaa sängyn laidasta kiinni.  En tajunnut mitä tapahtuu, missä olen; ollaanko kovassa myrskyssä - sitten tajusin että tämä on nyt ihan oikea maanjäristys.  Sitä kesti ehkä 10 - 15 sekuntia, en ole varma, aika tuntui pysähtyvän.  Noin 20 minuutin kuluttua tuli toinen järistys, vähän pienempi.

   Uutisissa näyttivät järistyksen keskuksen olleen tuossa Marokon ja Espanjan puolessa välissä, Välimerellä, 160 km Malagasta.  Sen voimakkuus oli 6,1.

   Niin että kyllä sitä vielä tämän ikäisenäkin voi kokea asioita ensimmäistä kertaa.  Tämä oli minulle ensimmäinen omakohtaisesti koettu maanjäristys.  Toista en toivo.  Ai pelottiko?  No perhana, kyllä vaan!

   ---

   Tänään oli muuten vasta eka kerta tällä viikolla kun mentiin Miramarin Primarkkiin shoppailemaan!

   ---

   Tämä päivä taitaa olla oikein val(a)istumisen päivä. 

   Viime vuosina reissuilla on aina koluttu kaikki laukkukaupat.  Vaimo on etsinyt sitä juuri oikean mallista, oikean kokoista ja oikean väristä olkalaukkua - tietysti löytämättä.  Tietysti!  Jos hän olisi sen löytynyt, ei oltaisi enää poikettu jokaiseen laukkukauppaan.  Tärkeintä onkin se nahkalaukkujen hypistely.  Ja minä tajusin vasta nyt, että sitä laukkua ei ole tarkoituskaan löytää!  Niin että kiltisti vaan jatkossakin vaimon perässä jokaiseen laukkukauppaan.  (Huokaus.)

   ---

Näinköhän ensi yönä saa nukuttua lainkaan uuden maanjäristyksen pelossa.

Päiväkirjamerkintöjä 8

   Alkaa vähitellen tottua paremmin ja paremmin olotilaansa.  Täällä palmun ja kuun alla ei aina koivua ja tähteä muistakaan.  (Kyllä se kuu siellä kuvassakin luuraa.). Päivisin sen verran kuuma, että kävelylenkillä hiki virtaa.  Iltaisin sen sijaan tuossa 7 ja 8 aikoihin oikein sopiva lämpö kävellä rantabulevardilla.

   ---

  Los Pacosissa kävelylenkillä törmäsimme suomalaiseen kouluun.  Täällä asuvien suomalaisten jälkikasvu saa siellä opetusta selvällä suomenkielellä.  Eipä liene montakaan asiaa, jossa ei täällä saisi palvelua sillä ensimmäisellä kotimaisella.  Lisää suomalaisia yrittäjiä on koko ajan rantautumassa Fuengirolaan ja muuallekin Aurinkorannikolle.  Niin että kyllä täällä sellainen PikkuSuomi alkaa hyvinkin olla kasassa.

   Ajeltiin ajankuluksi junalla kolme pysäkinväliä Malagan suuntaan, Benalmadenaan.  Vähän isompi kuin Fuengirola.  Siellä pitäisi olla saatavilla oikein sairaalapalvelujakin suomeksi suomalaisille.  Kahvilla istuessamme katselimme miten kaupungin puutarhaosaston partio keräsi kadunvarren appelsiinipuista hedelmät.  Lähtevätköhän nekin appelsiinit brittien marmelaadiksi?

   Wi-Fi hotellilla välillä toimii - välillä ei.  Television Suomen TV1 välillä toimii, välillä muutaman päivän puuttuu tekstitys, sitten taas sama teksti jämähtää muutamaksi päiväksi ruudulle.  Nyt pari päivää ääni on ollut mystistä avaruuskohinaa.  Mutta onneksi on kirjoja mukana, nyt on menossa Haruki Murakami. Ja sitten kun kirjat on luettu, lisää saa paikallisesta suomalaisesta Hemingway-kirjakaupasta.

   ---

   Nyt vaimo on sen näköinen että on aika lähteä Primarkkiin shoppailemaan.  Kohta on laukuissa niin paljon vaatetta että mihinkäs ne tuliasviinit saa mahtumaan?!

Päiväkirjamerkintöjä 7

   Espanjassa on korvat kovilla.  Kaikkialla puhutaan kovaa ja kuuluvasti ja kaikki yhtä aikaa.  Niin perheissä kotona, ravintoloissa, markkinoilla, kaupungilla, bussiasemalla - siis kaikkialla.  Se vetää tällaisen hiljaisen kaverin entistä hiljaisemmaksi.

   ---

   Tämänkertaiset kuvat ovat vuoristosta.  Vuoret täällä El Bosquen ympäristössä ovat mykistäviä.  Valkoiset kylät vuorten kainaloissa ovat kuin satumaailmaa, kaukaa katsottuna vaikea uskoa, että niissä elää aivan tavallisia ihmisiä.

   Tein kaikkein typerimmän mokan minkä voi tehdä lähdettäessä paikkaan, jossa on tarkoitus valokuvata.  Jätin kameran laturin Fuengirolaan ja akku oli tietysti tyhjä jo Sevillan kuvien jälkeen.  Mutta Espanjassahan kaikki järjestyy: sain vävyn veljen tyttöystävältä järkkärin lainaksi, ei tarvinnut kuin hankkia oma muistikortti.  Kamera tosin oli minulle outo Canon ja siinä oli ainoastaan perusobjektiivi vaatimattomalla zoomilla.  Mutta olihan se monin verroin parempi ratkaisu kuin puhelimella räpsiminen.

   ---

   Vävyn vanhempiin tuli siis tutustuttua, vaikka ongelmana oli, että he eivät puhuneet muuta kuin espanjaa ja me taas puolestamme emme sitä osanneet.  No, tytär toimi oivallisena tulkkina.  Kyllä me siis hienosti heidän kanssaan juttuun tulimme.

   ---

   Siellä se sitten tapahtui!

   Poimin omin pienin kätösin mehukkaan luomuappelsiinin puusta ja pureksin sen siinä puun vierellä.  Tytär sanoi, että ei muista nähneensä isäänsä koskaan aiemmin yhtä onnellisen näköisenä!  Isäntäväen kanssa poimittiin vielä ennen lähtöä iso kassillinen appelsiineja mukaan otettavaksi.

   Nyt sitten taas täällä kotoisessa Fugessa lepäilemässä rankan reissun jälkeen.  Ja appelsiineja riittää!

Päiväkirjamerkintöjä 6

   Nyt on sopiva hetki muistaa päiväkirjaa.  Vaimo lähti Sevillan partur... eikun hammaslääkäriin.  Palanen hammasta jäi Sevillaan (joiltakin jää sydän).  

   ---

   Eilinen päivä pyörittiin Sevillan keskustassa.  Shoppailua tietysti sekä tutustuttiin lähemmin Plaza de Majorilla ihmeelliseen kertopuusta tehtyyn rakennelmaan.  Viimeksi käytiin siellä iltapimeällä, mutta nyt vasta siitä sai oikean käsityksen.  Rakennelman päällä kulki kävelyreitti, josta oli hulppeat näkymät yli kaupungin.  Pari vuotta sitten katselin kaupungin näkymiä katedraalin ylätasanteelta, mutta se oli oikeastaan jo vähän liiankin korkealla.

  Illaksi vävy laittoi kunnon paellan meren elävistä.  Sen päälle churroravintolaan ja vadillinen syntisen rasvaisia herkkuja.  Olo oli kuin espanjalaisella.  

   ---

  Kohta lähdetään autolla kohti Cadizia, El Bosquen kylään.  Tutustutaan vävyn vanhempiin.  Jännittää!

   Ei, ei se ole tuo vanha romanttinen tipparellu jolla mennään.  Se oli vaan pakko kuvata, kun se seisoi niin kiltisti appelsiinipuun alla.

Päiväkirjamerkintöjä 5

   Niin se vaan kävi, että flunssa kesti tasan viikon.  Eilen iltapäivällä retkahti selkä melko pahasti, yleensä paranee viikossa - nyt parani vuorokaudessa!  Kyllä täällä Espanjassa jotain on maassa, ilmassa tai meressä, ei tätä muuten voi ymmärtää.  Mitkähän sairaudet vielä ehtivät parantua.

   ---

   Tänään iltapäivällä tultiin bussilla Malagasta Sevillaan.  Vähän reilu 200 kilometriä, 2,45 tuntia ja kustansi 5 euroa!  Kyllä vaan, matka tosin ostettiin netin kautta jo kuukausi sitten.  Mukava vaihteeksi katsella bussin ikkunasta vuoria, oliivipuiden paljoutta sekä vuorenrinteiden valkoisia kyliä.  Oliiviöljyähän tuotetaan täällä eniten maailmassa, italialaisillekin sitä riittää täältä ostettavaksi ja sitten mukamas omanaan myytäväksi.  Hyi niitä!

   ---

   Britit puolestaan ostavat täältä kaupunkien katujen varsilla kasvavat appelsiinit, jotka ovat koristeina, eikä siis syötäväksi tarkoitettuja.  Ne kuulemma päätyvät marmelaadiksi.

   ---

   Illalla opeteltiin sitten espanjalaisten tavoin syömään vasta illan pimettyä.  Ravintolassa oli iltaruokailu vasta alkamassa vaikka kello näytti jo yhdeksää.  Nyt sitten saa kohta käydä täyden vatsan viereen nukkumaan.  Aamulla tytär lähtee oppaaksi keskustaan, ei pääse waari eksymään.

   ---

   Tiesivät ilmeisesti odottaa meikäläistä tänne Sevillaan.  Oli maalattu ihan omat kaistatkin kaduille pyöräteiden tapaan!!

Päiväkirjamerkintöjä 4

   Olen niitä ihmisiä, jotka pyrkivät aina varautumaan kaikkeen ennakolta.  Hotellimme vieressä oleva juna-asema on toistaiseksi remontissa ja suljettu.  Oli siis pakko kävellä ja mitata matkat kumpaankin suuntaan seuraaville asemille.  Pois lähtiessä kun kummankin pitää taas raahata kahta painavaa laukkua.  Fuengirolan asemalle tuli matkaa 2,1 km ja lähtöpäivä on markkinapäivä, jolloin siellä suunnassa on todella ruuhkaista.  Torreblancaan matkaa on vain 1,7 km, mutta reitillä on jonkin verran nousua.  Lisäksi joutuu kulkemaan pelottavan läheltä Osbornen härkää!!  On tietysti mahdollista, että asemamme kuin ihmeen kaupalla valmistuu, ja sen myötä päänvaivani poistuu. Sallittaneen pieni mainos: matkojen mittaamisessa verraton apu on ollut ilmainen kuntoilijoille tehty sovellus (appsi) Endomondo.  Se mittaa kuljetun matkan, kertoo käytetyn ajan, näyttää kartalla kuljetun reitin sekä osaa paljon muutakin.  Se käyttää mittaamiseen gps-tekniikkaa eli satelliitteja, joten ulkomailla ei tarvitse edes käyttää mobiilidataa.  Kuljettu reitti saa sitten wifiin yhdistyttyään kartan alleen.  Kätevää, kiva mittailla matkoja, heh!

   ---

   Kuten siis mainitsin, olen sellainen ennakolta kaiken pahan varalle varustautuja.  Kuitenkin minullakin on oma unissa seikkaileva Alter egoni.  Tio Pepe - hän on varsinainen metroseksuaali kosmopoliitti, urbaani seikkailija, rohkea omantien kulkija, ennakkoluuloton kokeilija, ikuinen uuden etsijä.  Sitä vaan, että kyllä minullekin sattuu ja tapahtuu, vaikkakin vaan unessa.

   ---

   Tämä hotelli ei ole merellisten auringonnousukuvien kannalta strategisesti yhtä hyvällä paikalla kuin edellisten vuosien hotellit.  Toki täältäkin niitä kuvia saa.  Sen sijaan vuorten suuntaan avautuu melko mukavat näkymät, olkoonkin että sähkölinjat, pylväät ja talot näkymää osaltaan häiritsevätkin.  Sieltä suunnasta saa eniten irti auringon laskiessa.  Tänne blogiin laitettavat kuvat joudun ottamaan iPhonella ja niitä pystyn valmistelemaan vain iPadin melko puutteellisilla ohjelmilla.  Mutta älkää huoliko: vielä joudutte näkemään oikealla kameralla otettuja ja Lightroomilla julkaisukuntoon valmisteltuja kuvia, sitten aikanaan.

   ---

   Malagassa on aina välillä mukava piipahtaa, vaikkapa vaan pienellä oluella.  Matka täältä Fuengirolasta (Torreblancan asemalta) junalla kestää 40 minuuttia ja edestakaisen lipun hinta on 5,40.  Malaga on jo iso kaupunki, ja aivan erilainen ilmapiiri kuin täällä kotoisessa Fugessa.  Kävelykadun upeasta jouluvalaistuksesta ei päästy nauttimaan, koska oltiin valoisaan aikaan.  Vielä koristeet kuitenkin olivat paikoillaan, ainakin enimmäkseen.

   ---

   Ehdotin aamupalan jälkeen vaimolle työnjakoa: hän tiskaisi loppuloman ajan.

Äänestys meni tasan, minä hävisin.

Päiväkirjamerkintöjä 3

   Joskus tekisi mieli sanoa, että vähän täällä Espanjassa on kuin Venäjälläkin: mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy.  Hotellilla on nimittäin melko monesta enempi tai vähempi pienestä probleemista pitänyt käydä respassa mainitsemassa.  Kaikki on kyllä sitten järjestynyt ja vieläpä hyvin ripeästi - me encanta Espana!

   ---

  Loppiaisen kunniaksi käytiin syömässä vähän fiinimmässä paikassa kunnon paellat.  Sitten täytyi tietysti hankkia kämpille Roscon de Reyes eli appelsiininkukkavedellä maustettu kuninkaiden kranssi.  Että eiköhän se loppiainen tullut taputeltua lähes espanjalaiseen tyyliin.

   ---

   Tänään lounastimme hotellimme ravintolassa.  Lounaslistalla luki chilihärkää kermaperunoilla, tilasin tietty sitä.  Ruoka tuotiin pöytään, aloin pistellä sitä tuulensuojaan ja silloin joku sanoi pääni sisällä: psst, tämä ei ole härkää - tämä on kanaa!  Erinomaista chilikanaa sinänsä, mutta olisihan tarjoilija toki voinut mainita, että härkä pääsi loppumaan koska tulimme niin viimetipassa.  Ravintola on suomalaisomistuksessa.

   ---

   Ihan vaan tällainenkin pikkujuttu: matkaan lähtiessämme ostettiin lentokentältä vesipullot 0,5 litraa hintaan 3 € (litrahinta 6 €).  Täällä alakerran kaupasta samaa tavaraa saa 5 litraa 0,50 € (litrahinta 0,1 €). Ei tarvitse siis vedenjuontia pihdata.  ( Kotimaisia tomaatteja ei vaan ole vieläkään löytynyt.)

   ---

   Kävin vilkuilemassa blogitilastojani.  Parin vuoden takaista postaustani Heimat - Kotiseutu, on viimeisen viikon aikana käyty lukemassa peräti 114 kertaa (kiitos)!  Teemalla alkanut sarjan uusintakierros on selvästikin lisännyt ihmisten kiinnostusta ko. Heimat- trilogiaan.  Olen hyvin tyytyväinen!

   ---

   Kuten olette huomanneetkin, nämä ensimmäiset päivät ovat kuluneet sellaiseen perustarpeiden tyydyttämiseen.  Edullinen ja hyvä ruoka pitävät vatsan kiitollisena, aurinko ja lämmin henkäys mereltä hellivät kroppaa.  Pimeät yöt takaavat aivan poikkeuksellisen hyvät unet.  Niin, ja vaimon perustarpeisiin kuuluu tietysti lisäksi vaatekauppojen alennusmyyntivalikoimiin tutustuminen.

   Hiljaa hyvä tulee...

Päiväkirjamerkintöjä 2

   Erinomainen kasvisravintola Fuengirolassa!  Vegetalia, Calle Sta. Isabel.  Lounas noutopöydästä taisi olla jotain 8€, maukasta, maistui pohjoisen lihansyöjällekin.  Käykää ihmeessä jos täälläpäin satutte liikkumaan.

   ---

   Loppiais-aaton kulkue kolmen kuninkaan kunniaksi oli taas melkoinen kokemus.  Voi sitä ihmisten määrää, heitettyjen karkkien paljoutta ja lasten riemua.  Se oli karnevaalia se!  Kuvaaminen ruuhkassa oli vähän hankalaa, ja lapsia ei paljon niissä näy koska he konttasivat maassa karkkeja kahmien.

   ---

   Illalla sitten matsin jälkeen aloin taas vetää paitaani kattoon.  Vaimo alkoi toppuutella, että kyllä ne siellä jäähallissa sen homman hoitavat.  Lisäksi tuo minun paitanumeroni kuulemma tarkoittaa kokoa eikä pelinumeroa.  

   ---

   Täällä hotellissa muuten näkyy tuttu TV1, sarjojen ja elokuvien tekstitykset vaan puuttuvat.  Katselin säätiedotuksia ja hyvin samoissa lukemissa mennään - mitä tuo etumerkki nyt näyttää oleva erilainen.

   ---

      Niin, tuossa päivällä rantakadun kahvilassa istuessa koin jonkinlaisen, mikä se nyt on kun näkee itsensä ikäänkuin tulevaisuudessa.  Hyvin iäkäs pariskunta eteni muiden kävelijöiden joukossa.  Erona muihin oli askeleiden pituus.  He etenivät noin kymmenen sentin epävarmoilla askeleilla ja pysähtyivät lepäämään aina noin parinkymmenen askeleen jälkeen.  Pariskunta pysytteli tiukasti käsikynkässä, rouvan vasemmassa kädessä oli keppi ja herra puolestaan tukeutui oikealla kädellä reiteensä.  Molemmat siis syvässä kumarassa.  Toivoin, että heillä ei olisi enää kovin pitkä matka hotellille.  Jotenkin tuntui, että he kaikesta huolimatta nauttivat Aurinkorannikon lämmöstä!  Noinkohan sitä itse vielä jaksaa tuon ikäisenä?

Päiväkirjamerkintöjä 1

   Malagan kentällä on pakko istahtaa terassille aistimaan, miten mieli alkaa asettumaan Espanjan aaltopituudelle.  Lämmin, vähän kostea ilma sekä haju- ja äänimaailma tunkeutuvat iholle ja ihon alle.  Kuitenkin vasta junamatka Fuengirolaan loksauttaa palaset lähes tutuille paikoilleen.  Tutut kuulutukset, tutut maisemat.  

   Paha takaisku on se, että Los Bolichen asema on remontissa.  Ja espanjalaisen kiireen kun tietää, niin siinä saattaa vierähtää viikkoja.  Eikä siinä muuten mitään, mutta tuli melko pitkä matka raahata laukkuja seuraavalta asemalta Los Bolichen vieressä olevaan hotelliin.  Siinä hiki virtasi, mutta suomalaisella sisulla selvittiin.

   Mutta kämpässä ei sitten olekaan valittamista.  Ylin kerros, parvekkeelta näkee toiseen suuntaan vuoret ja toiseen suuntaan pilkottaa meri.  Tosin katolla olevat aurinkopaneelit ja muut tötteröt peittävät puolet näköalasta.  Hotelli on melko uusi, siisti, huoneistot hyvin varusteltu ja keittiöstäkin löytyvät kaikki mahdolliset härpäkkeet niin tiski- kuin pyykinpesukoneineen.  Eikun vaan kotoutumaan.

   Tänään illansuussa on mentävä katsomaan suurta juhlaa.  Kolmen kuninkaan kulkue vaeltaa kaupungin halki, ja kaikki asukkaat ovat tietysti katuvarsilla.  Lapset keräävät vaunuista heiteltäviä karkkeja ja vanhemmat seuraavat jälkeläistensä riemua.  Muut nauttivat tapahtumasta parhaan kykynsä mukaan.  Saattaa sieltä Waarikin jonkun karkin napata.

   Nyt on aika lähteä tiistaisin pidettäville markkinoille.  Kassin pohjalle löytyy takuuvarmasti ainakin appelsiineja.  Kelpaa niitä sitten taas pureksia parvekkeella, ja ihmetellä omien esivanhempien asuinpaikan valintaa.

Koskettaneet

   

    Vuoden aikana olen kokenut monenlaisia hyviä hetkiä kulttuurin parissa.  Niinhän meistä jokainen, toivottavasti.  Nyt kun vuosi taas lähenee loppuaan, on hyvä hetki vähän pohtia näitä kokemuksia.  Mielen täyttää ensin sekava vyyhti, mutta hetken setvimisen jälkeen nousee esiin sellaiset hetket ja tapahtumat, jotka ovat koskettaneet eniten.  Koskettaneet siten, että niitä muistelee mielellään, ne ovat saaneet ajattelemaan ja ehkä saaneet niitä kylmiä väreitä selkäpiihin.  Tai sitten lämmöntunteita.  Tässä nyt joitakin kokemuksia, jotka ovat hämmentäneet minun maailmaani.  Tai sitten ovat saaneet joitakin asioita loksahtamaan paikoilleen.  Joka tapauksessa ne ovat tavalla tai toisella koskettaneet jotain osaa minussa.  Saaneet katsomaan sisäänpäin, löytämään jotain kadoksissa ollutta, ehkä jo unohdettua.

    Elokuvat:
    Aloitetaan hankalammasta päästä.  Vuoden aikana näkemistäni elokuvista, niin uudemmista kuin jo vanhemmistakaan, en osaa nostaa erikseen mitään esille.  Se ei tarkoita, etteikö niiden joukossa olisi ollut minua lainkaan koskettaneita.  En vain nyt osaa niitä laittaa mitenkään järjestykseen.  Sen voin sanoa, että kovasti odotin pääseväni jossain näkemään Roy Anderssonin trilogian päätösjakson ”Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien”, mutta eipä toiveeni täyttynyt, vielä.
    Jos joku on pakko mainita, niin sanotaan sitten Ingmar Bergmanin ”Syyssonaatti”, jonka katsoin juuri hiljan tallenteelta.  En muista monesko katsomiskerta, mutta aina se vaikuttaa  yhtä väkevästi, kahden upean naisen yhteistyö hienon ohjaajan kanssa.
    Alkoipa tämä nyt ruotsalaisissa merkeissä.  Mutta mitä pahaa siinä on.

    Tv-sarjat:
    ”Tapahtukoon sinun tahtosi”
on juuri päättynyt ranskalainen laatusarja, jonka aihe ja asioiden käsittelytapa on melkoisesti tavanomaisesta poikkeava ja joka jo tästäkin syystä on mielenkiintoinen.
    Viisi nuorta miestä ovat päättäneet mennä katolisen kirkon kapusiinipappien seminaariin ja omistaa elämänsä kutsumukselleen. Nuoret ovat lähtöisin hyvin erilaisista olosuhteista, jokaisella on menneisyytensä. Heitä vastassa on yhteisö, joka sekä vahvistaa, että horjuttaa nuorten miesten vakaumusta.  Valmistuminen, vihkiminen papiksi ja seurakuntalaisten kohtaaminen ei suinkaan vähennä paineita ja vaatimuksia joita heihin kohdistetaan toisaalta seurakuntalaisten keskuudesta ja toisaalta kirkon taholta.
    Sarja nostaa esille aina niin ajankohtaisina pysyviä kysymyksiä, mutta myös lukuisia juuri tähän päivään ajoittuvia ongelmia.  Etsitään moraalisesti kestäviä vastauksia, joita lähestytään eri suunnista.  Esille nostetaan keskeisesti myös katolisen kirkon sisäinen ja likainenkin taistelu - taistelu vallasta ja rahan käytöstä.  Pedofiliaakaan ei unohdeta.
    Sarjan jokainen jakso laittoi tällaisen pakanankin miettimään käsiteltäviä asioita.  Mikä saa jonkin teon oikeutetuksi ja moraalisesti kestäväksi, mikä taas häpeälliseksi ja tuomittavaksi.  Ja miten tuomittavaa ja moraalitonta vastaan pitää toimia, että ei tarvitse hävetä omaa toimintaansa.  Sarja oli mielenkiintoinen, 24 jakson mittainen matka ulkopuolelle tavanomaisten tv-sarjojen rajojen.  Siitä tuli lämmin olo.

    Kirjat:
    Kirjoista eniten koskettaviin kuului Karl Ove Knausgård: ”Taisteluni, Viides kirja”.  Tätä norjalaisen nuorukaisen ja nuoren miehen kasvamista kirjailijaksi olen seurannut tammikuulta 2014 alkaen.  Viimeinen osa, ”Taisteluni, Kuudes kirja” ilmestyy suomenkielellä joskus ensi keväänä.  Tätä mammuttimaista teosta ei kannata tässä lähteä analysoimaan, se on vaan itse koettava, ja siitä joko pitää tai ei pidä.
    Jussi Valtonen:    ”He eivät tiedä mitä tekevät” kuuluu niihin kirjoihin joka ehdottomasti pisti ajattelemaan.  Siinä herätettiin kysymyksiä niin monilta alueilta, että välillä tuntui kuin korvien välissä tapahtuisi ylikuumenemista.  Osansa saivat tiedemaailman tutkimusmenetelmät, eläinaktivistit, tekniikan kehitys, some, ihmismielen muokkaus, koulumaailma jne.  Ja asiaan kuului, että yhteenkään kysymykseen ei tarjottu suoraa, eikä oikeastaan minkäänlaista vastausta.

    Musiikki:
    Musiikki tarjosi lukuisia mieltä koskettaneita hetkiä, vietänhän musiikin parissa runsaasti aikaa päivittäin.  Musiikki kuuluu olennaisena osana päivään.  Parhaat elämykset löytyivät toki jazzin ja sen liepeillä rönsyilevän musiikin parista.  Tämä muuttuisi monille viimeistään tässä lopullisen tylsäksi lukemiseksi, jos alkaisin niitä luetella.  Otankin tähän vain kaksi albumia, joita ei voi luokitella jazziin eikä oikein sujuvasti mihinkään muuhunkaan genreen.  Ne tarjosivat näin eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneen korville hyvin erilaista, outoa nautintoa.  Musiikkiahan on hyvin hankala, ellei mahdoton, saada taipumaan sanoiksi.  Siksi nämäkin täytyy ensin kuulla, jotta voi ymmärtää mistä on kysymys.  Ainakin paljon ylistämäni Spotify  sisältää nämä albumit.
Jordi Savall / Hespèrion XXI: ”Armenian Spirit"
Jocelyn Pook: ”Desh”
(No niin, nyt viimeistään minua pidetään täysin hulluna.)

    Muut:
    Sitten lopuksi on vielä pakko mainita Ateneumin valokuvanäyttely: Henri Cartier-Bresson ”The Man, the Image & the World”.  Esillä oli noin 300 valokuvaa eri puolilta maailmaa 30-luvulta aina 70-luvun puoliväliin saakka.  Henri Cartier-Bresson oli mies, joka onnistui olemaan kameroineen usein siellä, missä tapahtui merkittäviä asioita, mutta myös siellä missä tavallinen ihminen eli tavallista elämäänsä.  Hänen katsotaan luoneen nykyisen kuvajournalismin, hän lanseerasi käsitteen ”ratkaiseva hetki” ja hän oli yksi legendaarisen kuvatoimiston Magnum Photos perustajista.
Henri Cartier-Bressonin (22.8.1908 - 3.8.2004) valokuvanäyttely on avoinna vielä 31.1.2016 saakka. 


 https://www.youtube.com/watch?v=d_rEfRbB8yU

 https://www.youtube.com/watch?v=EWewLnmmIAU

Musiikkivuoteni 2015

   
    Spotify tallentaa tiedon kaikesta sen välityksellä kuuntelemastani musiikista.  Se myös tarjoaa näin vuoden lopulla sen kaiken tilastoina nähtäväkseni.  Toinen asia on, että mihin tätä tietoa tarvitsen.  No, ehkä se paljastaa itselleni jotain yllättävää, mitä en muuten olisi tullut ajatelleeksikaan (aika paljon olen kuunnellut Edu Kettusta(!)).

    Vuosihan ei ole aivan vielä lopussa, mutta tähän mennessä olen kuulemma viettänyt aikaani Spotifyn parissa yhteensä 355 tuntia, joka tarkoittaa noin 15 vuorokautta.  Onko se sitten paljon, jos pelkkään nukkumiseen käytän ehkä noin 90 - 100 vuorokautta vuodessa.  Jäljelle jäävänä aikana en sitten teekään mitään mainittavaa.

    Vuoden aikana olen kuunnellut yhteensä 987 eri artistia (396 enemmän kuin 2014).  Heidän esittäminään olen kuunnellut yhteensä 2225 eri kappaletta (433 enemmän kuin 2014).  Tästä voi päätellä ainoastaan, että kovasti olen ainakin etsinyt uusia kokemuksia.  Ja onhan niitä toki löytynytkin.

    Lisäksi Spotifyn tilastot kertovat kuunnelluimmat artistit, albumit ja kappaleet.  Se kertoo myös suosituimmat genret sekä kuunnelluimmat artistit vuodenajoittain.  Sitä se ei osaa kertoa, mitä kuunnellessani tein: pelasinko pasianssia, söinkö voileipää vai istuinko vain ikkunaan tuijottaen.  Ehkä hyvä niin, jotain intimiteettisuojaa kuitenkin.

    Lopuksi vielä yksi tunnustus.  Vaikka olenkin hämeenlinnalainen ja on säveltäjämestarin 150 juhlavuosi, en usko omista Spotify-tilastoistani löytyvän yhtään Sibeliusta!  Saa heitellä kiviä.
 

Itsenäisyys

    Isät palasivat sodasta.  He olivat selvinneet hengissä.  Töihin oli tartuttava heti, kotirintaman äidit ja tyttäret olivat pitäneet yksinään huolen kotien selviytymisestä.  Ehkä kaikki olisivat tarvinneet vuoden vuorotteluvapaata, mutta kun sitä ei vielä oltu keksitty.  Ei oltu vielä ehditty rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.
 
    Itsenäisyys.  Tuskin he silloin sitä sillä tavalla juhlallisena pitivät kuin nykyään.  Oltiin säilytetty Suomi maailmankartalla.  Oltiin lyöty vihollinen sotimalla.  Ei siitä silti puhuttu, ainakaan julkisesti.
 
    Joskus joku tuntemattomampi mies tuli kylään, isän kanssa juttelivat yömyöhään hiljaisella äänellä keittiön pöydän ääressä.  Jos olisi tarkkaan osannut kuunnella, olisi ehkä kuullut kaiken muuttaneesta tapahtumasta rintamalla.  Jos olisi kesäisenä lauantai-iltana sattunut pääsemään riittävän lähelle metsän reunassa istuvaa miesten rinkiä, olisi kortinpeluun ja viinapullon hyväilemisen takaa nähnyt rikottujen ihmisten ahdistuksen ja tuskan.  Jos olisi kaupan ulkopuolelle kokoontuneiden naisten supattelusta jotain kuullut, olisi ymmärtänyt ehkä edes jotain sotaleskiksi jääneiden murheesta.

    Mutta emmehän me sitä vielä silloin ymmärtäneet, me heti sotien jälkeen syntyneet.  Ilmapiirin muuttumisen vuosien myötä toki jotenkin vaistosimme.  Olimme selvinneet sodista.  Rakennettiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen, tukineen ja avustuksineen.
   
    Mekin olimme sitten nuoria aikuisia aikanamme.  Ei me osattu koettuihin sodan kauheuksiin samaistua, eihän me oltu sitä koettu.  Oltiin koettu vain sen seuraukset.  Ei haluttu sellaisen enää koskaan tapahtuvan.  Otettiin kantaa ja osoitettiin mieltä rauhan puolesta, Vietnamin puolesta, maailman nuorison puolesta, lasten oikeuksien puolesta, Chilen, Polisarion, Angela Davisin jne puolesta.  Melkein poikkeuksetta aina puolesta.

    Onko 70 vuotta ilman sotaa liian pitkä aika?

    Tänä päivänä kuuluu asiaan olla aina vastaan, täytyy vastustaa kaikkea.  Toiset vastustavat ja herjaavat maahanmuuttajia, toiset vastustavat ja herjaavat puolestaan heitä.  Ja sitten vastustetaan ja herjataan hallitusta.  Aina löytyy vastustettavaa ja herjattavaa.  Jokainen haluaa olla erilainen, siten ansaitsee paikkansa muiden samanlaisten joukossa.  Ansaitaan paikka hyvien joukossa, ollaan parempia, heitetään ensimmäinen kivi.

    Tänäänkin, Itsenäisyyspäivänä, järjestetään taas useita mielenosoituksia.  Jokaiselle mielenosoitukselle järjestetään vastamielenosoitus.  Saadaan taas olla vastaan.  Saadaan rikkoa ja repiä jotakin.  Saadaan, koska ollaan itsenäisiä ja eletään demokratiassa.  Kiitos isiemme.

    Hyvää Itsenäisyyspäivää.

Oi Maamme, Finlandia.

   ”Suomen hallituksen tempoileva, mutta ideologisesti tarkoitushakuinen politiikka murentaa turvallisuudentunnetta. Uusliberalistisen ideologian narratiivissa rikkaiden pöydiltä varisevat murut putoavat köyhän suuhun. Nyt perusoikeistolainen hallituksemme……
   Suomea ollaan rakentamassa aivan tietoisesti luokkayhteiskunnaksi…..”  

------------------------------------------------------------------

    Niin, eiväthän nuo sanat oikeasti lähteneet Taisto Sinisalon suusta, vaan Laura Lindstedtin.  Eikä kyseessä ollut taistolaisten puoluejuhla vaan Suomen merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuus.  Voittajan juhlapuhe.

    Katselin tuon tilaisuuden eilen suorana lähetyksenä, eikä voi mitään, mutta aivojen sopukoista löytyi heti suora yhteys 70-luvun taistolaisuuden ja Lindstedin puheen välille.  Elin tuota aikaa ja olin hyvin läheltä seuraamassa puolueen käyttöön valjastettua kulttuuripolitiikkaa.  Voin vakuuttaa, että aivan noita samoja sananparsia sekä kielikuvia käytettiin siihen aikaan aina kun vain vähänkin oli tilaisuus.

    Ymmärtääkseni myöhemmin lähes kaikki ovat olleet kovasti samaa mieltä siitä, että taide, ja koko kulttuuri yritettiin silloin saada palvelemaan puolueen tarkoitusperiä, ja että onneksi siitä ajasta on päästy pois.   Taide ja kulttuurihan ei todellakaan kuulu ainoastaan tietyille poliittisille ryhmittymille vaan puoluekantaan katsomatta meille kaikille.

    Taiteen tulee ottaa kantaa.  Nostaa esiin epäkohtia, epäoikeudenmukaisuutta, vallan väärinkäyttöä ja kaikkea muuta ihmistä uhkaavaa ja kaltoin kohtelevaa.  Kyllä, sitäkin, olen samaa mieltä.  Taiteella on toki monta muutakin tehtävää, vaikkapa luoda lohtua ja valaa uskoa ihmiseen ja parempaan huomiseen.  Jokaisella meistä on omat syymme ja tarpeemme käydä näyttelyissä, konserteissa tai lukea kirjoja.  Kaikki me ammennamme niistä itseemme jotain, mitä juuri silloin tarvitsemme.

    Suon Lindstedtille kaikin mokomin oikeuden ottaa teoksillaan kantaa juuri niihin asioihin joita hän pitää tärkeinä.  Samoin kaikille muille taiteen tekijöille, suorastaan toivon, että he niin tekisivät.

    Mutta….   Minusta tuon poliittisen palopuheen paikka ei ollut oikea.  En pidä hyvänä, että tämän kaltaiset tilaisuudet ja vähitellen taas koko taide pyritään valjastamaan puoluepolitiikalle.  Sitä en 70-luvulta tosiaankaan kaipaa.

    Tiedän, että tämä kirjoitus ei sovi blogini henkeen, tuskin tulen vastaavia jatkossa kirjoittamaan.  Katsoin kuitenkin nyt olevan minullekin sopivaa ilmaista mielipiteeni, koska kaikki muutkin sitä näyttävät ahkerasti tämän kirjallisuuspalkinnon tiimoilla tekevän.

 
    Tietysti aion lukea Oneironin.

 

Ajatus

    Hämärissä nurkissa ajatukset odottavat löytymistään.  Keskenjääneitä, kiellettyjä, syrjääntyönnettyjä, syntyessään mahdottomiksi koettuja.  Eivät pidä paljoa meteliä itsestään, viihtyvät hämärässä hiljaisuudessa. 

    Joskus joku, mielen hämäristä, vuosien takaa, muistuttaa olemassaolostaan.  Kokeilee, olisiko nyt parempi aika, voisiko pyörähtää eri asentoon vaikka ei aivan paikoilleen loksahtaisikaan.  Ja yllättäähän se aina, joka kerta, oudolla tuttuudellaan.  Tällainenko on päässäni alkunsa saanut,  aikansa kehittynyt, mutta uudelle tilaa tehnyt.

    Hyvä niitä on uudelleen kokeilla, pyöritellä mielessään, jotain lisätä ja jotain jättää pois.  Punnita niiden painavuutta uudessa valossa.  Tulee valmista tai ei.  Väkisin ei kannata vääntää, eivät ajatukset pakottamalla uutta muotoa saa.  Ajatusten maailmaa on yhtenäinen verkko, yksittäisistä ajatuksista kudottu.  Ajatuksella on aina muiden ajatusten tuki.

    Mitä minäkin näitä miettimään.  Nurkat täynnä elämän aikana kertynyttä, kesken jäänyttä, valmiiksi saamatonta.  Niillä ajatuksilla ei vuoria olisi siirrelty, ei maailmoja muutettu. 

    Mukava niitä kuitenkin joskus on päässään pyöritellä, tunnustella, ovatko miltään osin muuttuneet.  Ovatko vuodet silotelleet vai ovatko saaneet lisää ryppyjä tai karheutta.  Ovatko vuosia yksinäistä rataansa jolkottaessaan kokonaan väsähtäneet.  Koskaan ne eivät kuitenkaan enää aivan samoilta tunnu.  Vaikka kuinka omia ovatkin.

Mustat lasit kertovat

    Sain joskus pari vuotta sitten kälyltäni, vaimon siskolta, vanhaan sanomalehteen käärityn paketin.  Paketista löytyi neljä vielä vanhempaa, melko huonokuntoista mustaa lasinegatiivia.  Lasinegatiivit olivat peräisin Ruoholahden Villoilta erään asunnon vintiltä, sahanpurujen seasta.  Kälyni omisti 80-luvun alussa yhden näistä asunnoista, ja vinttiä silloin järjestellessä lasinegatiivit olivat sattuneet löytymään.  Nyt ne olivat sattuneet uudestaan käsiin jonkun laatikon kätköistä, ja hän päätti jättää ne minulle digitoitaviksi, josko niistä paljastuisi jotain mielenkiintoista.

    Tänään muistin nuo lasinpalaset, jotka olin tallettanut omien negatiivieni joukkoon.  Sain vanhan filmien käsittelyyn käyvän skannerini pelaaman romutusta odottavassa läppärissä, mac-ajureita tuolle vanhalle laitteelle ei ole saatavissa.  Tosin vanhat negatiivini ja diani olen kaikki jo aikoja sitten skannannut, joten ei sille paljoa käyttöä olisikaan.

    Aikani laitteiden kanssa räplättyäni sain lasiset negatiivit  digitaaliseen muotoon.  Sitten vaan muistitikulla Macille ja Lightroom auki.

    Sieltä lasinpalasilta paljastui erään perheen joulunviettoa viime vuosisadan alkupuolelta.  Niiden täytyy varmaankin olla ajalta ennen sotia, sotien jälkeen lasinegatiivien käyttö kotioloissa oli ymmärtääkseni jo harvinaista.  En tiedä, ehkä joku pystyy vaatetuksesta tai kahvikupeista määrittämään ajan tarkemmin. 

    Kuvien ihmiset näyttäisivät edustavan kolmea sukupolvea.  He ovat minulle tietysti täysin vieraita, mutta huoneet ovat tutun näköisiä.  Entinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, asui tuossa kälyni omistamassa asunnossa 80-luvun alkupuolella, joten myös minä vietin siellä runsaasti aikaa.  Mekin juhlimme siellä muistaakseni kahta joulua.  En tietenkään täydellä varmuudella pysty sanomaan ovatko kuvat tuosta samasta asunnosta vai ehkä naapurista - kaikkihan ne olivat suunnilleen samanlaisia.

    Kuvista välittyy jouluinen juhlatunnelma, ilmeisesti isovanhemmat sekä sisarukset lapsineen ovat kyläilemässä.  Kuvia varten on asetuttu liikkumatta paikoille ja valotusajat ovat olleet sen verran pitkiä, että kaikki eivät ole jaksaneet pysyä aivan liikahtamatta.  Keittiön kahvipöytäkuvassa kiinnitti huomioni myös taustalla upeasti koristeltu kulmakaappi. Olohuoneen seinältä löytyy Väinämöistä pakeneva Aino.  Ja onhan siellä tietysti myös joulukuusi.

    Kuvien henkilöitä en siis tunne.  Varmaankin tieto aikaisemmista asukkaista jostain löytyisi, mutta antaa olla mysteerinä.  Terveiset heille menköön kuitenkin näiden kuvien myötä. 

     (Helsingin Työväen Rakennusyhtiö (perustettu 1878) rakennutti arkkitehti Constantin Kiseleffin piirustusten mukaan Ruoholahden Villat vuosina 1881 - 1883.  Taloista on säilynyt 13 ja niissä on yhteensä 65 asuntoa.)

 

Mustavalkoista

    Kuuluuko asioiden olla sellaisia, kuin miltä ne näyttävätkin.  Vai halutaanko niiden vain näyttävän sellaisilta, ollen sitten kuitenkin aivan jotain muuta.  Onko musta aina mustaa ja totuus totta.  Onko kaikki sittenkin vain suurta illuusiota.   

    Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten ihmisten mielipiteitä muokataan  jakamalla väärää tai väritettyä tietoa sosiaalisessa mediassa.  Erityisesti on ollut esillä tuo Venäjällä tehtailtu ja sieltä maailmalle syötetty väärä ja tarkoitushakuinen uutisointi.  Sitä on suunnattu huomattavan runsaasti meille suomalaisille.  Somessa jaetut uutiset ovat helppo ja tehokas tapa tämän päivän maailmassa kaikenlaisen sanoman julkiseksi saattamiseen.

    Katselin vanhoja valokuviani vuodelta 1975.  Siellä oli melkoinen määrä kuvia entisestä Neuvostoliitosta (jos joku vielä muistaa mikä se sellainen oli).  Neuvostoliiton vierailuilla oli aina varsin tarkasti määritelty ohjelma, sekä mukana seuraava henkilö joka valvoi siinä pitäytymistä.  Oli paikkoja, joihin kaikki turistit vietiin ja sitten oli paikkoja, joihin turisteilla ei ollut pääsyä.  Oli siis kaksi todellisuutta.

 

    Ensimmäinen todellisuus oli se ulospäin näytettävä suuri ja mahtava Neuvostoliitto, jossa jokainen uusi viisivuotiskausi löi ennätysmäisesti aina edellisen.  Oli kansan vaaleilla yksimielisesti valitsema johto, jonka puolue oli asettanut demokraattisen sentralismin periaatteiden mukaan.  Jättimäiset Lenin-patsaat kaikkialla opastivat kansalaisia pysymään oikealla tiellä.  Toki muitakin patsaita löytyi runsaasti: oli tieteissä ja taiteissa ansioituneita suurmiehiä sekä erilaisia suuria saavutuksia kuvaavia patsaita.  Niin, ja tietysti Suuren Isänmaallisen sodan muistoa vaalivia muistomerkkejä, joita rauhaa rakastava neuvostokansa vaali rakkaudella. 

 

    Jos satuit olemaan mukana suomalaisessa delegaatiossa, sinulle esiteltiin palkittua kolhoosia, palkittua lastentarhaa, palkittua elementtitehdasta sekä monia muita palkittuja paikkoja.  Delegaatiolle järjestettiin maittemme välistä keskinäistä ystävyyttä lujittavia puhetilaisuuksia sekä illanviettoja runsaine tarjoiluineen sekä ansioituneine taiteilijoineen ja muina esiintyjineen.  Lopuksi saatiin pinssit rintapieleen.

                           *************************************

    Toinen todellisuus oli se ankea arki suurkaupunkien keskustojen ja turistialueiden ulkopuolella.  Se tavallisen ihmisen arki, se joka oli raatamista elannon hankkimiseksi, asumisen inhimillistämiseksi ja lasten kasvattamiseksi.  Se arki oli raatamista hengissä pysymiseksi.  Siellä ei esitelty ylpeinä sosialismin saavutuksia maailmanrauhan edistämisessä eikä tieteen uusimpia saavutuksia avaruuden valloituksessa ja ihmisten hyvinvoinnin lisäämisessä.  Sitä elämää pääsi näkemään vain pieninä ohikiitävinä vilahduksina turistibussin ikkunasta, sinne ei päässyt opastetuille kuvauskierroksille.

    On sitä siis osattu sieltä suunnasta ennenkin tarjoilla muunnettua totuutta.  Hyvin kritiikittömästi sitä silloin myös Suomen tiedotusvälineissä jaettiin jokaiseen torppaan.  Lienevätkö hyvät kauppasuhteet lujittumisekseen sitä vaatineet.  Niin ja tietysti myös rauhanomainen rinnakkainolo hyvien ja läheisten naapurivaltioiden kesken.

   
    Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen kun vanhoja arkistojaan penkoo.  (Onkohan se pinssikokoelma vielä tallessa.)  Pyydän anteeksi vanhojen kuvien huonoa laatua, heikkoja värejä ja roskaisuutta.  En ole jaksanut alkaa puhdistaa niitä, kertovathan ne kuitenkin olennaisen.  Loppuun vielä oma suosikkikuvani: äkillinen ja raju sadekuuro, jota paettiin Leningradilaiseen porttikongiin.