Waldemar haukkasi varovasti palasen tonttupiparista, piti varoa ettei muruttele pöydälle. Mamma laittoi lautaselle mehulasin viereen vielä palan maustekakkua ja lusikkaleivän, jonka keskeltä pursui punaista vadelmahilloa. Mehu oli lämmintä mustaviinimarjamehua ja hyvää. Waldemar nosti sylistään mehulasin viereen pukin tuomat vesivärit. Niillä hän alkaisi maalata heti huomenna, tai ehkä jo tänään täällä mammalassa. Mamman kissa katseli uunin vieressä maatessaan koko ajan arvioivasti Waldemarin tekemisiä, aivan kuin sillä olisi ollut jotain mielessään.
Jo aikaisemmin iltapäivällä Waldemar oli käynyt kotona joulusaunassa, yhdessä isän, äidin ja pikkuveljen kanssa. Saunan jälkeen oli puettu parhaat vaatteet päälle. Äiti oli laulanut koko ajan joululauluja. Isäkin oli ollut hyväntuulisen ja salaperäisen näköinen. Waldemar oli laittanut päähänsä äidin tekemän punaisen tonttulakin ja suunnitteli pitävänsä sitä koko joulun. Alkoi tuntua jouluiselta, vatsanpohjassa ihan kutitti. Isä ja äiti joivat saunakahvit ja koko porukka syötiin joulutortut. Mutta vain yksi torttu jokaiselle, koska kohta lähdettäisiin mammalaan syömään jouluateria sekä viettämään aatto-iltaa. Joulupukilla on kuulemma tänä vuonna niin kiire, että se oli toivonut meidän menevän mammalaan. Näin siltä säästyisi sievoisesti aikaa, kun ei tarvitse tulla erikseen meille saakka.
Kävelymatka mammalaan ei ollut pitkä, se taittui nopeasti. Pienessä pakkaskelissä kävelimme peräkkäin lumeen tallattua polkua pitkin, isä edellä ja äiti viimeisenä. Pikkuveli oli tietenkin isän reppuselässä, se ei vielä oikein pysynyt muiden tahdissa. Kun päästiin mammalaan, alettiin melkein heti syömään. Kamarin klaffipöytä oli avattu isoksi, sen ympärille mahtui meidän perheen lisäksi setä, täti ja pappa. Mamma söi aina keittiön lieden vierellä. Hän vahti, että pöydässä riitti kaikkea, ja kantoi hellan päältä tarvittaessa lisää. Mamma piti myös silmällä, että kaikki ottivat varmasti joka sorttia. Pöydässä istuvat koittivat aina vietellä mammaakin muiden kanssa pöytään syömään, mutta mamma sanoi vaan, että ”pruukaan syödä täällä kun olen tähän tottunut”.
No sitten syömisen jälkeen, kun pöytä oli korjattu, kaikki istuivat kylläisen näköisinä ja kehuivat kuinka hyvää kinkku ja perunalaatikko ja lanttulaatikko ja porkkanalaatikko ja rosolli olivat olleet. Äkkiä setä muisti, että saunassa oli jäänyt lauteet kuivaamatta ja hän lähtikin saman tien saunalle. Ei kulunut kuin hetki, ja porstuassa alkoi kuulua kolinaa ja kopinaa joka koveni koko ajan. Kaikki aikuiset vilkuilivat Waldemariin ja ihmettelivät yhteen ääneen, että ”mikähän sieltä nyt tulee, ei kai se vaan ole joulupukki”.
Ja sehän se tottavieköön oli, joulupukki! Vähän tässä vaiheessa aina pelotti, vaikka olihan Waldemar pukin nähnyt jo aikaisempinakin jouluina. Pukki kuulusteli lasten kiltteyttä. Ei Waldemar uskaltanut kolttosiaan sille kertoa, nyökytteli vaan olleensa kiltti. Tässä tilanteessa Waldemar vähiten kaipasi, että tulisi sanomista joistakin pikkujutuista. Sitten pukki jakoi säkistään lahjat, jokaiselle jotain pientä, toivotteli hyvää joulua ja valitteli vanhuuttaan ja sitä, miten pitkä matka sillä on vielä edessä. Vähän meinasi Waldemarin käydä pukkia sääliksi, mutta sitten muistui mieleen porot jotka tarvittaessa osasivat vaikka lentää. Niin, ja ne lahjapaketitkin saivat pienet murheet unohtumaan. Ja sitten, melkein heti pukin lähdettyä, tuli setäkin saunalta. Kuultuaan pukin käyneen harmitteli, kun taaskaan hän ei ollut nähnyt pukkia. Setä parka, pitikös rynnätä sinne saunalle, olisi vaan sulatellut kinkkua muiden kanssa.
Nyt oltiin siis jo kahvipöydässä syömässä mamman leipomia herkkuja. Ja ne kyllä maistuivat. Kun Waldemarin kakkulautanen oli tyhjä, hän hyppäsi tuolilta ja meni salin puolelle nojatuoliin istumaan ja kokeilemaan pukin tuomia huopatossuja jalkaansa. Setä nimitti niitä kirvulaisiksi. Huopatossut tuntuivat mukavan lämpimiltä jalassa, oli oikein lämmin ja kylläinen joulu-olo. Hetken kuluttua mamman kissa tuli perässä saliin, istuutui Waldemarin eteen ja sanoi hiljaisella äänellä:
”Osaatkos Waldemar hiipiä noissa huopatossuissa niin hiljaa eteiseen, että muut ei kuule”?
Waldemar ensin vähän ihmetteli kissan yllättävää puhetaitoa, mutta myönsi sitten osaavansa hiipiä, ”katso vaikka”. Eteisessä kissa sanoi tarkkailleensa Waldemaria ja päättäneensä sitten näyttää tälle jotain, mitä vain harva ihminen sai nähdä.
"Tulet näkemään jotain hyvin mieleenpainuvaa, suorastaan sensaatiomaista."
Kissa viittilöi Waldemaria seuraamaan. Ensin eteisestä ulos, sitten hangessa loikkien kuusimetsikköön. Hangessa oli yllättävän helppo kävellä eikä tuntunut kylmältäkään, vaikka kiireessä oli unohtunut takki eteisen naulaan. Tonttulakki oli onneksi päässä ja huopatossut jalassa. Pienen matkan päässä oli metsäaukeama, ei kovin iso, mutta aukeama kuitenkin, oikeastaan juuri sopivan kokoinen metsäaukeamaksi.
Samassa joka puolella puiden ja pensaiden juurella syttyivät pienet lyhdyt ja kuului tiukujen helinää. Lyhtyjen valossa Waldemar yllätyksekseen näki aukion olevan lähes täynnä metsän eläimiä. Siellä oli kettuja, jäniksiä, oravia, metsähiiriä, pöllöjä, talitiaisia, siilejä, ja oli jopa hirvipariskuntakin toisella puolellaan kaksi sutta ja toisella puolella karhuherra (karhurouva oli jäänyt jatkamaan talviuniaan). Taempana oli myös muutamia lähitalojen tuttuja koiria vahtimassa, että kukaan ihminen ei pääsisi vahingossa yllättämään. Waldemar oli eri juttu, koska hän tuli mamman kissan seuralaisena. Muutama kotikissakin oli päässyt mukaan, he olivat metsäneläinten tuttuja. Kaikki olivat sulassa sovussa ja lörpöttelivät keskenään jonninjoutavia, kehuivat toisiaan ja valittelivat sitä, että joulu on vain kerran vuodessa.
Aukion reunaan oli rakennettu lumesta esiintymislava, jonka kulmissa seisoivat lumiukot järjestysmiesnauhat käsivarsissa. Lavan takana tiheää kuusikkoa vasten oli pienistä tuikuista muodostetuilla kirjaimilla teksti: KIVISOJAN METSÄVÄEN KYLÄJOULU, TERVETULOA JA HYVÄÄ JOULUA! 
Lavalle kiipesi Karhuherra lukemaan möreällä äänellään perinteisen joulutervehdyksen ja lopuksi lausui: ”Totanoin, joulujuhla alkakoon, olette kaikki tervetulleita”! Siinä samassa alkoi eri puolilta aukiota ilmaantua sulavaliikkeisiä kettuja. Hännät siististi kainaloissa he kantoivat koholle nostetuissa käpälissään valtavia ruokatarjottimia. He pysähtyivät jokaisen kohdalle kumartaakseen, tarjotakseen kullekin sopivia herkkuja ja toivottelivat hyvää ruokahalua. Waldemarkin poimi tarjottimelta muutaman pähkinän ja sujautti ne taskuunsa myöhemmin pureskeltaviksi. Pähkinät eivät olekaan aivan jokapäiväistä herkkua!
Kaikessa hiljaisuudessa oli lavalle kiivennyt melkoinen porukka metsän eläimiä soittimineen. Karhuherra kapusi myös takaisin lavalle ja kuulutti: ”Totanoin, arvoisa juhlayleisö, hyvä metsän väki, tänä iltana Korpiahon joulujuhlaorkesteri”! Tuskin Karhuherra ehti lavalta, kun orkesterin johtaja laski jalalla lattiaan polkien ”yy - kaa ja yy-kaa-koo-nee” ja kuusten latvoihin saakka kajahtivat dixielandin alkutahdit täyttäen koko aukeaman iloisesti keinuvasta musiikista. 
Orkesterin johtajana toimi kornettia soittava ja piikikkään raspisella äänellä laulava Sakarias ”Satchmo” Siiliherra. Kornettisoolot kiipesivät korkealle ja juhlavieraat tömisyttivät tassujaan tantereeseen. Orkesterissa vilisi muitakin kuuluisuuksia, erityisesti on mainittava pianisti H.C. Hirviherra Jr. Hänen animaalisia pianosoolojaan kuvaa parhaiten elämään jäänyt sanonta ”svengaa kuin Count Basie”. Dixielandin ja swingin rytmit vuorottelivat orkesterin soittaessa hurmiossa ja juhlayleisön nauttiessa kuin vain jouluna voi.
"Tämä onkin sitten sellaista juhlaa jota ihmislapsi saa harvoin olla näkemässä", ajatteli Waldemar, "ja aikuiset tuskin koskaan". Lavalla käväisi esiintymässä myös väliaikaesiintyjiä; Kivisojan Kujakatit (laulukvartetti), Hirsjärven Hukkajengi (palloakrobaatit) sekä Helsingistä saakka lennähtäneet Lapinlahden linnut (sekakuoro), kukin esittäen parasta mihin pystyivät. 
Meno metsäaukiolla yltyi melko riehakkaaksi, kiitos Korpiahon taidokkaan joulujuhlaorkesterin. Ruokaa kannettiin koko ajan lisää, maljoja kohoteltiin, pyörähdeltiin välillä musiikin tahdissa ja koko ajan toivoteltiin toisille ”Hyvää joulua ja pitkää ikää”! Kukaan ei näyttänyt hämmästelevän Waldemarin läsnäoloa, päinvastoin, häntä käytiin kättelemässä ja taputtelemassa selkään ja Pöllöwaari halusi istua Waldemarin olkapäällä koko illan. Aina välillä kuului jostakin tanssijoiden joukosta villi huuto ”kyllä jazzi tää on poikaa”! Viiden siilin muodostama Kiperänkulman tanssitytöt -niminen tanssiryhmä pyöri niin hurjasti, että he olivat välillä yhtenä piikkipallona jota yleisö yritti varoa. Kaikki huutelivat kannustushuutoja orkesterille ”kerran vielä pojat”. 
Jossain vaiheessa iltaa kissa alkoi vetää Waldemaria vähän syrjemmälle. Silloin Waldemarin korviin kantautui jostakin kaukaa huuto ”Waldemar, missä sinä olet”. Oli aika lähteä mammalaa kohti, soitto metsän suunnasta vaimeni vähitellen. Sitten hän kuuli aivan vierestä pappan äänen ”Täällähän se Waldemar nojatuolissa torkkuu, huopatossut vaan jalassa heiluvat. Tulehan ottamaan vielä mamman leipomaa rusinapullaa, että jaksat kotiin saakka. Isä ja äiti tekevät jo lähtöä.” Waldemar avasi silmänsä ja huomasi kissan nukkuvan tuolin vieressä muina miehinä.
Kotona sitten vielä poltettiin muutama tähtisadetikku, Waldemarin vaatimuksesta ja joulun kunniaksi. Ne tuikkivat kuin tähdet ja rauhoittivat mieltä. Joululahjat aseteltiin pinoon kamarin pöydälle odottamaan seuraavaa päivää. Paitsi huopatossut jätettiin tietysti keittiöön ovensuuhun. Kaikki olivat jo todella väsyneitä, sillä joulu jos mikä käy voimien päälle. Waldemar puki yöpuvun ja kiipesi peiton alle miettien samalla metsäaukion joulujuhlia. Ja mammalan puhuvaa kissaa. ”Se taisi olla vaan unta, ei se kyllä mitenkään voi olla totta.” Juuri ennen kuin Waldemar vaipui uneen, hän kuuli vielä vaatteita järjestelevän äidin hämmästyneen huudahduksen:”Mistä ihmeestä tuo Waldemar on saanut pähkinöitä taskuunsa?”
****************************
Omistettu Veeralle ja Roopelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti