Melankolia

                                                                                                        (*) Eppu Normaalia lainaten      

 

 

     Valokuvia katsellessa huomaa toisinaan että joidenkin kuvien kohdalla pysähtyy pidemmäksi aikaa.  Kuvassa on jotakin mikä saa jonkin tunteen liikahtamaan sisällä, kuva herättää joitakin tuttuja tuntemuksia omasta elämästä.  Kuvassa ei sinällään tapahdu juurikaan mitään näkyvää, siinä ei ole räiskyvää toimintaa ja menoa vaan pysähtyneisyyttä ja hiljaisuutta.  Se onkin se jokin mikä ei näy kuvasta mutta jonka olemassaolon tiedostaa.  

    Siinä on kyse tunteesta nimeltä melankolia.    

    Olen etsinyt monesta paikasta täsmennystä sille mitä melankolialla oikeasti tarkoitetaan.  Melankolian käsitteeseen sisältyy tai liittyy monenlaisia piirteitä ja muotoja.  Jotain olen jo ehtinyt saada selville itse melankolian käsitteestä ja myös siitä miten se ilmenee valokuvassa.

 

    Aluksi on todettava että melankolia ei ole masennusta, ahdistusta eikä ankeutta!  

    Melankolia on syvää alakuloisuutta, nostalgista ikävää ja estetisoitua surua.  Melankolia on kaipuuta, kaihoa, kaipausta ja menetetyn tai saavuttamattoman asian ikävää.  Saksassa on käsite sehnsucht joka on käännetty "kaipaukseksi", "haluksi", "kaipuuksi" tai "himoksi".  Jotkut psykologit käyttävät sanaa edustamaan ajatuksia ja tunteita kaikista elämän osa-alueista, jotka ovat keskeneräisiä tai epätäydellisiä, yhdistettynä kaipuuseen ihanteellisiin vaihtoehtoisiin kokemuksiin.  Portugalilaiseen Fado-sävelmään kuuluu keskeinen tunne nimeltä saudade.  Sitäkin on vaikea kääntää yhdellä sanalla, mutta se tarkoittaa kaihoa, kaipausta, melankoliaa ja menetetyn tai saavuttamattoman asian ikävää.

    Jos yrittäisi tiivistää melankolian yhteen ajatukseen niin se voisi olla vaikkapa:

    Melankolia on rauhallinen surumielisyys, 

jossa menetys tai epätäydellisyys tiedostetaan, mutta ilman voimakasta ahdistusta – 

siihen liittyy usein kauneuden kokemus.

    Toisin sanoen: suru ilman paniikkia, kaipaus ilman epätoivoa ja hyväksyntä ilman täydellistä tyytyväisyyttä.

    Melankolia on mietiskelevää, syvällisen rauhallista ja läsnäolevaa elämänasennetta tai toimintatapaa, ei emotionaalisesti räjähtävää tunnetta.

 

 

"Olen kuullut, on kaupunki tuolla" 

(Kuvassa bloggaaja on selvästikin melankolian vallassa Seurasaaren rannassa 2012.)

 

 

Mutta miten melankolia näkyy valokuvissa.  

    On muutamia asioita jotka pitäisi löytää, joita pitäisi aistia ja tuntea kuvaa katsoessa: 

    Hiljaisuus.  Melankolia on lähes aina hiljainen tunne.  Visuaalisesti se on tyhjä tila, yksittäinen ihminen, sumu, iltavalo ja pysähtyneisyys.

    Yksinäisyys (ei välttämättä negatiivinen).  Ei tarkoita yksinäisyyden tuskaa, vaan enemmänkin yksin olemisen tietoisuutta.  Valokuvassa selkä katsojaan päin, yksittäinen hahmo suuressa tilassa, tyhjä penkki tai yksi valo pimeässä.

    Ajallinen kerroksellisuus.  Tunne että jotain on ollut ennen, jotain voisi tulla mutta nyt on välitila.  Kuvassa se on vanhat rakennukset, autiot paikat, syksy, ilta ja sade.

    Esteettinen suru.  Tämä erottaa melankolian masennuksesta, sillä melankoliassa on kauneuden kokemus surussa.  Jos kauneus puuttuu, tunne muuttuu helposti ankeudeksi, masennukseksi tai ahdistukseksi.

    Sitten on muutamia asioita jotka ovat vaihtelevasti melankolian piirteitä, eivät siis  suinkaan aina.  

    Nostalgia on sellainen joka voi olla mukana mutta ei pakollinen.

    Kaipuu (sehnsucht / saudade) on hyvin tyypillinen mutta ei pakollinen.
Melankolia voi olla myös pelkkää hyväksyvää haikeutta ilman selkeää kohdetta.

    Suru, vaikka yllättävää kyllä, melankolia ei aina olekaan varsinaisesti surullinen.
Suru voi olla haikeaa, mietteliästä, pehmeää ja tyyntä.

    Melankolia kuvassa voi olla myös karuus, minimalistisuus tai realistisuus.

 

 "Odotusta" 

  

   Löysin myös pari ohjetta suorittaa yksinkertainen testi kuvalle:

    Kuvan melankoliaa voi testata vaikka kysymällä: herättääkö kuva enemmän hiljaista ajatusta kuin voimakasta tunnetta?  Jos vastaus on kyllä, se on usein melankoliaa.

    Toinen hyvä testi on kysyä: onko kuvassa enemmän jälkeä kuin tapahtumaa?  Melankolia liittyy usein siihen että jotain on juuri tapahtunut tai jotain voisi tapahtua mutta juuri tämä hetki on siinä välissä.

Melankolinen kuva näyttää siltä kuin siinä kuuluisi hiljainen musiikki.
Usein siinä on rytmi, hengitys ja pysähdys.  

Ei draamaa vaan resonanssia.

    Melankolia on tunne jossa kauneus ja katoavaisuus kohtaavat.

    Melankolia ei yleensä synny siitä mitä kuvassa on, vaan siitä mitä kuvassa ei ole.  Se voi olla ihminen joka puuttuu, hetki joka on ohi, tarina jota ei kerrota loppuun tai liike joka on pysähtynyt.

    Melankolia on tunne joka saa katsojan täydentämään kuvan omilla muistoillaan.  Silloin kuva alkaa “elää” katsojan sisällä eikä vain seinällä.

 

Melankolia on siis mitä ilmeisimmin hyvin tärkeä tunne.  

Antaa sen toisinaan vapaasti viedä mukanaan – 

sisältä saattaa löytyä yllättäviäkin tuntemuksia!

"Tyttö ja meri" 

 

   (Olen alkanut etsiä omista otoksistani melankolian piirteitä, ties vaikka siitä saisi teeman seuraavaan näyttelyyn?!)

 

 ****************

 

Circle of Dreams

   

 

    Eräänlainen taustaselitys näyttelyni avajaisiltaan

    Olen jo pidempään miettinyt ja yrittänyt saada selville että mihin onnelliseen olotilaan tällä kaikella kohelluksellani oikein pyrin.  Mitä yritän itselleni todistaa.  (Tuossa kuvassakin vanha ukkorähjä soittaa saksofonia, taustalla valokuvia ja vieressä pöydällä nippu runokirjoja.  Asettuisi jo aloilleen.)

    Vastaus on kai vaan yksinkertaisesti että jonkinlainen tekemisen pakko  Olen pyrkinyt toteuttamaan jo nuoruudessa syntyneitä haaveita.  Aika on rajallista, mutta toisaalta eläkevuosina sitä aikaa kuitenkin on löytynyt riittävästi.  Nyt on tullut hetki jollain tasolla paketoida koko tämä elämäni haaveiden kehä (Circle of Dreams).  Jonkinlainen loppurutistus.

************

    Musiikki on seurannut minua lähes kehdosta saakka.  Sain musiikin ihoni alle.  Isä, isän veljet, isoisä, isoisän veljet, isoisän isä… nämä ainakin soittivat joko haitaria tai viulua.  Musiikki on ollut minulle selkäranka joka on auttanut pysymään kasassa vaikeinakin aikoina.  Sain ensikosketuksen soittamiseen Someron Yhteiskoulun 5-luokalla, soitin koulun puhallinorkesterissa tenoritorvea.  Sitä seurasi isäni ostama trumpetti sekä kesätyörahoilla hankkimani ensimmäinen tenorisaksofoni 16 ikäisenä.  Tämä tapahtui Espooseen muuton jälkeen.  Sen jälkeen ovat vuorotelleet rummut ja saksofoni.  Jossain välissä opiskelin musiikkia parin vuoden ajan legendaarisessa Klaus Järvisen Oulunkylän Pop/jazz musiikkiopistossa.  Helsinkiläisessä Koiton laulu -kuorossa olin mukana 6-7 vuotta, esiinnyttiin jopa Leipzigin Oopperatalossa!  Musiikin parissa olenkin saanut toteuttaa haaveitani ihan tyydyttävästi läpi vuosikymmenten. 

    Edellisen alttosaksofonini myin yli 40 vuotta sitten, rummut jäivät tuonne 20 vuoden taakse.  Soittelin silloin rumpuja kolmessakin eri porukassa.  Viimeisellä keikalla marraskuussa 2003 soitimme illan viimeisenä valssina ”Pelimannin jäähyväiset”, miten sattuikaan!  Tuon kuvassa näkyvän helpposoittoisen digitaalisen saksofonin hankin tämän vuoden maaliskuussa ja kesäkuun alussa ostin taas ihan oikean tenorisaksofonin.  Kuvittelen vähitellen tulevani taas jotenkuten sinuiksi sen kanssa.  Aikaahan on koko loppuelämä, mitä se sitten ajallisesti tarkoittaakaan!

 

Pepe 60-luvulla

Isäni Pentti 1943

Isoisäni Kalle 60-luvun lopulla

Isosetäni Werner ja Wäinö 1920-luvulla

 

************

    Kirjoittaminen on myös jossain muodossa pysynyt varjona kintereilläni nuoruudesta alkaen.  Kirjoittamista aloin aktiivisemmin harjoitella eläköitymisen jälkeen.  ”Mielentiloja” on nyt kolmas julkiseksi tarkoitettu kirjani joulukuun 2020 jälkeen.  Sanotaan että lukemalla oppii kirjoittamaan.  Sillä määrällä kirjoja jotka olen elämäni aikana lukenut, pitäisi olla, jos ei nyt sentään aivan Finlandiaa voittanut niin kuitenkin ihan oikea kirjailija – tai ainakin jotain sen tapaista.  Näinhän ei kuitenkaan ole tapahtunut, se vaatii näemmä jotain muutakin!  Mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen on opettanut ymmärtämään ihmisen elämää ja ihmisenä olemista hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä.  Ei lukeminen koskaan hukkaan mene!

************

    Valokuvaaminen, kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, on myös ollut lähes elämän mittainen harrastus.  Tämä harrastus tavallaan ”huipentuu” tähän toiseen näyttelyyni.

************

   

    Tämä kaikki on osa minua, osa elämääni, sisäistä ja ulkoista kaaosta jota olen yrittänyt saada jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä näyttely ja runokoelma, tuo 3. lokakuuta pidetty avajaisilta torventoitotuksineen – tämä kaikki on haaveitteni Check Point.  Toivottavasti ei kuitenkaan aivan vielä Final Count Down.

    Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.  

************

    Ns ”Maailman parantajaksi” tai peräti pelastajaksi en kuvittele enää kykeneväni, ehkä taivaanrannan maalariksi!  Maailmamme ei toden totta ole ongelmaton ja sen ongelmat tuntuvat murskaavan suuruisilta, lamaannuttavilta.  Ilmastonmuutos, luontokato, tekoäly – siinä tämän päivän paha kolminaisuus.   Tekoäly on pahassa kolminaisuudessa siksi että näen siinä olevan todella runsaasti väärinkäytöksen mahdollisuuksia kiistattoman hyödyn ohella.  Väärinkäytökset liittyvät tietysti rankimmillaan rikolliseen toimintaan mutta merkityksellisen paljon myös mediassa jaettavan tiedon manipulointiin.  Ja mikä tuntuu pahimmalta on se, että kohta ei enää tarvita kirjailijoita, ei kuvataiteilijoita, ei säveltäjiä, ei muusikoita!!!  Tekoäly hoitaa kulttuurialan, ja kun ihmisen luovuutta, älyä ja osaamista ei enää tarvita, ne kuihtuvat ja kuolevat pois.  Millainen tämä maailmamme olisi silloin?  Toivon hartaasti olevani väärässä.

    Se mitä jokainen kaikesta huolimatta voi tehdä on, että muistaa haaveilla ja unelmoida!  Haaveilla ja unelmoida paremmasta.  Löytää se itselleen onnellinen olotila jota kohti pyrkiä.  Ja sitten myös tehdä jotain sen eteen että haaveet, vaikka vähäisetkin, muodossa tai toisessa toteutuisivat.

************

 

    Nyt onkin taas aika laittaa kuulokkeet korville ja nauttia Sonny Rollinsin seurasta – vai olisiko John Coltranen vuoro...

Maalaismaisemasta Urbaaniin ja grungeen

    Mielentiloja-kirjan julkaisutilaisuus sekä valokuvanäyttelyn avajaiset olivat pari päivää sitten Someron kirjaston Parvigalleriassa.

 

 
    Mielestäni tilaisuuden alkuun sopi erinomaisesti torvimusiikki.  Sen vuoksi otin oikeudekseni sulostuttaa juhlatilaisuutta soittamalla ”torvetilla” (= digitaalinen saksofoni) Astor Piazzollan ehkä rakastetuimman sävellyksen ”Oblivion” (onkohan sitä ennen esitetty saksofonilla?).

 

 

    Näyttelyn avajaiset olivat oiva tilaisuus myös uuden runokokoelmani julkistamiseen.  Kerroin muutamin sanoin runoistani, mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään sekä luin kokoelmasta muutaman runon.  Runokokoelmasta enemmän sivulla Mielentiloja.

 

    Valokuvausta olen harrastanut tuolta oppikouluajoista lähtien, välillä ahkerammin välillä taas laiskemmin.  Olen tallentanut erilaisia asioita, tapahtumia ja miljöitä. 

 

    Vuosien myötä ja tekniikan kehittyessä filmirullat vaihtuivat digikuviin.  Digikuvaamisen alkuaika oli melkoista räpeltämistä.  Ensimmäisillä digikameroilla joissa oli suunnilleen yksi esiasetus sai otettua muutaman kuvan ja sitten olivatkin patterit tyhjiä eikä kuvan laatu todellakaan vetänyt vertoja filmille tallennetuille kuville.  Nykyään laadukkaat kännykkäkamerat tallentavat kaiken aikaa kaikkea mahdollista joka sitten katoaa tietokoneiden ja internetin uumeniin ja joista suurin osa unohtuu ikiajoiksi.  Ja nyt sitten vielä oman lusikkansa soppaa hämmentämään tuo tekoäly joka tuottaa kuvia ja kuvaväärennöksiä mielinmäärin. 

 

 

    Reilut kymmenen vuotta sitten sain päähänpinttymän: kuvat ilmaisevat tunteita ja tunnelmaa paremmin kun niistä nostaa selkeästi esiin keskeisiä tuntemuksia, asioita ja elementtejä.  Ja niinpä käsittelin niitä kokeilumielessä aika rajullakin otteella ja lopputulos oli ns grungea – valokuvissa grunge-termillä viitataan rosoiseen, likaiseen ja epäsiistiin.  Nämä kokeilut olivat välillä aika yliampuvia.  

 

    Nyt olen mielestäni löytänyt itselleni sopivan tyylin nostaa kuvissani esiin sen aiheuttamat tuntemukset ja tunnelmat.  

   Näyttelyn kuvat on tulostettu kankaalle ja kiinnitetty kiilakehyksille.  Näin käsiteltyinä ne ovat valmiita seinälle ripustettaviksi sopivia tauluja.  Suurimmat ovat kooltaan 60 x 90 cm ja pienimmät 30 x 40 cm.  Aiheet vaihtelevat näyttelyn nimen mukaisesti: maalaismaisemasta urbaaniin ja grungeen (ja kaikkea siltä väliltä).

 

   

 

   Mitään elementtejä en ole poistanut kuvista enkä mitään niihin lisännyt, ainoastaan rajauksella, sävyillä ja rosoisuudella korostanut siinä olevia mielestäni merkityksellisiä seikkoja.  Poikkeuksena taulu 12 ”Tarinan synty” jonka tein ”Mielentiloja” -kirjaa varten lisäämällä Välimeren päälle kuvan upeasta Underwood -kirjoituskoneestani vm 1952.  Tämän upean ja toimivan laitteen onnistuin hankkimaan pari vuotta sitten.

Näyttely on avoinna 30.10 saakka Someron kirjaston Parvigalleriassa.

Tervetuloa tutustumaan kirjaston aukioloaikoina!

(Kuvat avajaisista otti Juan Miguel Aguilar Cordoba,

kuvien käsittely Pertti Hagelberg.)