Waldemarin juhannusaatto

    Juhannusaattona 22.6.1962 Waldemar oli Somerniemen Ämyrillä.  Ämyri oli, ja on edelleen yksi legendaarisimmista tanssilavoista Etelä-Suomessa.  Ikää Waldemarilla oli siihen aikaan pari kuukautta vaille viisitoista vuotta.  Matka Somerolta oli taittunut äidin polkupyörällä, äiti ei tosin tiennyt missä poika pyörineen juhannusaattoa viettää.  Isän Simson-mopedilla matka olisi taittunut huomattavasti nopeammin, mutta sitä ei ollut lupa lainata, siitä olisi tullut sanomista.

    Päällään Waldemarilla oli melko uudet vaaleat teryleenihousut, edellisenä päivänä ostettu lyhythihainen postimerkkikuvioinen kesäpaita, sekä tietysti pikkutakki.  Matkan aikana housunlahkeissa oli pyykkipojat, jotta lahkeet eivät lepattaisi eivätkä likaantuisi hangatessaan pyörään.  Sisälle Ämyrille Waldemar oli pujahtanut kioskirakennuksen kulmalta aidan alta, paikka oli käyty enon kanssa katsastamassa jo aiemmin.  Kioskilla isompien poikien juttuja kuunnellessa, Bostonia poltellessa  ja Pommaccia juodessa tunsi itsensä paljon vanhemmaksi.  Välillä piti käydä lavan reunalla katsomassa orkesteria, joka soitti tangoa tangon perään.  Toki väliin mahtui jokunen valssikin.

    Juhannusaatossa on taikaa, ajatteli Waldemar katsellessaan viereisen metsikön puiden takana pulloistaan naukkailevia juhlijoita.  Kaikki tuntuivat olevat erityisen hyvällä päällä, mitä nyt jossain jotkut kovanaamat nahistelivat.  Miehet puhuivat kovaan ääneen ja naiset kikattivat.  Porukka metsikössä vaihtui koko ajan, kun toiset lähtivät tanssimaan tuli toisia koko ajan tilalle.  Ainoastaan silloin, kun lentävät tulivat autollaan portin edustalle ja kiersivät parkkipaikkaa, tyhjeni metsikkö nopeasti - kaikille tuli kiire tanssimaan.

    Sitten jossain vaiheessa, varmaan lähellä puolta yötä, yhden kymmenistä tangoista päätyttyä, tuli illan kuuluttaja lavalle.  Hän komensi kaikkia tulemaan lähemmäksi ja olemaan hetken aikaa hiljaa.  Ihmiset tulivatkin lähemmäksi arvellen jotain erityistä ohjelmaa olevan tulossa.  Mutta kuuluttajapa jysäytti melkoisen pommin: ”Someron Esan 23 vuotias seiväshyppääjä Pentti Nikula on hypännyt tänä iltana Kauhavalla maailmanennätyksen 494!  Somerolla on nyt maailmanmestari, eiköhän kolmenkertainen Eläköön-huuto ole paikallaan!”

    Ja kyllä Ämyrinmäki raikui, osa ihmisistä näytti kertakaikkiaan sekoavan.  Orkesteri kajautti Maamme-laulun kaiken hälinän taustalle.  Waldemarin päässä jyskytti: seipään maailmanennätys on naapurikylän miehellä, miehellä jonka hän oli monasti nähnyt kotipihallaan sekä urheilukentällä harjoittelemassa ja kilpailemassa.  Hän ei malttanut jäädä enää pidempään Ämyrille vaan haki portin ulkopuolelta pyöränsä ja lähti polkemaan kotiin päin.  Pyykkipojat unohtuivat lahkeista.

    Juhannusyö oli valoisa, jotkin yölinnut laulelivat ilokseen metsikössä.  Tunnelmat velloivat ja vaihtuivat Waldemarin päässä.  Sadunomainen taikayön tunnelma vaihtui välillä kiihkeään tanssilavan sykkeeseen.  Waldemar hyräili mielessään: ”Tanssin sun kanssasi aamuun, yö nyt on ihmeellinen, tanssin sun kanssasi aamuun, tanssin tangoa rakkauden”, vaikka hän ei tanssia osannutkaan.  Sitten taas iski tajuntaan Nikulan maailmanennätys 494.  Kilometrit kulkivat kuin huomaamatta, kotona olivat jo ikkunat pimeinä, kaikki nukkuivat, mitähän kello mahtaa olla?

    Kun Waldemar avasi varovasti keittiön oven, hän kuuli miten äiti nousi vuoteelta ja tuli keittiön suuntaan.  Ennen kuin äiti ehti kysyä, missä ihmeessä Waldemar oli ollut, Waldemar pamautti kovalla äänellä: ”Nikulapa hyppäsi maailmanennätyksen 494!”   Äiti katsoi hämmästyneen näköisenä Waldemaria ja makuuhuoneesta kuului isän ääni: ”mitä se oikein sanoo?”   Waldemar toisti äskeisen vielä vähän kovemmalla äänellä - sen jälkeen alkoi kuulua pikkusiskon itkua ja sitä myöten koko perhe oli hereillä. 

    Mutta olihan juhannusyö.
    Sen aattoillan Waldemar muistaisi pitkään.

Waldemarin joulu

  
    Waldemar haukkasi varovasti palasen tonttupiparista, piti varoa ettei muruttele pöydälle.  Mamma laittoi lautaselle mehulasin viereen vielä palan maustekakkua ja lusikkaleivän, jonka keskeltä pursui punaista vadelmahilloa.  Mehu oli lämmintä mustaviinimarjamehua ja hyvää.  Waldemar nosti sylistään mehulasin viereen pukin tuomat vesivärit.  Niillä hän alkaisi maalata heti huomenna, tai ehkä jo tänään täällä mammalassa.  Mamman kissa katseli uunin vieressä maatessaan koko ajan arvioivasti Waldemarin tekemisiä, aivan kuin sillä olisi ollut jotain mielessään.
  
    Jo aikaisemmin iltapäivällä Waldemar oli käynyt kotona joulusaunassa,  yhdessä isän, äidin ja pikkuveljen kanssa.  Saunan jälkeen oli puettu parhaat  vaatteet päälle.  Äiti oli laulanut koko ajan joululauluja.  Isäkin oli ollut hyväntuulisen ja salaperäisen näköinen.  Waldemar oli laittanut päähänsä äidin tekemän punaisen tonttulakin ja suunnitteli pitävänsä sitä koko joulun.  Alkoi tuntua jouluiselta, vatsanpohjassa ihan kutitti.  Isä ja äiti joivat saunakahvit ja koko porukka syötiin joulutortut.  Mutta vain yksi torttu jokaiselle, koska kohta lähdettäisiin mammalaan syömään jouluateria sekä viettämään aatto-iltaa.  Joulupukilla on kuulemma tänä vuonna niin kiire, että se oli toivonut meidän menevän mammalaan.  Näin siltä säästyisi sievoisesti aikaa, kun ei tarvitse tulla erikseen meille saakka.

    Kävelymatka mammalaan ei ollut pitkä, se taittui nopeasti.  Pienessä pakkaskelissä kävelimme peräkkäin lumeen tallattua polkua pitkin,  isä edellä ja äiti viimeisenä.  Pikkuveli oli tietenkin isän reppuselässä, se ei vielä oikein pysynyt muiden tahdissa.  Kun päästiin mammalaan, alettiin melkein heti syömään.  Kamarin klaffipöytä oli avattu isoksi, sen ympärille mahtui meidän perheen lisäksi setä, täti ja pappa.  Mamma söi aina keittiön lieden vierellä.  Hän vahti, että pöydässä riitti kaikkea, ja kantoi hellan päältä tarvittaessa lisää.  Mamma piti myös silmällä, että kaikki ottivat varmasti joka sorttia.  Pöydässä istuvat koittivat aina vietellä mammaakin muiden kanssa pöytään syömään, mutta mamma sanoi vaan, että ”pruukaan syödä täällä kun olen tähän tottunut”.

    No sitten syömisen jälkeen, kun pöytä oli korjattu, kaikki istuivat kylläisen näköisinä ja kehuivat kuinka hyvää kinkku ja perunalaatikko ja lanttulaatikko ja porkkanalaatikko ja rosolli olivat olleet.  Äkkiä setä muisti, että saunassa oli jäänyt lauteet kuivaamatta ja hän lähtikin saman tien saunalle.  Ei kulunut kuin hetki, ja porstuassa alkoi kuulua kolinaa ja kopinaa joka koveni koko ajan.  Kaikki aikuiset vilkuilivat Waldemariin ja ihmettelivät yhteen ääneen, että ”mikähän sieltä nyt tulee, ei kai se vaan ole joulupukki”.  
  
  Ja sehän se tottavieköön oli, joulupukki!  Vähän tässä vaiheessa aina pelotti, vaikka olihan Waldemar pukin nähnyt jo aikaisempinakin jouluina.  Pukki kuulusteli lasten kiltteyttä.  Ei Waldemar uskaltanut kolttosiaan sille kertoa, nyökytteli vaan olleensa kiltti.  Tässä tilanteessa Waldemar vähiten  kaipasi, että tulisi sanomista joistakin pikkujutuista.  Sitten pukki jakoi säkistään lahjat, jokaiselle jotain pientä, toivotteli hyvää joulua ja valitteli vanhuuttaan ja sitä, miten pitkä matka sillä on vielä edessä.  Vähän meinasi Waldemarin käydä pukkia sääliksi, mutta sitten muistui mieleen porot jotka tarvittaessa osasivat vaikka lentää.  Niin, ja ne lahjapaketitkin saivat pienet murheet unohtumaan.  Ja sitten, melkein heti pukin lähdettyä, tuli setäkin saunalta.  Kuultuaan pukin käyneen harmitteli, kun taaskaan hän ei ollut nähnyt pukkia.  Setä parka, pitikös rynnätä sinne saunalle, olisi vaan sulatellut kinkkua muiden kanssa.

    Nyt oltiin siis jo kahvipöydässä syömässä mamman leipomia herkkuja.  Ja ne kyllä maistuivat.  Kun Waldemarin kakkulautanen oli tyhjä, hän hyppäsi tuolilta ja meni salin puolelle nojatuoliin istumaan ja kokeilemaan pukin tuomia huopatossuja jalkaansa.  Setä nimitti niitä kirvulaisiksi.  Huopatossut tuntuivat mukavan lämpimiltä jalassa, oli oikein lämmin ja kylläinen joulu-olo.  Hetken kuluttua mamman kissa tuli perässä saliin, istuutui Waldemarin eteen ja sanoi hiljaisella äänellä:
    ”Osaatkos Waldemar hiipiä noissa huopatossuissa niin hiljaa eteiseen, että muut ei kuule”?
    Waldemar ensin vähän ihmetteli kissan yllättävää puhetaitoa, mutta myönsi sitten osaavansa hiipiä, ”katso vaikka”.  Eteisessä kissa sanoi tarkkailleensa Waldemaria ja päättäneensä sitten näyttää tälle jotain, mitä vain harva ihminen sai nähdä.  
   "Tulet näkemään jotain hyvin mieleenpainuvaa, suorastaan sensaatiomaista."  
   Kissa viittilöi Waldemaria seuraamaan.  Ensin eteisestä ulos, sitten hangessa loikkien kuusimetsikköön.  Hangessa oli yllättävän helppo kävellä eikä tuntunut kylmältäkään, vaikka kiireessä oli unohtunut takki eteisen naulaan.  Tonttulakki oli onneksi päässä ja huopatossut jalassa.  Pienen matkan päässä oli metsäaukeama, ei kovin iso, mutta aukeama kuitenkin, oikeastaan juuri sopivan kokoinen metsäaukeamaksi.
 
 
    Samassa joka puolella puiden ja pensaiden juurella syttyivät pienet lyhdyt ja kuului tiukujen helinää.  Lyhtyjen valossa Waldemar yllätyksekseen näki aukion olevan lähes täynnä metsän eläimiä.  Siellä oli kettuja, jäniksiä, oravia, metsähiiriä, pöllöjä, talitiaisia, siilejä, ja oli jopa hirvipariskuntakin toisella puolellaan kaksi sutta ja toisella puolella karhuherra (karhurouva oli jäänyt jatkamaan talviuniaan).  Taempana oli myös muutamia lähitalojen tuttuja koiria vahtimassa, että kukaan ihminen ei pääsisi vahingossa yllättämään.  Waldemar oli eri juttu, koska hän tuli mamman kissan seuralaisena.  Muutama kotikissakin oli päässyt mukaan, he olivat metsäneläinten tuttuja.  Kaikki olivat sulassa sovussa ja lörpöttelivät keskenään jonninjoutavia, kehuivat toisiaan ja valittelivat sitä, että joulu on vain kerran vuodessa.
    
     Aukion reunaan oli rakennettu lumesta esiintymislava, jonka kulmissa seisoivat lumiukot järjestysmiesnauhat käsivarsissa.  Lavan takana tiheää kuusikkoa vasten oli pienistä tuikuista muodostetuilla kirjaimilla teksti: KIVISOJAN METSÄVÄEN KYLÄJOULU, TERVETULOA JA HYVÄÄ JOULUA!  


    Lavalle kiipesi Karhuherra lukemaan möreällä äänellään perinteisen joulutervehdyksen ja lopuksi lausui: ”Totanoin, joulujuhla alkakoon, olette kaikki tervetulleita”!  Siinä samassa alkoi eri puolilta aukiota ilmaantua sulavaliikkeisiä kettuja.  Hännät siististi kainaloissa he kantoivat koholle nostetuissa käpälissään valtavia ruokatarjottimia.  He pysähtyivät jokaisen kohdalle kumartaakseen, tarjotakseen kullekin sopivia herkkuja ja toivottelivat hyvää ruokahalua.  Waldemarkin poimi tarjottimelta muutaman pähkinän ja sujautti ne taskuunsa myöhemmin pureskeltaviksi.  Pähkinät eivät olekaan aivan jokapäiväistä herkkua!

 
   Kaikessa hiljaisuudessa oli lavalle kiivennyt melkoinen porukka metsän eläimiä soittimineen.  Karhuherra kapusi myös takaisin lavalle ja kuulutti: ”Totanoin, arvoisa juhlayleisö, hyvä metsän väki, tänä iltana Korpiahon joulujuhlaorkesteri”!  Tuskin Karhuherra ehti lavalta, kun orkesterin johtaja laski jalalla lattiaan polkien ”yy - kaa ja yy-kaa-koo-nee” ja kuusten latvoihin saakka  kajahtivat dixielandin alkutahdit täyttäen koko aukeaman iloisesti keinuvasta musiikista.  
  
   Orkesterin johtajana toimi kornettia soittava ja piikikkään raspisella äänellä laulava Sakarias ”Satchmo” Siiliherra.  Kornettisoolot kiipesivät korkealle ja juhlavieraat tömisyttivät tassujaan tantereeseen.  Orkesterissa vilisi muitakin kuuluisuuksia, erityisesti on mainittava pianisti H.C. Hirviherra Jr.  Hänen animaalisia pianosoolojaan kuvaa parhaiten elämään jäänyt sanonta ”svengaa kuin Count Basie”.  Dixielandin ja swingin rytmit vuorottelivat orkesterin soittaessa hurmiossa ja juhlayleisön nauttiessa kuin vain jouluna voi.


  "Tämä onkin sitten sellaista juhlaa jota ihmislapsi saa harvoin olla näkemässä", ajatteli Waldemar, "ja aikuiset tuskin koskaan".  Lavalla käväisi esiintymässä myös väliaikaesiintyjiä;  Kivisojan Kujakatit (laulukvartetti), Hirsjärven Hukkajengi (palloakrobaatit) sekä Helsingistä saakka lennähtäneet Lapinlahden linnut (sekakuoro), kukin esittäen parasta mihin pystyivät.

 
    Meno metsäaukiolla yltyi melko riehakkaaksi, kiitos Korpiahon taidokkaan joulujuhlaorkesterin.  Ruokaa kannettiin koko ajan lisää, maljoja kohoteltiin, pyörähdeltiin välillä musiikin tahdissa ja koko ajan toivoteltiin toisille ”Hyvää joulua ja pitkää ikää”!  Kukaan ei näyttänyt hämmästelevän Waldemarin läsnäoloa, päinvastoin, häntä käytiin kättelemässä ja taputtelemassa selkään ja Pöllöwaari halusi istua Waldemarin olkapäällä koko illan.  Aina välillä kuului jostakin tanssijoiden joukosta villi huuto ”kyllä jazzi tää on poikaa”!  Viiden siilin muodostama Kiperänkulman tanssitytöt -niminen tanssiryhmä pyöri niin hurjasti, että he olivat välillä yhtenä piikkipallona jota yleisö yritti varoa.  Kaikki huutelivat kannustushuutoja orkesterille  ”kerran vielä pojat”. 
  
    Jossain vaiheessa iltaa kissa alkoi vetää Waldemaria vähän syrjemmälle.  Silloin Waldemarin korviin kantautui jostakin kaukaa huuto ”Waldemar, missä sinä olet”.  Oli aika lähteä mammalaa kohti, soitto metsän suunnasta vaimeni vähitellen.  Sitten hän kuuli aivan vierestä pappan äänen ”Täällähän se Waldemar nojatuolissa torkkuu, huopatossut vaan jalassa heiluvat.  Tulehan ottamaan vielä mamman leipomaa rusinapullaa, että jaksat kotiin saakka.  Isä ja äiti tekevät jo lähtöä.”  Waldemar avasi silmänsä ja huomasi kissan nukkuvan tuolin vieressä muina miehinä.


 
    Kotona sitten vielä poltettiin muutama tähtisadetikku, Waldemarin vaatimuksesta ja joulun kunniaksi.  Ne tuikkivat kuin tähdet ja rauhoittivat mieltä.  Joululahjat aseteltiin pinoon  kamarin pöydälle odottamaan seuraavaa päivää.  Paitsi huopatossut jätettiin tietysti keittiöön ovensuuhun.  Kaikki olivat jo todella väsyneitä, sillä joulu jos mikä käy voimien päälle.  Waldemar puki yöpuvun ja kiipesi peiton alle miettien samalla metsäaukion joulujuhlia.  Ja mammalan puhuvaa kissaa.  ”Se taisi olla vaan unta, ei se kyllä mitenkään voi olla totta.”  Juuri ennen kuin Waldemar vaipui uneen, hän kuuli vielä vaatteita järjestelevän äidin hämmästyneen huudahduksen:

    ”Mistä ihmeestä tuo Waldemar on saanut pähkinöitä taskuunsa?”

                                       ****************************

Omistettu Veeralle ja Roopelle.
 

Waldemarin katkeran kevään kesä

    Muutama viikkoa ennen neljännen luokan päättymistä, joskus toukokuun alkupuolella, oli se päivä kun opettaja Unto K. keräsi nimilistan oppikouluun pyrkijöistä.  Unto K. luetteli oppilaiden nimiä ja sanoi, että tässä on hänen laatimansa luettelo niistä oppilaista joiden tulisi mennä pääsykokeisiin.  Sen jälkeen Unto K. katsoi tuiman näköisenä luokkaa ja kysyi:
    ”Onko täällä joku sellainen jonka nimeä ei ollut listalla ja joka kuvittelee pääsevänsä oppikouluun?”

    Luokassa oli hiljaista.  Waldemarin päässä jyskytti.  Hänen nimeään ei oltu mainittu.  Muutamaa päivää aiemmin hän oli kotona keskustellut oppikoulusta, ja oli sovittu, että Waldemar saa pyrkiä sinne.  Isä oli sanonut, että kyllä me se pystyttäisiin maksamaan vaikka rahat ovatkin rakentamisen tähden tiukalla.

    ”Unto K. tekee tämän tahallaan, kun se ei tykkää minusta”, ajatteli Waldemar.
 
    Häneen mieleensä muistui kevätlukukauden alku, kun hän tuli uutena tähän kouluun muuton jälkeen.  Alusta alkaen Unto K. oli pannut hänet jyrän alle.  Oli naureskellut sillekin, että kaikenlaisista syrjäkouluista sitä tänne kirkonkouluun tullaankin.  Opettavatkohan ne siellä edes mitään, kun edes tätä eikä tätäkään oltu opetettu.  Korvat punaisina Waldemar oli joutunut läksytystä seisaaltaan kuuntelemaan.
   
    Käsityötunnilla oli tehty puutöitä ja oli pitänyt höylätä.  Waldemar ei ollut aiemmin käsitellyt höylää, se kävi vähän tottumattomasti.  Siitäkös Unto K. oli riemastunut, temmannut höylän Waldemarin kädestä ja kumauttanut häntä sillä kyynärpäähän niin että kipinät olivat silmissä leiskuneet.  Ja sen päälle huutanut, että ”meinaatko rikkoa koulun omaisuutta” ja haukkunut toheloksi joka ei osaa mitään.

    Kerran ruokatunnilla Waldemarin hernekeittolautaselle oli sattunut oikein komea läskikimpale.  Unto K. oli huomannut, että se ei oikein maistunut Waldemarille.  Siinä taas uusi koulutuksen aihe: Unto K. tarttui Waldemaria tiukalla otteella niskasta ja kuulutti kovalla äänellä:
    ”Eikös sitä siellä mettäkulmilla opetettu edes syömään.  Täytyy ihan kaikki tavat opettaa.  Lautanen syödään tyhjäksi.”
    Ote niskasta tiukkeni siksi paljon, että Waldemarin oli pakko työntää lautasella lötköttävä läskikimpale suuhunsa.  Jotenkin sen sai tungetuksi poskeen, nielemisestä ei olisi tullut mitään.  Voimansa tunnossa Unto K. ei huomannut katsoa niin tarkasti, että olisi huomannut pullottavan posken.  Läskipala päätyi sitten nenäliinan sisään ja välitunnilla koulun taakse pensaikkoon.

    Vaatteissa oli aina jotakin huomautettavaa kuten ryhdissä ja kävelytyylissäkin.  Kirjojen päällystyksessä samoin vaikka ne eivät muiden kirjoista poikenneetkaan.  Käsiala oli epäselvää, vihkot suttuisia ja kynät väärin teroitettu.
 
    Joskus maaliskuussa, kun aurinko jo vähän päivällä lämmitti, Waldemar sai tarpeekseen.  Hän päätti olla menemättä kouluun.  Aamulla hän lähti kotoa normaaliin aikaan, mutta jäikin lymyilemään keskustan kauppojen nurkille.  Kun sitten kello tuli niin paljon, että koulu oli alkanut, Waldemar lähti kävelemään Helsingintietä eteenpäin.  Muutamia kilometrejä kylmissään käveltyään hän kääntyi ja palaili hitaasti keskustaa kohti.  Linja-autoaseman eteisessä hän odotteli loppupäivän kulumista ja kun kello näytti koulun loppumisaikaa, oli aika palata kotiin.  Seuraavana päivänä sama toistui, mutta se ei tuntunut enää niin hyvältä idealta kuin ensimmäisenä päivänä.  Ei auttanut muu kuin palata taas kouluun.  Sattumalta samaan aikaan oli ollut muutamia muitakin oppilaita sairaana ja kuin ihmeen kaupalla Waldemarkin selvisi kertomalla olleensa sairas.

    Nyt siis Waldemarin päässä kaikuivat Unto K:n sanat ”kuvittelee pääsevänsä oppikouluun”.  Waldemar sekä yksi toinen poika nostivat kätensä. 
    ”Jaa, vai meinaa Markkukin pyrkiä oppikouluun, no laitetaan nimi listaan.  Mutta mitäs varten se Waldemar viittasi, ei kai hän kuvittele että sinne sentään kuka vaan otetaan.  Eikä se ole edes ilmaista.”  Unto K. päästi kovalta kalskahtavan naurun.
    ”Kyllä minä meinaan pyrkiä”, kuuli Waldemar sanovansa.  ”Ja kyllä meidän isä lupasi maksaa.”

    Tuohon aikaan, 50-luvun lopulla, alkoi olla jo melko yleistä, että "työläisten kakaratkin" menivät oppikouluun.
 
    Pääsykokeet olivat aikanaan.  Ilmoitettuna päivänä sitten piti mennä Yhteiskoulun ovessa olevasta listasta tarkistamaan hyväksyttyjen nimet.  Ja löytyihän se Waldemarinkin nimi sieltä puolestavälistä listaa.  Vaikea sanoa, kumpi tuntui paremmalta: se, että oli päässyt oppikouluun vai se, että oli saanut näytettyä Unto K:lle.  Joka tapauksessa kaikkein parhaimmalta tuntui se, että ei tarvinnut enää koskaan mennä Unto K:n luokalle.  

    Ja se että edessä oli kesäloma!

    Tämä kesä muutti Waldemarin elämää oleellisesti.  Ei oikein enää voinut sanoa, että se oli Waldemarin lapsuutta.  Ei se tosin vielä ollut nuoruuttakaan, mutta nuoruuteen kuuluvia asioita alkoi vähän kerrallaan astua Waldemarin elämään.
 
    Väliaikainen koti sijaitsi aivan Someron keskustassa.  Sinne oli muutettu vuodenvaihteessa vähän syrjemmältä, Hirsjärveltä, missä elinpiirin muodosti koti, mammala ja koulu.  Nyt sadan metrin säteellä kodista oli kolme kioskia, kaksi elokuvateatteria, kauppoja sekä kenttä, jossa kesäisin vieraili vähintään kaksi kertaa sirkusta ja tivolia.  Näissä ympyröissä löytyi nopeasti kaveripiiri, joka pyöri isompien poikien ympärillä.

    Waldemar omaksui väkisinkin uusia ajantappokeinoja.  Tupakka tuli tutuksi, mutta onneksi ei sentään vielä tavaksi.  Tupakkaa sai tuohon aikaan minkä ikäinen nappula tahansa, ei ollut tupakkalakia.  Elokuviin sai aina jostakin kehitettyä rahaa, ja isompien porukassa pääsi helposti sisään.  Tivolin tullessa pystyi hankkimaan pääsylipun kun oli mukana auttamassa pystytyshommissa.  Siellä sitten ihmeteltiin eläimiä, trapetsitaiteilijoita sekä ennen kaikkea surmanajaja Onni Suurosta.

    Ensimmäisen kerran Waldemar kiinnitti huomiota myös tyttöihin.  Tytöt eivät olleetkaan ainoastaan välttämättömiä pahoja ja kiusankappaleita.  Jostakin ilmaantui aivan uusia ja oudon hämmentäviä tuntemuksia tiettyjen tyttöjen ilmaantuessa kioskin kulmille.
 
    Eräänä elokuun iltana tivolin peliteltassa isompien poikien porukassa polteltiin tupakkaa ja katseltiin teltan toisessa päässä hihittelevää tyttöjoukkoa.  Teltan kaiuttimista rävähti soimaan aivan uusi ja tuntematon kappale.  Hämärtyvä ilta, tupakan huimaus päässä, teltan hälinä, tyttöjen katselu ja äkkiä tämä mystinen kappale.  Sillä hetkellä Waldemarista tuntui siltä kuin hän olisi astunut aivan uuteen maailmaan, nuorison maailmaan. Joku vanhemmista pojista sanoi, että "se on Paul Anka ja se laulaa Dianaa".

    Ennen oppikoulun alkua Waldemarin perhe pääsi  muuttamaan siihen uuteen isän rakentamaan kotiin.  Uusi koti sijaitsi reilun puolen kilometrin päässä keskustasta.  Waldemarin kaveripiiri laajeni naapuruston pojista.  Ja kohta oppikoulu toi kuvioihin jälleen lisää aivan uusia kavereita.  Se oli niin helppoa ja mutkatonta siihen aikaan.

    Waldemarin lapsuus lipui vähitellen taakse, edessä olivat  täysin uudet jutut ja nuoruuteen liittyvien asioiden asteittainen opettelu.  Se toi tullessaan aivan uusia iloja ja onnen tunteita, mutta myös pettymyksiä, kipuja ja suruja.  Se oli elämään opettelua.
  

    

Waldemarin elämä muuttuu

    1 - 2 - 3 - 4 - 5 - kehä - kehä - valmis.  Ja taas sama toistuu, kerta toisensa perään.  Pimenevästä illasta kajastaa ohuen ikkunaverhon lävitse vastapäisen Säästöpankin seinään ripustetun neonvalomainoksen  sykkivä valo.  Ensin viidestä osasta muodostuva S-kirjain syttyy osa kerrallaan, sitten sen ympärillä oleva pyöreä kehä syttyy hetkeksi - sammuu - syttyy hetkeksi - sammuu, kunnes koko valomainos rävähtää loistamaan noin minuutiksi sammuakseen ja aloittaakseen jälleen väsymättä alusta.

    Waldemar makaa selällään avatun hetekan puolikkaalla.  Kädet ovat pään alla, jotta hän näkisi paremmin ikkunan ja sen takana sykkivän valon.  Muu perhe kuuluu jo nukkuvan, isäkin, joka oli viimeiseksi jäänyt keittiön pöydän viereen istumaan ja laskemaan raha-asioita paperille.  Olivat äidin kanssa puhuneet velan ottamisesta ja rakentamisesta.  Sellaista uskalsi nyt suunnitella, koska isä oli saanut vakituisen työpaikan urheilukentänhoitajana. Heti keväällä, roudan sulettua, pääsisi aloittamaan ja elokuussa muuttamaan.

    Waldemarin perhe asui nyt väliaikaisesti aivan Someron keskustassa, Rostin talossa.  Asunto on pitkän, aika vanhan puutalon päädyssä, isosta eteisestä tullaan keittiöön, talopäädyn toiseen kulmaan.  Loppuosa päädystä on yhtä huonetta, aika pitkä ja kapea.  Huone täyttyy yön ajaksi sängyistä ja patjoista, jotka päiväksi kasataan pois liikkumistilan saamiseksi.  Keittiössä on yksi pieni ikkuna, tässä toisessa huoneessa kaksi isompaa ikkunaa.  Muutto oli tapahtunut ennen joulua ja nyt oli jo vuosikin vaihtunut, kohta alkaisi koulu.

    Koulun alkamista Waldemar ajattelikin siinä neonvalon välkkeessä maatessaan.  Uusi koulu, uusi opettaja sekä tietysti uudet koulukaverit.  Rinnassa tuntui kummallinen möykky kun ajatteli kaikkea tulevaa uutta ja tuntematonta.  Waldemar ajatteli, että tämä oli se hetki, jolloin elämä muuttuu.  Vanhaan ole enää paluuta.  Jotenkin hetki tuntui niin tärkeältä, että hän ajatteli muistavansa tämän hetken varmaan elämänsä loppuun saakka.

    Mieleen tuli monta asiaa, joita hänen elämässään ei enää olisi muuta kuin muistoina.  Muistoista taas ei voi sanoa kuinka pitkään ne säilyvät, vaikka ne tärkeiltä tuntuvatkin.  Ihan samanlaisia muistoja ei voi olla kellään muulla.  ”Jos minä ne unohdan, niin sitten niitä ei enää ole olemassakaan”, järkeili Waldemar. Aivan kuin sellaisia asioita ei olisi tapahtunutkaan.  Omituista.

    Waldemarin mieleen muistui Hirsjärven koulussa toisella luokalla vietetty joulujuhla.  Sinne tuli äitikin katsomaan ja se vähän jännitti.  Joulujuhlan aluksi oli laulettu yhteislaulu.  Laulun jälkeen opettaja kertoi joulun merkityksestä ja sitten ilmoitti että Waldemar lukee jouluevankeliumin.  Se oli suuri luottamuksenosoitus, koska siinä oli muutamia aika outoja ja vaikeita nimiä, kuten Augustus, Kyrenius, Galilea ja Beetlehem.  Tuntui tärkeältä lukea ääneen, kun kaikki kuuntelivat ihan hiljaa ja kaikilla oli juhlavaatteet.  Koko joulujuhlan loppuajan oli sellainen hyvin juhlallinen olo.  Kaikki oppilaat saivat joululahjan.  Lahja oli paperipussi jossa oli joulupukin kuva, ja jonka sisällä oli pieni pullapoika, piparkakku sekä muutama karamelli.  Lopuksi kaikki yhdessä lauloivat jouluvirren.

    Waldemar muisti hyvin myös viime syksynä koulussa pidetyn raittiusjuhlan.  Raittiusjuhlaa vietettiin illalla ja sinne tuli oppilaiden lisäksi myös aikuisia.  Sielläkin Waldemarilla oli ohjelmanumero, tällä kertaa onneksi kuitenkin yhdessä Raulin kanssa.  Tämä esiintyminen jännitti melko lailla koska siinä piti laulaa.  Lauloimme sellaisen syksyyn sopivan opettavaisen laulun, jossa varoitettiin menemästä heikolle jäälle.  Laulun nimi oli ”Neljä kissanpoikaa”.  Kun se oli laulettu, meni Waldemar takaisin paikalleen istumaan.  Rauli halusi vielä laulaa yhden laulun josta hän tykkäsi ja jonka hän oli kotonaan itsekseen levyltä harjoitellut.  Rauli alkoi heiluttaa yläruumistaan ja aloitti. ”Uuska daaraa kiider iikken aldaabiir jaamuur, uuska daaraa kiider…”  Kaikki kuuntelivat ihmeissään - mitä se poika nyt oikein laulaa, sanoistakaan ei saa selvää?!  Laulun jälkeen Rauli kumarsi nopeasti ja livahti paikalleen istumaan.  Kun ihmiset taputtivat hänelle niin Rauli tuijotti tiukasti lattiaan.  Waldemar ajatteli, että Rauli voisi alkaa isona vaikka laulajaksi kun se noin hyvin osaa.  Lopuksi katsottiin elokuva Turmiolan Tommista.

    Ennen nukahtamistaan Waldemar vielä muisteli miltä mamman leipomat rusinapullat olivat maistuneet.  Mamma oli sanonut, että kyllä sinne saa aina mennä, ei se niin kaukana ole.  Kesällä sinne olisikin mukava mennä pyörällä… 

Waldemar viettää kesäpäivää

    Mammalan vintille Waldemar kapusi aina kun vain mahdollista.  Vintin takaosaan oli rakennettu kesähuone.  Siellä oli sivustalevitettävä sänky, pieni pöytä ikkunan edessä, pari tuolia, pieni hylly seinällä sekä vanha räsymatto lautalattialla.  Pöytää koristi kukkavaasi, jossa oli usein erilaisia Mamman kukkapenkeistä poimittuja kukkia.  Ikkunan reunoilla roikkuivat haalistuneet raidalliset verhot.  Ikkunan sai avattua, ja sieltä näki mukavasti talon vieressä kasvavan omenapuun yläoksille.  Sieltä korkeuksista kun seurasi lintujen touhua, tuntui kuin olisi itsekin ollut lintu.  Seiniä oli tapetoitu kuvalehdistä leikatuilla kuvilla.  Huoneessa voi aistia kuumana kesäpäivänä ihan oman tunnelmansa sekä myös hajunsa.  Haju muodostui vanhasta lämpimästä laudasta, eristeenä olevasta sahanpurusta sekä vanhoista sanomalehdistä jotka estivät sahanpurua valumasta seinälautojen rakosista.

    Huoneessa oli mukava oleskella.  Makailla sängyllä tekemättä mitään.  Katsella kattolautojen oksankuvioita, joista hahmottui monenlaisia kuvia.  Tai seurata ikkunassa kiipeileviä kärpäsiä.  Ulkoa kuului lintujen laulua ja alakerrasta välistä kolahduksia, kun Mamma touhusi kattiloidensa kanssa.  Silloin, kun Pappa käveli käveli keittiöstä kammarin puolelle radiosta uutisia kuuntelemaan, tuntui kuin koko talo olisi tärähdellyt.  Askeleet kumahtelivat lattialankuissa.  Radionkin ääni erottui ylös juuri ja juuri, koska se oli aivan sängyn kohdalla.  Tuli sellainen olo, että voi tarkkailla ja hallita kaikkea mitä talossa tapahtui ja olla samalla itse hiljaa näkymättömissä.

    Kun pelkkä kesäpäivän kulumisen seuraaminen alkoi kyllästyttää, voi ottaa jonkun vanhan Suomen Kuvalehden tai Kotilieden selailtavaksi.  Lehdet olivat muuttuneet sellaisiksi vanhanvaaleanruskeiksi kuin lehdet muuttuvat kun ne ovat olleet riittävän kauan vintillä.  Kyllä niistä silti saattoi  hyvin  lukea ja katsella kuvia.  Varsinkin ulkomailta otettuja kuvia oli mukava katsella.  Isoja kaupunkeja isoine taloineen ja paljon autoja kaduilla.  Ei Waldemarilla muuta kokemusta kaupungeista ollutkaan kuin mitä kuvissa oli nähnyt.  Kuvia katsellessa voi kuitenkin helposti arvata, ettei niistä kaupungeista varmaankaan tällaisia vinttikammareita löydy.  Eikä siellä varmaan ole mahdollista kuunnella lintujen lauluakaan koska joka paikassa pörrää autoja.  Kyllä tämä mammalan vintti sentään oli ylivetopaikka...

    Waldemar havahtui.  Hän huomasi nukahtaneensa puoliksi lehden päälle.  Kättäkin vähän pisteli, mutta se ei varmaankaan ollut syy heräämiseen.  Sitten kuului Pappan huhuilua vintin rappujen alapäästä:

    ”Oletkos sinä Waldemar vielä siellä vintillä kun on niin hiljaista?”

    Pappan ääni oli siis herättänyt hänet.  Waldemar nousi istumaan sängyn reunalle ja vastasi olevansa täällä.

    ”Mamma on leiponut rusinapullaa ja odottaa että joku tulisi maistamaan sitä.  Sitä olisi nyt pöydällä jos kelpaa.”  Sitten kuului kun Pappa meni ulko-ovesta.

    Waldemar taitteli lehden takaisin hyllyyn ja meni narisevasta ovesta vintin etuosaan.  Etuvinttiä ei oltu rakennettu huoneeksi.  Se oli vaan vintti, joka ulottui talon reunasta reunaan ja kattohirret näkyivät katossa.  Lattiallakin oli lautoja vain keskiosassa, reunoilla näkyivät hirret ja sahanpuru.  Tästä etuosasta löytyivät kuitenkin vintin kaikkein mielenkiintoisimmat tavarat.  Täällä oli monenlaisia kenkiä ja saappaita, oli takkeja roikkumassa kattohirsistä, vanhoja työkaluja, laatikoita joissa oli vanhoja lehtiä sekä laatikko joka sisälsi vanhoja postikortteja.  Postikorteissa oli enimmäkseen joulukortteja, mutta oli myös onnittelukortteja sekä sellaisia joissa oli kuvia eri puolilta Suomea.

    Aivan rappujen vierestä, vintin reunasta, löytyi se ihmeellisin esine, grammari.  Se ei toiminut kun siitä oli kuulemma vieteri poikki.  Ei auttanut vaikka kuinka olisi veivistä kääntänyt.  Grammarin kansilokerossa oli muutama äänilevy.  Sellaisen levyn voi laittaa paikoilleen pyörivälle lautaselle.  Sitten käännettiin varsi, jonka päässä oli iso pyöreä äänirasia neuloineen, levyn päälle.  Nyt kun pyöritti sormella levyä, kuului selvästi musiikkia, joka tosin vinkui ja vonkui.  Mutta jos vieteri olisi ollut ehjä, niin veivistä olisi voinut veivata levyn pyörimään oikealla nopeudella itsekseen ja soitto ja laulu olisivat kuulostaneet sellaisilta kuin ne nyt oikeasti kuulostavatkin.

    Waldemar laittoi levyn takaisin kansilokeroon ja kannen kiinni.  Sitten rappuja pitkin alas.  Rappuset olivat  komerossa, joka tuntui vähän ahtaalta ja jonka hyllyillä oli jotakin ruokajuttuja, mehupulloja sekä purkkeja.  Komerosta tultiin ulkoeteiseen, kuistille, sitten ovesta sisäeteiseen, jonne ulkovaatteet riisuttiin ja josta pääsi suoraan salin puolelle tai toisesta ovesta keittiöön.  Waldemar meni keittiön ovesta.  Sieltä tuli vastaleivotun rusinapullan vastustamaton tuoksu.

Waldemar lehtimiehenä

    Joskus vuoden 1953 keväällä, taisi olla toukokuuta, Waldemar seurasi uteliaana, miten aikuiset innoissaan keskustelivat miss universumista.  Se missi oli kuulemma meidän kaikkien oma Armi Kuusela.  Siitä oli tehty laulukin. Tai oikeastaan puhuttiin siitä, että se oli mennyt naimisiin jossain ulkomailla ja jonkun ulkomaalaisen kanssa.  Ajatella, oli se kyllä hienoa että oikein ulkomaalaisen kanssa naimisiin.
  
    Siitä puhuttiin mammalan radiossa ja kirjoitettiin lehdissä, niin Vapaa Sanassa kuin myös Suomen Kuvalehdessä.  Vapaa Sana tuli kotiin ja isä luki sitä tarkkaan.  Luki Waldemarkin siitä sarjakuvat, sillä Waldemar oli päässyt sarjakuvien makuun äidin ostamasta Aku Ankka-lehdestä joskus edellisenä syksynä.  Aku Ankka alkoi olla aika loppuun luettu, sivut olivat jo sottaisia ja joku oli peräti irronnut tai ainakin revennyt.  Mutta ei sen takia vielä kannattanut ostaa uutta, sanoi äiti.

    Siinä Vapaa Sana-lehdessä kirjoitettiin usein Hertta Kuusisesta.  Se oli joku tärkeä henkilö, joka hoiti ihmisten ja työmiesten asioita jossain Helsingin eduskunnassa tai sellaisessa muussa tärkeässä ja isossa paikassa jossa puhuttiin pöntössä.  Waldemar suunnitteli että hänkin kokeilee pöntössä puhumista jos sattuu sellaisen jossakin näkemään.  Se Kuusinen piti puheita ja kirjoitteli lehtiin kaikenlaisia juttuja joilla ajettiin asioita.  Sitä Waldemar ei oikein ymmärtänyt, että mitenkä niitä asioita oikein ajetaan.  Ne oli niitä aikuisten juttuja.

    Sen sijaan mammalaan tulevassa Suomen Kuvalehdessä  oli paljon kuvia kaukaisista paikoista ja uusista hameista ja takeista joita naiset pitivät päällään.  Täti, joka asui vielä mammalassa, tykkäsi varsinkin niista hame-sivuista.  Tädillä olikin komerossa aika paljon hameita, hän tosin sanoi niitä leningeiksi.  Ja sitten se täti katseli haaveellisen näköisenä sellaisia  sivuja joissa oli kuvia Olavi Virrasta ja muista laulajista. Silloin täti aina huokaili, ja kun Waldemar yritti matkia huokailua, oli täti suuttuvinaan.  Ei se oikeasti kuitenkaan suuttunut.  Waldemar tykkäsi eniten niistä kuvista joissa oli autoja tai oudon näköisiä eläimiä.

    Lehdet kiinnostivat Waldemaria niin paljon, että hän perusti aivan oman lehden.
 
    Valkoinen käärepaperi kelpasi tarkoitukseen mainiosti.  Siitä kun leikkasi mahdollisimman samankokoisia paloja, laittoi päällekkäin, taittoi keskeltä kahtia ja neulalla ja langalla pisteli keskeltä kiinni, niin siinä se oli.  Valmis tyhjä lehti johon mahtui paljon kuvia ja uutisia.
 
    Waldemar sai luvan leikellä vanhoista sanomalehdistä kuvia joita keitetyllä perunalla oli hyvä liimata tyhjille sivuille.  Itse sai päättää mitä kuvia ja millaiseen järjestykseen.  Sen verran Waldemar osasi jo kirjoittaakin, että kuvien alle saatiin jotain tekstiäkin aikaiseksi.  Varsinkin jos vaikeimmista sanoista otti oikeasta lehdestä mallia.  Kuten arvata saattaa, ensinumerossa oli paljon kuvia autoista ja joku traktorikin pääsi mukaan.  Nimet olivat aika vaikeita: Ford, Dodge, Buick, Leyland, Allis-Chalmers.  Hameenkuvia siinä ei ollut mutta yksi kuva jostain ulkomaalaisesta kuuluisasta laulajasta pääsi mukaan.  Tätikin voisi kiinnostua tästä Waldemarin omasta lehdestä.

    Kansilehteen piti vielä saada joku aikuisiakin kiinnostava kuva.  Silloin voisi näyttää lehteä äidillekin.  Ja tietysti se pitäisi viedä myös mammalaan näytille.  Lopulta kansikuva oli helppo valita, kun muisteli mistä ne aikuiset viime aikoina puhuivat: miss universum.
 
    Kuvakin löytyi helposti, vähän saksia käyttämällä siitä sai sen kokoisen, että alle mahtui vielä tekstiäkin.  Ensin isoin kirjaimin ”MAAILMAN KAUNEIN”.  Alle kirjoitettava nimi löytyi Vapaa Sanasta, siitä voi ottaa mallia, että menee oikein: ”HERTTA KUUSINEN”.  Kuinka olikin sattunut noin sopivan nätti nimi missille!

Waldemar koulutiellä

(Entinen Someron Hirsjärven alakoulu)
 
    Waldemar yritti työntää syrjään ja pois päältään Jaskaa.  Se onnistuikin, koska Waldemar oli kooltaan isompi. Mutta vahinko oli jo tapahtunut: paidasta oli kaksi nappia irronnut ja hihakin oli vähän revennyt.  Puhumattakaan kuraantuneista housuista.  Onneksi koulureppu oli säästynyt vahingoilta, sen Waldemar oli heittnyt vähän kauemmaksi kun hän huomasi että nyt tulee tappelu.

    Syksyinen koulupäivä oli alkanut aivan normaalisti.  Tai niin Waldemar ainakin ajatteli.  Eihän hänellä koulupäivän normaalisuudesta vielä sen parempaa tietoa ollut, koska takana oli vasta pari viikkoa koulua.  Mutta kai se oli normaalia, että joka päivä opettaja kertoi monenlaisia aika jänniäkin juttuja ja sai lukea ja kirjoittaa.
 
    Alakoulu oli aika pieni ja väriltään kauniin punainen. Yläkoulu oli tietysti vähän ylempänä mäellä.  Se oli paljon suurempi kooltaan ja ihan koulun näköinen, sinne pääsisi  kolmannella luokalla.  Opettaja asui tässä samassa alakoulussa, eteisen toiselta puolelta meni ovi hänen asuntoonsa. Sen opettajan mies oli nimeltään Suominen ja se hoiti mehiläisiä.  Niitä mehiläisen pesiä, jotka olivat vähän pöntön näköisiä, oli siinä ihan koulun takana.  Aina kun opettajan mies meni hoitamaan mehiläisiä, laittoi hän  päähänsä omituisen hatun jossa oli sellainen verkko ympäriinsä.  Sinne lähelle oli kielletty menemästä.  Ympäristöopin tunnilla oli siitä puhuttu.

    Tällaisena aivan normaalina koulupäivänä oli aamu aloitettu kouluradion kuuntelulla.  Sitä varten opettaja avasi eteisestä asuntoonsa johtavan oven aivan selälleen.  Sinne kammarin lattialle meni niin monta oppilasta istumaan kuin mitä sinne mahtui.  Loput istuivat eteisen lattialle.  Piti olla aivan hiljaa, jotta voi kuunnella sisällä asunnossa olevaa radiota.  Tänään siellä kouluradiossa puhuttiin siitä, miten kouluun pitää kävellä tienviertä pitkin ja koko ajan valppaana, ettei jää autojen alle.  Ja sitten vielä puhuttiin jotain kohteliaisuuden merkityksestä ja siitä miten kuuluu tervehtiä.  Kaikkein mielenkiintoisin oli kuitenkin kuulokuva, siinä luettiin satua ja lopuksi laulettiin yhdessä.

    Välitunnin jälkeen oli aika taas syventyä aapiseen ja opetella lukemista.  Aina kun lukutunti alkoi, Waldemar ja Pekka saivat mennä istumaan aivan takimmaiseen tyhjään pulpettiin.  Opettaja oli antanut heille aivan omat ohuet kirjat, joita he lukivat itsekseen sillä aikaa kun muut opettelivat kirjaimia ja tavaamista.  Tämä järjestely johtui siitä, että  Waldemar ja Pekka osasivat lukea jo kouluun tullessaan.  Sen kirjan nimi oli Risto Roopenpoika ja se kertoi merellä haaksirikkoutuneesta pojasta joka sitten joutui autiolle saarelle.  Se oli aika jännä.

    Kun tämän jälkeen mentiin välitunnille, oli Jaska tönäissyt Waldemaria selkään ja sanonut, että 
    ”Et sinä mitään lukea osaa, kehut ja olet olevinasi vaan”. 
    Se suututti Waldemaria niin paljon, että ulkona pihalla hän huusi 
    ”Jaska paska, jaska paska”.  
    Tietysti se taas suututti vuorostaan Jaskaa, joka uhkasikin antaa Waldemarille selkään koulun jälkeen.


     (Entinen Someron Hirsjärven yläkoulu)

 
    Niinpä nyt sitten seistiin maantien vieressä ojan penkalla ja keräiltiin reppuja.  Jaska lähti ensiksi kotiinsa päin kaverinsa kanssa.  Se kaveri oli koko tappelun ajan seisonut siinä vähän matkan päässä katselemassa.  Waldemar tunki paitaansa henkselien raosta housuihin varmana siitä että kotona tästä tulee sanomista.  Niinkuin tietysti tulikin.

    Mutta pahinta asiassa oli se, että seuraavana aamuna koulussa opettaja käski Waldemarin ja Jaskan luokan eteen. 
    ”Te pojat olette kuulemma tapelleet koulumatkalla.  Onko se totta?”

    Waldemar katseli keskittyneen ja kiinnostuneen näköisenä kenkiensä kärkiä.  Hän yritti salaa syrjäsilmällä vilkaista minkä näköinen ilme opettajalla on.  Siitä ei oikein saanut selvää.  Sitten Waldemar vilkaisi toisella puolella seisovaa Jaskaa, joka puolestaan tuijotti ikkunan takana huojuvaa koivua.

    ”No pojat, mitenkäs on, onko siellä koulumatkalla tapeltu vai olenko saanut väärää tietoa” toisti opettaja.

    Tilanne vaikutti hyvin tukalalta ja nololta.  Parasta olisi kai myöntää, ettei tarvitsisi seistä tämän kauempaa tässä luokan edessä kaikkien katseltavana.  Mutta kun ei ollut kokemusta, mitä siitä myöntämisestä seuraa.

    ”Joo” kuului vaisusti yhtäaikaa molempien poikien suusta.
    ”Tapeltiin me vähän.” 

    Waldemarista tilanne oli niin outo ja hämmentävä, että hän kuuli kuin jostakin kaukaa opettajan sanat, eikä niistä oikein meinannut saada selvää.  Sitten opettaja tarttui molempia riitapukareita olkapäista ja sanoi:
    ”Nyt paiskaatte sovinnon kättä, katsotte toisianne silmiin ja lupaatte että ette enää tappele vaan olette kavereita.  No reippaasti vaan.”

    Eikä siinä muu auttanut.  Kättä paiskattiin ja mumistiin jotakin epämääräistä kaveruudesta.  Pääasia, että päästiin takaisin tuttuihin ja turvallisiin pulpetteihin, pois muiden edestä.

    Ei Waldemarista ja Jaskasta koskaan mitään kavereita tullut.  Väistelivät kuitenkin toisiaan sen verran, että uusia kahnauksia ei enää syntynyt.  Niin pääsi huomattavasti helpommalla.

    ”Ei tappelemalla saa muutakuin vaatteet kurasiksi ja sanomista tulee.  Mitäs hauskaa siinä on” päätteli Waldemar koko jupakasta jälkeenpäin.

                                         * * * * * * * * * * * *

Waldemar junailee

    Waldemar istui hievahtamatta tuolissa, vain jalat silloin tällöin heilahtivat kun ne tuntuivat puutuvan.  Tuolissa voi etukumarassa istuessa nojata kyynärpäitä pöytään ja tukea nyrkeillä leukaa.  Leuka pysyi siinä paikoillaan ja oli hyvin keskittynyt olo.  Siitä asennosta näki juuri ja juuri ikkunasta ulos.  Ikkunan takana ei näkynyt muuta kuin omenapuun oksia joissa roikkui jo vähän liian kypsiä omenoita.  Jos oli hyvä tuuri, näki kuinka tiaiset kävivät nokkimassa niitä.  Niissä oli varmaan toukkia.

    Waldemar havahtui, kun radiosta kuului tutut sanat:
    ”... ja muistakaa syödä kaurapuuroa.  Kuulemiin, kuulemiin, kuulemiin.”
    Samassa Waldemar pomppasi tuolilta alas, ja sanoi yhteen ääneen Pappan kanssa ”huulikiin, huulikiin, huuli kiiin.”

    Nauratti, koska Pappa sanoi aina samalla tavalla, kun Markus-setä lopetti.  Se oli meidän yhteinen juttu.  Mamma yleensä sanoi siihen, että ”olkaas nyt siinä”.  Täällä mammalassa oli mukava käydä.  Voi kuunnella radiota ja sai Mamman leipomaa pullaa.  Ja joskus porstuan kaapista löytyi kakkua ja piparkakkujakin.  Ja oli täällä muutenkin mukavaa, erilaista kuin kotona.

    Mammalassa Waldemar yleensä kävi hakemassa takimmaisesta kammarista yhden tietyn paksun ja painavan kirjan.  Se oli Waldemarin lempikirja, ja sen nimi oli Sven Hedin Aasian erämaissa.  Siinä oli paljon mielenkiintoisia kuvia paikoista, joita ei oikein osannut kuvitella todeksi.  Mutta kyllä ne kuitenkin olivat, kun niistä oli otettu valokuviakin.  Siellä oli kuvia, joissa ei ollut muuta kuin pelkkää hiekkaa.  Ja sitä hiekkaa oli paljon, ja se näytti vähän niinkuin järveltä kun tuulee hiljaa.  Ja mielenkiintoisen näköisiä telttoja ja ihmisiä oudoissa kaavuissa. Mutta kaikkein jännittävimpiä olivat kuitenkin kamelit.  ”Ne olivat erämaan laivoja”, tiesi Pappa kertoa.  Sellaisen kun näkisi, niin varmaan pelästyisi.

    Tällä kertaa Waldemar kuitenkin unohti kirjan, ja konttasi pöydän alle.  Se oli sellainen klaffipöytä, josta nyt oli molemmilta puolilta levitykset laskettu alas.  Pöytä levitettiin isoksi sunnuntaisin, kun mammalaan tuli Sedät ja Tädit ja niiden perheet kylään.  Silloin oli vilskettä ja kova kiire, varsinkin Mammalla.  Kaikki söivät ruokaa ja joivat kahvia.  Pullaa ja kakkua riiti kaikille, vaikka me lapset syötiinkin niitä aika paljon.  Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut sanomista.  Aina välillä miehet kävivät pihalla heittämässä tikkaa, tai kaivamassa jonkun kiven ylös pihamaalta.  Niiden jaloissa oli mukava pyöriä, ja meitä nauratti, vaikka ne välistä  komensivatkin vähän kauemmaksi.

    Mutta nyt Waldemar oli siis pöydän alla.  Alas lasketut jatkeet suojasivat sivulta, puiset jalat ja tuet sekä puiset lukitustapit tekivät siitä erinomaisen junanveturin.  Junan ääniä oli tullut radiosta, ja Waldemar tiesi, että ensin lähdettiin hiljaa ja hyvin hitaasti ja sitten vauhti kiihtyi.
 
    Jostakin päähän putkahti sopivat sanat miten mutkaiselle radalle ajettiin.
    ”Hiljalleen - kallelleen - hiljalleen - kallelleen hiljalleen kallelleen hiljalleenkallelleen...”  Waldemarin ääni koveni samalla kun junan vauhti kiihtyi.

    Kunnes äkkiä Waldemar säpsähti ja sulki suunsa.  Hän kuulosteli, kuuluuko keittiön puolelta mitään.  Nyt voisi tulla sanomista.  Mamman ja Pappan nimet kun sattuivat sopivasti olemaan Hilja ja Kalle.

    Waldemar työnsi päänsä varovasti pöydän alta ja tähyili keittiöön.  Ei sieltä mitään epätavallista kuulunut, Pappaa vaan näytti jokin juttu lehdessä kovasti hymyilyttävän.  Mammasta ei näkynyt hellan edessä kuin selkä, joka näytti hytkyvän samaan tapaan kuin Mamman nauraessa.
 
    Waldemar rohkaisi mielensä ja käveli keittiöön.

    ”Lähteekö Pappa saattamaan kotiin kun on jo hämärä?”
    ”Tottakai, mennään vaan, niin ei kotoväki hermostu” vastasi Pappa, taitteli lehden pöydän kulmalle ja riisui lasit päästä.

    ”Otappas tuosta pöydältä pullanpala matkaevääksi, siinä on rusinoitakin” sanoi Mamma samalla kun nosti jotain kattilaa vähän reunemmaksi hellalla.  Vieläkin sitä näytti jokin asia naurattavan.

    No hyvinhän tässä kuitenkin taas lopulta kävi, mietti Waldemar. Hän nappasi pullanpalan käteen ja pyysi Pappaa auttamaan takkia naulasta.  Pukiessaan hän kuitenkin päätti, että on varmaan parempi, jos vähän ajattelee mitä suustaan päästää.  Ei ainakaan tule siitä asiasta sanomista.

Waldemarin päivä olympiatunnelmissa

    Waldemar heräsi hätkähtäen eikä tajunnut missä on.  Sängystä ei nähnyt mitään, koska edessä oleva verho peitti näkymän.  Hän raotti varovasti verhoa.  Näkyviin tullut tupa näytti tutulta mutta kuitenkin siinä oli jotain outoa. 
    Sängyn viereen ilmestyi yllättäen Mamman pää(!), ja samalla Waldemar tajusi nukkuneensa mammalan tuvan yläsängyssä.  Näin ylhäältä katsottaessa tupa oli näyttänyt jotenkin erilaiselta. Oudommalta kuin siltä korkeudelta, mistä Waldemar sitä yleensä katseli.  ”Olen kuin kärpäsenä katossa” hän tuumi.
    ”Nyt pääsisit katsomaan kun separoidaan” sanoi Mamma, ja veti verhoa syrjään.
    Hän auttoi Waldemarin alas yläsängystä.  Polvihousut löytyivät tuolilta sängyn vierestä.  Vielä valmiiksi voideltu leipäpala pöydän kulmalta käteen, ja sitten nopeasti Mamman perään.
 
    Edellisenä iltana oli tultu mammalaan lauantaisaunaan.  Saunakahvien jälkeen Isä, Äiti ja Pikkuveli lähtivät kotiin.  Waldemar oli saanut luvan jäädä yöksi.
    ”Saavat Isä ja Äitikin olla välillä vähän rauhassa” oli Mamma sanonut.  Waldemar ei tajunnut, että miltä ne saavat olla rauhassa.  Mutta siitä ei kannattanut tehdä sen suurempaa numeroa. Varsinkin koska mammala oli Waldemarin mielestä maailman mukavin paikka.  Täällä sai melkein mitä vain halusi, kun osasi oikealla tavalla pyytää.  Lisäksi joka paikassa oli mielenkiintoisia Pappan työkaluja ja ”muuta roinaa” niinkuin Mamma sanoi.

    Pihalla, vajan päädyssä, oli pieni huone jonka nimi oli konttuuri.  Siellä pidettiin sitä separaattoria ja kirnua ja ämpäreitä ja muita Mamman työkaluja.  Sinne Waldemar suuntasi, sillä sieltä alkoi jo kuulua mielenkiintoinen jyrinä.  Ovelle päästyään Waldemar näki Sedän kiertämässä penkkiin kiinnitetyn rautaisen möhkäleen veiviä.  Vauhti parani vähitellen ja ulvova ääni muuttui sitä mukaa korkeammaksi ja kuuluvammaksi.  ”Huutaa kuin sumusireeni” oli Pappa kerran sanonut, kun Waldemar oli oikein innostunut autoa leikkimään.
    Separaattorin päällä oli iso, vähän leveän ämpärin näköinen pullea astia, jonne oli kaadettu aamulla lypsetty maito.  Kun separaattorin ääni oli jo niin kova, että täytyi panna kädet korville, käänsi Setä jotakin osaa laitteessa.  Separaattorissa, sen astian alapuolella, oli kaksi sarven näköistä torvea, ja niistä alkoi tulla separoitua maitoa.  Ylemmästä joppia ja alemmasta kermaa.  Waldemarista sitä oli mukava katsella.  Hän tiesi, että kermasta kirnuttaisiin myöhemmin voita.
    Sitten maito loppui siitä isosta astiasta, ja Setä lopetti veivaamisen.  Samalla separaattorin ääni alkoi hiljentyä ja muuttua matalammaksi.  Waldemar pisti silmät kiinni ja ajatteli, että tältä varmaan tuntuisi istua lentokoneessa kun se laskeutuisi kentälle.  Tuntui kuinka vajan lattialaudat tärisivät.

    Waldemar lähti navettaan lehmiä katsomaan.  Ne  makoilivat aivan kuin omissa maailmoissaan,  ne eivät kiinnittäneet mitään huomiota Waldemariin.  Ne vaan jatkoivat tyhjän jauhamista laiskoilla leuoillaan.  Niillä oli ruskeat ja isot silmät.  Ne ei yhtään pelottaneet. 
    ”Ne märehtivät” tiesi Waldemar.  Ne syövät samaa ruokaa sata kertaa.  Vai oliko se tuhat kertaa.  Samapa se, monta kertaa kuitenkin.  Samantien Waldemar oli pihalla katsomassa kuinka kissat saivat kuppiinsa oman osansa äsken separoidusta jopista.

   
   ”Nyt se Satupekka johtaa maratonia ja kohta ne tulee jo maaliin” huusi Pappa kuistin ovelta.  Äkkiä tupaan ja pöydän viereen penkille istumaan.  Siinä istuivat jo molemmat Sedät.  Pappa seisoi ikkunan edessä katsellen ulos pellon yli tielle.  Sedät tuijottivat jännittyneen näköisinä seinällä olevaa Pikku Mattia.

    Pikku Matti oli ihan oikea radio.  Sieltä kuunneltiin eilen illalla lauantain toivotut.  Se tarkoittaa, että silloin sieltä tuli musiikkia, jota joku oli toivonut.  Isän kanssa käydään usein lauantai-iltaisin sitä kuuntelemassa, koska meillä kotona ei ole minkään kokoista Mattia.  Isä ja Pappa juttelevat aina silloin valsseista, helismaista, pihlajamaista ja sellaisista.  Waldemar kuunteli juttelua mielellään ja katseli samalla nurkkapöydällä olevaa Pappan kaksirivistä haitaria.  Yleensä juttelun jälkeen Pappa soittikin muutaman kiperän polkan tai haikean valssin.  Kotona Isälläkin oli haitari, mutta se oli isompi ja siinä oli viisi riviä.  Mutta hyvin silläkin Metsäkukkia soitti vaikka olikin ylimääräisiä nappuloita.   
   Sitten sieltä radiosta tulee usein myös uutisia ja säätiedotuksia merenkulkijoille.  Niin ja sanomalehtikatsaus.  Sai tietää mitä lehdet kirjoittavat, eikä tarvinnut itse lukea.  Jos pyöritti sitä toista radion nuppia, niin sieltä tuli sellaistakin mistä ei ymmärtänyt mitään.  Varsinkin jos valaistun levyn takana oleva viisari osui pyörittäessä Hilversundin kohdalle.  Kuului vaan ihmeellistä polotusta (niinkuin Mamma sanoi) ja kovaa vinkunaa, ja se radion vihreä silmä vilkutti koko ajan.  Pappa tuli aina silloin kääntämään viisarin takaisin Lahden kohdalle.

    Mutta nyt radiosta tuli olympilaiset.  Olympialaisia kilpailtiin Helsingissä, joka kuulemma on sadan kilometrin päässä ja joka on pääkaupunki, mitä se sitten tarkoittaakaan.  Olympialaisia varten oli rakennettu olympiastadion, jonka kuvan Waldemar oli nähnyt Työkansan Sanomissa.  Se stadion oli semmonen iso ja valkonen ja siinä oli torni.
    Olympialaisissa juostiin juuri nyt maratonia.  Sedät hokivat koko ajan että ”nyt pitäisi Karvosen ottaa loppukiri, se on vielä viidentenä”.  Waldemar kyllä tiesi, mikä on loppukiri.  Setä oli näyttänyt kun se oli juossut ja sitten huutanut, että nyt otetaan loppukiri ja juossut niin kovaa kuin oli päässyt.  Ja sitten se oli hengästynyt.
    ”Satupekka sen voittaa” sanoi Pappa rauhallisella äänellä ja jatkoi liikkumatta pellon tarkastelua ikkunan läpi. 
   
    Waldemar toivoikin, että se Satupekka voittaisi.  Tai sitten se Karvonen.  Silloin sanoittaisiin radiossa, että ”ja nyt Helsinki, Porilaisten marssi”.  Se oli mukavaa ja reipasta soittoa, se Porilaisten marssi.  Siinä oli niin hauskat ne isonrummun paukaukset.  Niitä ei koskaan osannut lyödä käsillään samaan aikaan kuin radiossa.  Ihan niin kuin ne tulisivat väärässä kohdassa. 
    Ja sitten kun Porilaisten marssi tulisi radiosta, Sedät hyppäisivät nopeasti seisomaan suorassa jäykän näköisinä.  Ja toinen käsi laitettaisiin otsalle.  Se on kunioittamista tiesi Waldemar.  Isä oli kertonut kun se oli ollut sodassa.  Siellä kuulemma piti aina sotimisen välillä nousta jäykkänä seisomaan, ja kunnioittaa jos vänrikki sattui tulemaan.  Jos ei heti huomannut kunnioittaa, tuli sanomista.  Ja sitä siellä sodan melskeessä ei yhtään kaivattu, oli muutenkin kuumat paikat.

    ”Ja Satupekka kaartaa stadionin portista selvässä johdossa.  Satupekan kaulaan laitetaan seppele ja hän juoksee viimeiset metrit vilkuttaen yleisölle.  Ja näin on Satupekka jälleen voittanut kultaa” kuului selostaja huutavan radiosta.  Sitten sieltä kuului myös muutakin kovaa huutoa ja hälinää ja kaikenlaista meteliä niin ettei selostajasta saanut mitään selvää.  ”Ihankuin hornankattilassa”, ajatteli Waldemar itsekseen.
    Kun sitten Sedät nousivat pöydästä, kysyi Waldemar että ”soittaako Helsinki kohta Porilaisten marssin kun Satupekka voitti”. 
    Pappa katsoi Waldemariin ja sanoi etteivät ne nyt soita ”kun se Satupekka ei ole suomalainen ja oikeasti sen nimi sanotaan hienosti Satopekki, setalla”.  Pettymyksen tunne vähän kouraisi, kun Porilaisten marssi jäi kuulematta.

    Mutta samassa Waldemar huomasi, että Sedät olivat vaihtaneet verryttelypuvut päälle ja menivät porstuan kaapille.  Siellä oli naulassa roikkumassa niiden piikkarit.  Waldemar arvasi heti, että nyt Sedät lähtevät reenaamaan.  Joko ne lähtevät verryttelypukulenkille tai sitten alkavat taas heittää keihästä.  Ja keihästähän ne alkoivatkin heittää.

    Waldemar kävi siihen vähän kauemmaksi nurmelle vatsalleen makaamaan.  Asetti kädet mukavasti leuan alle päätä kannattelemaan.  Hän nautti jo etukäteen, koska tiesi hyvin, miten keihästä kuuluu heittää.  Ja se on hauskaa katseltavaa.  Ensin pellon reunassa olevan vauhtipaikan taakse meni nuorempi Setä. 
    Hän otti ensin männyn klapista pihkaa käteensä.  Sitten hän kokeili, onko ote pitävä.  Keihäskäsi vietiin korkealle pään yläpuolelle, venytettiin taaksepäin ja samalla otettiin toisella kädellä kärjestä kiinni.  Sen jälkeen keihästä pidettiin pystyasennossa edessä, nosteltiin ylöspäin, laskettiin taas alas, jupistiin hiljaa itsekseen, nyökyteltiin päätä ja samalla oltiin juoksevinaan hitaasti paikallaan.
    ”Se on mielikuvitusharjoitusta” tiesi Waldemar, Setä oli opettanut miten sitä harjoitusta tehdään.  Siinä huijattiin itseään, oltiin muka heittävinään vaikkei vielä heitettykään.
    Kun mielikuvitusharjoitus oli tehty, lähdettiin oikeasti juoksemaan, vauhti kiihtyi ja keihäs oli vaakasuorassa olkapään yläpuolella.  Sitten juuri ennen heittoviivaa keihäs vietiin taakse, tehtiin jaloilla hassut ristiin menevät askeleet.  Ja lopuksi riuhtaistiin keihäs ilmaan ja karjaistiin kuuluvalla äänellä.  Waldemarkin karjaisi.
    Sitten vanhempi Setä teki samat asiat.  Erona oli vaan se, että nuorempi Setä leikki radioselostajaa.  Hän kuvaili kaiken näkemänsä radiomaisella äänellä.
    ”Rautavaara lähestyy heittoviivaa, ristiaskelet ja kova riuhtaisu.  Kansa Lontoon olympiastadionilla huutaa ja keihäs lentää ja lentää. Keihäs putoaa voittotulokseen 69,77, ja kultaa Suomeen.”  Näin Setä hehkutti, ja keihäs tosiaan näytti lentävän pitkälle.  Kyllä Setä näyttikin ihan oikealta urheilijalta.  Oli niin urhokkaan näköinen että melkein kuulin Porilaisten marssin soivan.  Lopuksi Sedät lähtivät hikilenkille.
 
    Waldemar sensijaan lähti vielä käymään lehmien luona navetassa.  Ne olivat märehtineet valmiiksi, ja söivät jo laiskasti uutta heinää.  Waldemar kävi vielä heinävajan puolella katsomassa, mitä Pappa siellä oli nikkaroinut.  Pappaa ei siellä enää näkynyt, ja pois lähtiessään, ristiaskeleita harjoitellessaan, Waldemar astui laudanpätkässä törröttävään naulaan.
 
    Tuntui kamala kipu jalkapohjassa, laudanpala tuli kengän mukaan.  Sattui ja pelotti ja itketti.  Kun laittoi toisen jalan laudanpalan päälle, ja nosti väkisin toista jalkaa, niin naulalauta irtosi jalasta.  Tai oikeastaan kengästä.  Jalkaan kuitenkin sattui niin kovaa, että oli pakko huutaa Mammaa auttamaan.
    ”Mitä ihmettä on tapahtunut.  Voi hyvät lihmiset, oletko astunut naulaan” sanoi Mamma, ja tempasi Waldemarin syliin.  Sitten juoksujalkaa sisälle tupaan ja kenkä pois jalasta.  Ei se onneksi ollut mennyt kuin vähän matkaa jalkaan.  Reikä puhdistettiin, pistettiin jodia ympärille ja sidottiin puhdas nenäliina suojaksi. 
    ”Että se Pappa on huolimaton, kun jättää tuolla lailla naulaisia lautoja maahan” jupisi mamma, ja lähti rivakoin askeli ulos.  Waldemar arvasi, että nyt tuli Pappalle sanomista.
    Hetken kuluttua kolistelee Pappa pelästyneen näköisenä sisälle.  Kun tilanne ei ollutkaan enää kovin paha, jalallakin voi jo astua, istahti Pappa penkin päähän.  Hän otti hatun päästään, pyyhkäisi otsaansa ja kaivoi Saimaa-askin taskustaan.  Tupakkia sytytellessään Pappa moitti itseään.
    ”Ei saisi olla niin kiirus, ettei ehdi jälkiään korjata”.

    Mammakin tuli sitten kohta sisälle.  Otti kahvipannun hellalta ja kysyi Pappalta että ottaako sekin kahvia.  Yritti lepytellä kun oli ollut sanomista.  Waldemarille hän kaatoi kupillisen mehua ja toi pöytään eilen leivottua pullaa jossa oli rusinoita. 
    Taas porstuassa kolisi.  Isä tuli hakemaan Waldemaria kotiin.
    ”Mitenkäs se tuolle jalalle on käynyt” hän ihmetteli Waldemarin jalkaa.
    ”Ei paljon mitenkään, astuin vaan naulaan” vastasi Waldemar miesmäisesti ja kurkotti ottamaan toisen palan Mamman leipomaa pullaa. 




                                                 * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Waldemar tekee vaikean päätöksen

      
    Waldemar vilkaisi ympärilleen ja kiipesi sitten ketterästi halkopinon päälle.  Kämmeneen tarttui pihkaa.  Pihka haisee hyvälle vaikka sen makua ei oikein pysty määrittämään.  Ehkä se vaan maistuu kuuselle.
    Pitää varoa, ettei se tartu housuihin.  Siitä tulisi vaan turhaa sanomista, ja sitä nyt kaikista vähiten kaipaisi tässä tilanteessa.  Sitten pitää myös varoa, ettei istu minkään oksatapin päälle.  Niissä voi olla teräviä tikkuja jotka pistävät ja pahimmassa tapauksessa näihinkin housuihin tulisi reikä, kuten juhlahousuihin vappuna.

    Waldemarilla oli tuoreessa muistissa vapun tapahtumat, vaikka niistä olikin jo muutama kuukausi.  Oltiin tultu pyörillä Someron keskustasta, Joensuusta.  Pikkuveli istui äidin pyörän takana.  Pyörä oli lainassa naapurista.  Waldemar istui isän pakettitelineellä ja varjeli ilmapalloaan samalla kun toisella kädellä piti tiukasti kiinni satulasta.  Joensuussa oltiin kuunneltu Someron Laulumiehiä Osuuspankin edessä, ja äiti oli ostanut vapun kunniaksi ilmapallon.  Isä puhalsi sen aika isoksi ja solmi narulla sen kiinni.  Kotiin saakka kaikki sujuikin hyvin.
    Kotona Waldemar päätti, että nyt ilmapallon pitää päästä korkealle.  Sen pitäisi näkyä kauas, että kaikki ihmettelisivät ja sanoisivat ”onpas Waldemarilla erinomainen vappupallo”.  Waldemar kiipesi lautakasan päälle kohtalokkain seurauksin.  Ilmapallo osui terävään tikkuun, joka sattui olemaan kiipeämisreitillä.  Arvata saattoi, että se koitui ilmapallon tuhoksi.  Itku siinä taas pääsi.
    Waldemar juoksi äidille näyttämään narun päässä roikkuvaa, tyhjää ilmapallon riekaletta.
    ”Äiti, se oli vahinko, se täytyy korjata”
    ”Milläs sen nyt ehjäksi enää saa” kuului masentava vastaus.
    ”Mutta se täytyy” intti Waldemar.  Niinpä äidin ei auttanut muu, kuin puhaltaa siihen ehjäksi jääneeseen yläosaan minkä pystyi, ja sitoa se narulla kiinni.  Siitä tuli ihan porkkanan muotoinen ja värikin oli lähes porkkanan.  Siitä tuli vappuporkkana.
    Seuraavana vappuna ostettiin vappuhuisku.
    Itse asiassa ilmapallon puhkeaminen ja itkun vääntäminen pelastivat Waldemarin sillä kertaa selkäsaunalta.  Juhlahousuihin oli nimittäin tullut melkoinen repeämä lautapinosta.

    Aikansa menneitä muisteltuaan Waldemar kapusi alas halkopinolta ja jatkoi määrätietoisesti matkaansa mammalaan.  Mammalaan oli kotoa matkaa vain muutama sata metriä.  Ensin pellon reunaa, sitten pienen puron yli jonka takana oli pieni metsikkö.  Metsikön takana oli mammalan piha ja omenapuiden edessä itse mammala.
    Waldemarilla oli tällä kertaa aivan oikeaa asiaa.  Ei mammalle eikä pappalle vaan sedälleen.  Se asia oli kyllä koko ajan Waldemarin muistissa, vaikka hän yritti olla niin ettei matkalla ajattelisi koko asiaa lainkaan.  Sitä asiaa ei huvittanut ajatella, koska se ei ollut mitenkään mieluisa asia. 
    ”Mutta kun vaan menen perille ja etsin sedän ja kerron hänelle asiani niin sitten se on hoidettu.  Mitä nopemmin olen perillä, sitä nopeammin se on hoidettu.  Ja minä hoidan sen asian, sillä kun olen mammalassa, siellä en voi enää perääntyä”, höpötti Waldemar kävellessään.

    Waldemar pääsi pihalle, ja siellä vajan edessä näkyi setä olevan laittelemassa polkupyöräänsä.  Sitä olisi ollut mielenkiintoista alkaa katsella, mutta nyt sellaiseen ei olisi aikaa.  Asia piti hoitaa.
    Waldemar suuntasi selällään olevaa polkupyörää kohti.
    ”Moro” huikkasi setä, ja jatkoi mutterin kiristystä.
    ”Moro” vastasi Waldemar oudon karhealla äänellä.  Mikähän kurkkua noin kuivasi.  Tuntui omituiselta kun tiesi, että kohta se pitäisi sanoa.  Vielä voisi kääntyä, mutta sitten pitäisi tulla huomenna tai joku muu päivä uudestaan ja kokea tämä hetkikin uudestaan.  Ei, parempi hoitaa asia heti.

    ”Sen voi nyt tappaa”
    ”Ai pappaa katsomaan, se on tuolla vajassa” vastasi setä nostamatta katsettaan.
    ”Eikun sen voi nyt tappaa, sen kanin” sai Waldemar vaivoin sanotuksi.  Samalla sekunnilla häntä alkoi kaduttaa.

    Waldemarilla oli ollut koko kesän oma kani.  Se asusti pienessä häkissä pihalla.  Se oli saanut niin paljon hoitoa ja huolenpitoa kuin kanit yleensä voivat vastaanottaa.  Ruokaa monta kertaa päivässä ja joka välissä silitystä.  Olipa Waldemar kerran tunkenut itsensäkin kanin koppiin, mutta siitä oli taas tullut sanomista. 
    ”Kun nyt on syksy tulossa ja ilmat alkavat kylmetä, on aika tehdä ratkaisu kanin suhteen”.  Suunnilleen näitä sanoja äiti oli käyttänyt, kun hän oli keskustellut yhtenä päivänä sedän kanssa pihalla. 
    Oltiin sitten yhdessä sovittu äidin ja sedän kanssa, että sitten kun Waldemar on lopulliseen ratkaisuun valmis, sillä Waldemarin kanistahan sentään oli kysymys, hän tulee ilmoittamaan sedälle.  Setä kun oli nuori ja kovahermoinen (näin Waldemar ajatteli), häneltä se lopullinen ratkaisu sujuisi. 
    Tänään päivällä, kun oli ensin syöty ruispuuroa jossa oli puolukoita, Waldemar meni istumaan miettimiskalliolle.  Nimi tuli siitä, kun siellä istuessa oli hyvä miettiä.  Miettimiskalliolle mennessään hän ei vilkaissutkaan kanikoppiin.  Kani ei saisi aavistaa, että nyt tehtäisiin päätös kania koskevasta lopullisesta ratkaisusta. 
    ”Vaikeatkin päätökset oli tehty tehtäviksi” ajatteli Waldemar.  ”Ja on parenpi, että teen itse omaa kaniani koskevat päätökset, kuin että annan jonkun muun päättää sen kurjasta kohtalosta” oli Waldemar jatkanut päättelyään. 

    Mutta nyt, kun Waldemar oli sanonut nuo kohtalokkaat sanat sedälleen, hän ei ollut enää ollenkaan varma päätöksestä.  Tarvittiin sedän rohkaisevat sanat, ennenkuin mammalan piha taas tuntui tukevalta.
    ”Jos sinä olet varmasti sitä mieltä, että nyt on oikea hetki, niin sitten se on oikea hetki.  Se on iso päätös, miehen päätös” sanoi setä ja alkoi kerätä työkaluja yhteen nippuun. 
    ”Isot päätökset pitää toteuttaa heti kun ne on tehty, varsinkin jos ne koskevat kania” jatkoi setä.
    Sen jälkeen setä kävi hakemassa vajasta puunuijan.  Waldemar ei kysynyt, tehdäänkö lopullinen ratkaisu puunuijalla.  Hän ajatteli, että kyllä setä tietää.
    Käveltiin peräkkäin kotiin.  Waldemar edellä yrittäen esittää huoletonta hypähtelemällä ja heittämällä muutaman kävyn kauemmaksi metsään.  Matka tuntui sujuvan turhankin nopeaan, oltiin melkein samantien pihassa.  Mentiin kanikopille, kani puputti ateriaansa, tietämättä että se olisi viimeisensä. 
    Waldemar sanoi ääneen, että ”on parempi ettei tiedäkään päiviensä päättymistä”. 
    ”Käyppäs Waldemar hakemassa sisältä pätkä narua” pyysi setä.
   
    Kun Waldemar palasi sisältä, seisoi setä puuvajan nurkalla.  Toisessa kädessä hänellä roikkui kani takajaloistaan.  Kani oli elottoman näköinen, punaisia veripisaroita tipahteli sen kuononpäästä.  Setä sitoi narun kanin takajalkojen ympäri ja laittoi sen roikkumaan puuvajan räystään alle.  Ei puhuttu muuta, kuin että setä tulee illemmalla hoitamaan loput: irrottamaan nahan ja hautaamaan mitä sitten hautaakin.

    Kun setä oli lähtenyt, Waldemar kävi silittämässä kania.  Se tuntui vielä lämpimältä, mutta ei enää samalta kuin aiemmin aamupäivällä.  Waldemar kiipesi istumaan puuvajan kulmalle hakkuupölkyn päälle.  Hän katseli yhä harvemmin tipahteleviä veripisaroita.  Kanin silmät olivat edelleen auki, mutta nissä ei enää ollut pilkettä.  Miten voisikaan, kun oli tehty lopullinen ratkaisu.
    Waldemaria vähän kadutti ja samalla myös itketti.  Tai oikeastaan itketti kovastikin, mutta hän ajatteli, että miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä.  Tai ainakin se on tehtävä, mitä äiti käskee.  Hän hyppäsi pölkyltä ja käveli katse maassa miettimiskalliolle.  Oli tullut kunnon opetus. On olemassa asioita joita ei voi perua vaikka kuinka haluaisi.
    ”Tehtyä ei saa tekemättömäksi” totesi Waldemar itsekseen, ja katseli pihan yli tyhjän kanikopin suuntaan.



     
                                                   * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.