On kulunut 128 päivää siitä kun viimeksi julkaisin/jaoin jotakin FB:ssa.
Tunsin tuolloin huhtikuun alussa että minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa, joka saattaisi kiinnostaa muita ja jossa parhaassa tapauksessa olisi lisäksi jotain ajatustakin mukana. Olin aika tyhjä.
En ole tuosta tunteesta toki vieläkään päässyt eroon. Se on toisinaan vallan kiusannut minua vaikka samalla FB:sta poissa pysyminen on antanut aika mahtavan vapauden tunteen. Ei tarvitse koko aikaa miettiä josko tästä tai tästä saisi päivitettävää kavereille. Samalla on melko hyvällä omallatunnolla voinut antaa kameran levätä pimeässä laukussaan ja kynän yksinäisessä kotelossaan. On voinut kokea asioita, puuhastella tai vain oleilla vailla julkisen tilityksen tarvetta.
Mitä minä sitten olen tällä välin tehnyt?
Olen täyttänyt kevään ja kesän ajoittain hyvinkin rankalla ruumiillisella työnteolla. Olen kaivanut, kärrännyt, valanut, sahannut, naulannut, hakannut, porannut, höylännyt ja maalannut. Olen tuntenut fyysistä väsymystä ja saanut hyvän mielen kätteni työn tuloksista.
Olen myös kuunnellut kurkia ja joutsenia, niiden torvien toitotusta. Olen nauttinut lehtokertun ja mustarastaan laulusta. Olen hämmästellyt sepelkyyhkyjen vimmaista huhuilua. Olen ihaillut korpin määrätietoista etenemistä kuusikossa sekä selkäpiitä raapivaa karheaa huutoa.
Olen istunut saunan jälkeen iltahämärissä terassilla nauttien hellepäivän jälkeisestä viileydestä. Olen juonut aamukahvin pihamaalla keinussa kuunnellen luonnon heräämistä uuteen päivään. Olen hämmästyksekseni nähnyt muutaman heinäsirkan vaikka luulin niiden kuolleen sukupuuttoon täytettyäni neljäkymmentä.
Olen tuntenut olevani elossa ja mukana elämässä.
Syksyn lähestymisen myötä ajattelin opetella uudelleen FB:n käyttöä, vähitellen ja varovasti pieninä annoksina. Jos vaikka minulla ei olisikaan paljoa annettavaa muille niin ehkä muilla on minulle.
On ollut helpottavaa huomata että en epäilyksistäni huolimatta olekaan täysin FB-riippuvainen. Elämähän kuitenkin tapahtuu todellisessa maailmassa, FB:ssa jaetaan enimmäkseen vain retusoituja tuokioita todellisen ja kuvitteellisen elämän välimaastosta - sellaisina kuin haluaisimme ne tuokiot kokea ja toivoisimme muidenkin ne näkevän. Tuskin se silti on synneistä suurimpia!
