Muistojen Bulevardi

”En päivääkään vaihtaisi pois / Vaik luoja mun uudelleen lois / Ja jotain jos toimissain väärin mä tein / Suon senkin itsellein”.

    Näin Tapio Rautavaara lauloi Reino Markkulan säveltämässä kappaleessa En päivääkään vaihtaisi pois.  Teksti on Juha Vainion käsialaa.

    Enkö päivääkään vaihtaisi pois??  Tällaistakin jouduin pohtimaan kun muutama vuosi sitten kirjoitin elämääni kirjan muotoon.  Kirjoitin sen siksi, että lapsilleni ja lastenlapsilleni ei kävisi niinkuin itselleni.  Itse kiinnostuin aivan liian myöhään vanhempieni nuoruudesta sekä heidän tekemisistään ja ajatusmaailmastaan.  Millaisia he olivat nuorina ja mikä teki heidät ihmisinä sellaisiksi kuin mitä he myöhemmin olivat.  En ehtinyt saada lukuisiin mieltäni askarruttaviin kysymyksiini vastauksia.

 
    Vanhenemisen myötä muistomme ovat vaarassa hävitä tai muuttua muistoiksi muistoista ellemme ihan konkreettisesti kirjoita paperille muistiin ja taltioi tärkeiksi kokemiamme asioita, tapahtumia sekä ajatuksia oman muistimme vahvistamiseksi.  Samalla ne tallentuvat myös jälkeläistemme luettaviksi sitten kun heitä joskus mahdollisesti kiinnostaa mitä vanhempansa ja isovanhempansa tekivät ja ajattelivat vuosikymmeniä sitten.  Millaista oli lapsen ja nuoren elämä 40-, 50- ja 60-luvulla?  Millaista oli olla nuori ilman tietokonetta ja kännykkää?  Tällaista kirjoitusprojektia omasta elämästä suosittelen lämpimästi kaikille muillekin ikäisilleni ihmisille!

    Miten niitä kaikkia pieniä asioita sitten sitten pystyy muististaan kaivamaan.  Pieniä asioita joilla kuitenkin on ollut ehkä suurikin merkitys.  Onneksi muistimme toimii niin että yhden kaukaisen asian muistaminen johtaa usein toiseen, joku tunnelma tuo mieleen jonkun kaukaisen muiston, samoin jokin haju tai tuoksu, äänimaailma, paikka, näkymä tai mikä hyvänsä aisteihin tunkeutuva tuntemus.  Mieleen nousee muistin kätköistä jokin tapahtuma, muisto.  Muisto jostakin mitä on tapahtunut ja jossa on ollut tavalla tai toisella mukana.  Ne on vaan kirjattava paperille.

    Musiikki on tutkitusti muistoja aktivoiva voima.  Jokaisella meistä on kappaleita, jotka muistuttavat erityisistä hetkistä tai ihmisistä, ja joskus jo ensimmäinen sävel riittää viemään meidät ajassa takaisin.  Tämän ovat meistä varmaan kaikki omakohtaisesti todenneet.

 

    Muistot syntyvät eletystä elämästä, ne peilaavat mennyttä maailmaa. Muistot eivät synny pelkästään “tallentamalla” tietoa aivoihimme kuin tietokoneen kovalevylle. Kun koemme jonkin merkityksellisen hetken, aivomme käsittelevät ja yhdistävät tietoa monista eri lähteistä - tunteista, ympäristöstä ja ihmisten reaktioista. Tämä monimutkainen yhdistelmä tallentuu ensin lyhytaikaiseen muistiin josta myöhemmin joko siirtyvät tai sitten eivät siirry pitkäaikaismuistiin. Näin aivomme järjestävät meille tärkeän tiedon ja unohtavat vähemmän tärkeät yksityiskohdat.

    Aina kun palaamme johonkin muistoomme, aivomme käsittelevät sitä uudestaan ja muokkaavat sitä hivenen: muistoon sekoittuu uutta tietoa, tunteita ja joskus jopa mielikuvitusta.  Lisäämme siihen uusia kerroksia kaiken myöhemmän kokemuksemme sekä muiden kertoman höystämänä.  Hyviksi kokemamme muistot myös vahvistuvat ja saavat lisää kerroksia koska palaamme niihin usein – huonot puolestaan haalistuvat, ohenevat ja haurastuvat.  Ehkä näin onkin hyvä, turha kantaa huonojen päivien ja synkkien hetkien muistoja läpi vuosikymmenien.

    Muistoihin liittyy lähes aina jonkinlaista nostalgiaa, kaipuuta menneeseen.  Tapahtumat joita muistelemme aiheuttavat useimmiten hyvän mielen, joskus toki myös haikean surullisen.  Nostalgiaan on helppo antautua, se on pohjimmiltaan aina turvallista: tiedämme että olemme niistä ajoista ja tapahtumista selvinneet.  Olemmehan yhä elossa!  Tästä hetkestä eteenpäin emme sen sijaan pysty tietämään miten meille tulee käymään.

    Muistot kantavat meitä eteenpäin elämässä vaikka juontavatkin juurensa vuosikymmenten taakse.

    Tallennamme kaiken aikaa tapahtumia oman muistimme päiväkirjaan, historiaamme.  Joskus vasta vuosien ja vuosikymmenien jälkeen saatamme kaivaa niitä esille.  Vasta silloin kun niillä syystä tai toisesta on joku tarkoitus, merkitys.

  
    Vuosikymmenien mittaan muistikuvat sekoittuvat ja muokkautuvat itselle mieluisammiksi, mukavammiksi muistella.  Useimmiten se tapahtuu täysin tiedostamatta, vähän kerrallaan ja lopulta niitä on helppo pitää alkuperäisinä, juuri näin tapahtuneina.  Eri ihmiset muistavat usein saman kaukaisen tapahtuman monilta osin eri tavoin.  Tämä johtuu siitä, että muistimme ei tallenna tapahtumia objektiivisesti, vaan muokkaamme niitä omien tulkintojemme, tunteidemme ja myöhempien kokemusten kautta.  Tämä on se muistin ja muistojen heikoin lenkki.  Mistä voi varmuudella tietää että se oli juuri näin, olinko kokemassa tämän kaukaisen tapahtuman vai olenko kuullut sen muiden kertomana niin monesti että se on alkanut tuntua omalta kokemukselta?

  
    Vaikka muistot voivat olla epätarkkoja tai jopa harhaanjohtavia, ne ovat silti tärkeä osa minuutta. Muistot eivät ole pelkästään menneisyyden heijastuksia, vaan ne muokkaavat myös nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Muisti voi kertoa meille, mitä haluamme välttää, mitä tavoittelemme ja mitä arvostamme. Muistojen kanssa eläminen vaatii ymmärrystä siitä, että ne ovat osittain totta ja osittain omien tulkintojemme tuotetta.

    Muistot eivät ehkä ole täydellisiä ja tarkkoja, mutta niiden voima on siinä, että ne auttavat meitä elämään merkityksellistä elämää.

Kun kuljen, alla vanhojen lehmusten / palaan jälleen, päiviin unelmien
Kaupungin silloin, näimme kehtona rakkauden / Kevät illoin, valo täytti myös sydämen

    Muistojen Bulevardi on Börje Sundgrenin säveltämä sekä hänen ja Solja Tuulen (Sauvo Puhtila) sanoittama kappale. Sanoituksessa kertoja vaeltaa syysaikaan puistolehmusten reunustamalla Helsingin Bulevardilla ja muistelee onnellisempia aikoja läheisen ihmisen kanssa, kun kaupunki näyttäytyi rakkauden kehtona ja keväinen valo täytti sydämenkin.  Laila Kinnunen levytti laulunvuonna 1966.
 
    Bulevardilla tarkoitetaan yleisesti puistokatua jota reunustavat lehtipuut.  Mutta Muistojen Bulevardin voi myöskin ajatella olevan perättäisistä muistoista muodostuva kuvitteellinen bulevardi jolla on kepeä käyskennellä ja viettää aikaa.  Antaa muistojen viedä, katsoa mitä kaikkea tulee vastaan.

    Nuoruuden haaveilla ja muistoilla on monia yhteisiä piirteitä: molemmat ovat elämämme varhaisia peilikuvia, joissa näkyvät silloiset toiveemme, pelkomme ja mahdollisuuksiemme rajat. Sekä muistot että haaveet kertovat, millaisia olimme – mutta vuosikymmenten kuluessa ne saavat uudenlaisen sävyn, kun elämänkokemukset ja uudet unelmat muokkaavat niitä.

 

     Nuoruus on aina täynnä haaveita, niiden toteutumiseen uskoo ja luottaa, kaikki on mahdollista, maailma on meidän.  Nuoren haaveille on annettava niille kuuluva arvo.  Muistimme ja muistomme kertovat että monista asioista olemme ajatelleet nuorena eri tavoin kuin tänään.  Sehän on osa kasvamista, kehittymistä ihmisenä.  Maailma muuttuu ja meidän on muututtava mukana.  Vai muuttuisiko maailma sittenkin siksi, että me muutumme?  Olihan meillä nuorina aikomuskin muuttaa maailmaa.

    Iän karttuessa haaveet vähenevät, Siperia opettaa.  Jäljelle jäävät ovat arkisempia ja kokemuksen opettamina helpommin toteutettavia.  Haaveita ihmisellä on kuitenkin aina oltava, niillä on siivet ja ne kantavat monien vaikeuksien yli.

    Haaveet siis vähenevät, haihtuvat – muistot sen sijaan lisääntyvät vuosien myötä.  Tosin ne vanhimmat muistot käyvät samalla ohuemmiksi ja hauraammiksi, lopulta myös katkeileviksi.  Muistoihin ei voi aina täysin luottaa, mutta muistojen palasista muodostunut kokonaisuus kuitenkin määrittää sen mitä olemme.  Muistot määrittävät sen mikä mikä oli ennen ja mikä on nyt, miten kaiken koemme, mitä me olemme.

  

Ilman muistoja, vain olemassa olemalla, elämä olisi tyhjää ja merkityksetöntä.

    Usein haaveet, jotka kestävät vuosikymmenten ajan, ovat niitä, jotka koskettavat meitä syvimmällä tavalla.  Näiden haaveiden ja toiveiden ei aina tarvitse olla suuria tai dramaattisia – ne voivat olla yksinkertaisia ja henkilökohtaisia, mutta samalla täynnä sitä tunnetta ja elämänvoimaa, joka kantaa meitä läpi eri aikakausien.

    Eläkkeelle siirtyminen on iso elämänmuutos, ja silloin voi joskus tuntua siltä, että “kaikki tärkeä” on jo tapahtunut. Tämä ajatus voi olla houkutteleva, mutta se voi myös vähitellen viedä energiaa ja iloa arjesta. Haaveet tarjoavat elämään uusia näköaloja, jotka antavat tunteen siitä, että aina on jotakin odotettavaa. Ne voivat olla pieniä tai suuria, mutta jokainen unelma, joka antaa inspiraatiota ja iloa, on tärkeä.

    Monelle iäkkäämmälle ihmiselle haaveet voivat olla tapa löytää uudelleen itsensä, ja niitä voi suunnata vaikka mihin – kenties uuteen harrastukseen, matkusteluun, itsensä kehittämiseen tai jopa pitkäaikaisten unelmien toteuttamiseen, kuten uuden kielen oppimiseen tai oman kirjan kirjoittamiseen.  Tai vaikkapa soittoharrastuksen aloittamiseen.  Tärkeintä on, että haaveet tuovat arkeen iloa ja jännitystä –  luovat uudenlaisia muistoja tulevaisuuden varalle.

    Monissa tutkimuksissa on todettu, että ihmiset, joilla on tavoitteita ja haaveita, pysyvät psyykkisesti ja fyysisesti aktiivisempina ja voivat kokonaisvaltaisesti paremmin. Unelmat ja tavoitteet voivat auttaa suuntaamaan energiaa positiiviseen ja pitää yllä sellaista innostusta, joka tuo elämään merkityksellisyyttä ja uusia kokemuksia.

Haaveilu on elämän mittainen oikeus, ja sillä on arvoa ja merkitystä missä tahansa elämänvaiheessa.

 

 

  

 

Paluu aikaan ennen Facebookia

    Jokainen tekee ratkaisunsa aina omien kokemustensa ohjaamina.  Minulle on tullut tärkeäksi karsia kaikkia turhia rönsyjä elämästäni.  Ravistelen itseäni kuin koira kylvyn jälkeen ja katson mitä roiskuu pois ja mitä jää jäljelle.

    17.5 kävin edellisen kerran katsomassa, josko FB tarjoaisi jotakin kiinnostusta herättävää tai omaa eloani koskettavaa.  No ei tarjonnut.  Myöskään itselläni ei ollut mitään jaettavaa omasta pienestä maailmastani.  Kaikki oleellinen sanottava oli sanottu jo ensimmäisinä FB-vuosinani.  Kaikki peukkuja ansaitsevat postaukset oli peukutettu silloin kun niitä silmiini sattui.  Oli siis sopiva ajankohta miettiä pärjäämistä ilman FB:n seuraa.  Pärjättiinhän sitä ennenkin!  Tulevana sunnuntaina yritän saada poistettua tietoni Facebookista.

    FB:n jättäminen on yksi askel kohti sitä "onnellista olotilaa" jota tavoittelen lopuille täällä maan päällä vietettäviksi ajatelluille vuosilleni.  Sitaatti kirjasta Muumipapan urotyöt on kaikessa yksinkertaisuudessaan puhutteleva:

 ”Maailma oli siihen aikaan suuri, ja pieni oli pientä paljon mukavammalla tavalla kuin nykyään ja sopi minulle paljon paremmin.”

    Monenlaisia muitakin juttuja tuo itseni ravistelu on jo saanut roiskumaan.  Pelkkä tavarapaljouden hävittäminen ympäriltäni on avartanut elintilaani aivan konkreettisellakin tavalla, ei pelkästään helpottanut mielen ahdistusta.

    Kouluaikana alkaneen postimerkkikokoelman kasvattamisen lopetin Suomen täyttäessä 100 vuotta.  Muutama viikko sitten pakkasin tuon kaiken kolmeen isoon muovilaatikkoon.  Laatikot sain mahtumaan autooni jolla kuskasin ne naapurikaupungin Filatelistikerholle huutokaupalla euroiksi muutettaviksi.  Huoneestani yksi nurkka vapautui muuhun käyttöön.

    Kirpputorilla olen päässyt eroon suuresta osasta kirjoja joita en ole kokenut niin rakkaiksi että ansaitsisivat olla seuranani loppuun saakka.  Näyttelyissäni myymättä jääneitä valokuvatauluja olen myös vähentänyt samaisella kirpputorilla.  LP-levyt, lukuun ottamatta jazzia josta en pysty luopumaan, ovat nekin löytäneet uusia omistajia.

    Mielestäni olen jo päässyt hyvin alkuun turhien rönsyjen karsimisessa.  Mutta vasta alkuun.  Ja mitä mahtaa tapahtua elämäni mittaisille rakkaille harrastuksille?  Soittaminen, kirjoittaminen ja valokuvaus.  Siinä onkin aihetta aivan omaan postaukseen myöhemmin tässä blogissani.  

Waarin vinkkelistä tulee säilymään ainakin toistaiseksi. 

 

 

(Pertti Hagelberg: Mielentiloja 2023)

 

 

Circle of Dreams

   

 

    Eräänlainen taustaselitys näyttelyni avajaisiltaan

    Olen jo pidempään miettinyt ja yrittänyt saada selville että mihin onnelliseen olotilaan tällä kaikella kohelluksellani oikein pyrin.  Mitä yritän itselleni todistaa.  (Tuossa kuvassakin vanha ukkorähjä soittaa saksofonia, taustalla valokuvia ja vieressä pöydällä nippu runokirjoja.  Asettuisi jo aloilleen.)

    Vastaus on kai vaan yksinkertaisesti että jonkinlainen tekemisen pakko  Olen pyrkinyt toteuttamaan jo nuoruudessa syntyneitä haaveita.  Aika on rajallista, mutta toisaalta eläkevuosina sitä aikaa kuitenkin on löytynyt riittävästi.  Nyt on tullut hetki jollain tasolla paketoida koko tämä elämäni haaveiden kehä (Circle of Dreams).  Jonkinlainen loppurutistus.

************

    Musiikki on seurannut minua lähes kehdosta saakka.  Sain musiikin ihoni alle.  Isä, isän veljet, isoisä, isoisän veljet, isoisän isä… nämä ainakin soittivat joko haitaria tai viulua.  Musiikki on ollut minulle selkäranka joka on auttanut pysymään kasassa vaikeinakin aikoina.  Sain ensikosketuksen soittamiseen Someron Yhteiskoulun 5-luokalla, soitin koulun puhallinorkesterissa tenoritorvea.  Sitä seurasi isäni ostama trumpetti sekä kesätyörahoilla hankkimani ensimmäinen tenorisaksofoni 16 ikäisenä.  Tämä tapahtui Espooseen muuton jälkeen.  Sen jälkeen ovat vuorotelleet rummut ja saksofoni.  Jossain välissä opiskelin musiikkia parin vuoden ajan legendaarisessa Klaus Järvisen Oulunkylän Pop/jazz musiikkiopistossa.  Helsinkiläisessä Koiton laulu -kuorossa olin mukana 6-7 vuotta, esiinnyttiin jopa Leipzigin Oopperatalossa!  Musiikin parissa olenkin saanut toteuttaa haaveitani ihan tyydyttävästi läpi vuosikymmenten. 

    Edellisen alttosaksofonini myin yli 40 vuotta sitten, rummut jäivät tuonne 20 vuoden taakse.  Soittelin silloin rumpuja kolmessakin eri porukassa.  Viimeisellä keikalla marraskuussa 2003 soitimme illan viimeisenä valssina ”Pelimannin jäähyväiset”, miten sattuikaan!  Tuon kuvassa näkyvän helpposoittoisen digitaalisen saksofonin hankin tämän vuoden maaliskuussa ja kesäkuun alussa ostin taas ihan oikean tenorisaksofonin.  Kuvittelen vähitellen tulevani taas jotenkuten sinuiksi sen kanssa.  Aikaahan on koko loppuelämä, mitä se sitten ajallisesti tarkoittaakaan!

 

Pepe 60-luvulla

Isäni Pentti 1943

Isoisäni Kalle 60-luvun lopulla

Isosetäni Werner ja Wäinö 1920-luvulla

 

************

    Kirjoittaminen on myös jossain muodossa pysynyt varjona kintereilläni nuoruudesta alkaen.  Kirjoittamista aloin aktiivisemmin harjoitella eläköitymisen jälkeen.  ”Mielentiloja” on nyt kolmas julkiseksi tarkoitettu kirjani joulukuun 2020 jälkeen.  Sanotaan että lukemalla oppii kirjoittamaan.  Sillä määrällä kirjoja jotka olen elämäni aikana lukenut, pitäisi olla, jos ei nyt sentään aivan Finlandiaa voittanut niin kuitenkin ihan oikea kirjailija – tai ainakin jotain sen tapaista.  Näinhän ei kuitenkaan ole tapahtunut, se vaatii näemmä jotain muutakin!  Mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen on opettanut ymmärtämään ihmisen elämää ja ihmisenä olemista hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä.  Ei lukeminen koskaan hukkaan mene!

************

    Valokuvaaminen, kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, on myös ollut lähes elämän mittainen harrastus.  Tämä harrastus tavallaan ”huipentuu” tähän toiseen näyttelyyni.

************

   

    Tämä kaikki on osa minua, osa elämääni, sisäistä ja ulkoista kaaosta jota olen yrittänyt saada jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä näyttely ja runokoelma, tuo 3. lokakuuta pidetty avajaisilta torventoitotuksineen – tämä kaikki on haaveitteni Check Point.  Toivottavasti ei kuitenkaan aivan vielä Final Count Down.

    Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.  

************

    Ns ”Maailman parantajaksi” tai peräti pelastajaksi en kuvittele enää kykeneväni, ehkä taivaanrannan maalariksi!  Maailmamme ei toden totta ole ongelmaton ja sen ongelmat tuntuvat murskaavan suuruisilta, lamaannuttavilta.  Ilmastonmuutos, luontokato, tekoäly – siinä tämän päivän paha kolminaisuus.   Tekoäly on pahassa kolminaisuudessa siksi että näen siinä olevan todella runsaasti väärinkäytöksen mahdollisuuksia kiistattoman hyödyn ohella.  Väärinkäytökset liittyvät tietysti rankimmillaan rikolliseen toimintaan mutta merkityksellisen paljon myös mediassa jaettavan tiedon manipulointiin.  Ja mikä tuntuu pahimmalta on se, että kohta ei enää tarvita kirjailijoita, ei kuvataiteilijoita, ei säveltäjiä, ei muusikoita!!!  Tekoäly hoitaa kulttuurialan, ja kun ihmisen luovuutta, älyä ja osaamista ei enää tarvita, ne kuihtuvat ja kuolevat pois.  Millainen tämä maailmamme olisi silloin?  Toivon hartaasti olevani väärässä.

    Se mitä jokainen kaikesta huolimatta voi tehdä on, että muistaa haaveilla ja unelmoida!  Haaveilla ja unelmoida paremmasta.  Löytää se itselleen onnellinen olotila jota kohti pyrkiä.  Ja sitten myös tehdä jotain sen eteen että haaveet, vaikka vähäisetkin, muodossa tai toisessa toteutuisivat.

************

 

    Nyt onkin taas aika laittaa kuulokkeet korville ja nauttia Sonny Rollinsin seurasta – vai olisiko John Coltranen vuoro...

Pörriäispuisto valmistuu

    

    Syksyllä istutin Pörriäispuistoon viimeisiä puita ja pensaita, tasoittelin loppuja monttuja ja kylvin uusille poluille nurmikkoa.  Kolmena kesänä olen raivannut mökin takaosan ryteikköä.  Kaivanut kymmeniä kiviä ja lukuisia kantoja.  Kolmena kesänä olen tilannut ison autokuormallisen multaa ja kärrännyt sen kottikärryllä tulevan Pörriäispuiston alueelle.  
    Pörriäispuisto rajoittuu erittäin kiviseen ojaan jonka takana on kesantona olevaa peltoa.  Puisto on jaettu pienillä poluilla eri lohkoihin.  Mutamissa lohkoissa saavat siellä olleet kasvit jatkaa kaikessa rauhassa eloaan.  Joihinkin olen kylvänyt puna- ja valkoapilaa.  Alkuperäisiä puita, kuten muutama kuusi, yksi komea mänty, varmaan satavuotias haapa, jokunen pihlaja, vaahtera, koivu ja leppä jäi alueelle sopiviin paikkoihin.  Uusia tulokkaita istutin vähitellen; paikkansa löysivät kolme lehmusta, saarni, valkopyökki, pari tammea, jalava, mongolian vaahtera sekä puumaiseksi kasvava pähkinäpensas.  Havupuista uusia tulokkaita ovat lehtikuusi ja Douglasinkuusi.
    Keskelle aluetta nousi reilun 20 neliön kokoinen kumpu johonka kasvaa perhosniitty.  Alueella rehottaa runsaasti maitohorsmaa, mesiangervoa ja suo-ohdakkeita.  Nämä kaikki tarjoavat herkkuja pörriäisille ja perhosille.  Pihan puolella pörriäisten ravintoa tarjoilevat omenapuut, luumupuu, marjapensaat, karhunvatukat ja aroniat.  Niin ja tietysti koristepensaat ja kukkaistutukset.

    Syksyn piti alkaa lepuuttaa kroppaani kesän rasituksista.  
    Lokakuun puolivälissä mökkinaapurin takana olevan metsän omistaja parturoi koko metsän paljaaksi.  Kauhistelimme naapurin kanssa näkymää ja totesimme että aukean laidassa olevista meidän puolella kasvavista puista ainakin neljä isoa kuusta on suuressa vaarassa kaatua kun tuuli pääsee puhaltamaan pitkin aukeaa.  Päätettiin tilata metsuri kaatamaan kuuset, naapuri saisi niistä polttopuiksi kolme ja minä hoitelisin yhden.  Kaikki ei käy aina suunnitelmien mukaan, ennen metsurin tuloa tuuli yltyi pariksi päiväksi melko tuimaksi ja kaksi kuusista kaatui.  Onneksi juuri siihen suuntaan mihinkä oli tarkoituskin ne kaataa.

    Siitä alkoikin sitten varsinainen savotta.  Minulle osalleni lankesi sen yhden lisäksi vielä puolikas toisestakin kuusesta.  Ensin karsiminen ja pätkiminen sopivan mittaisiksi pölkyiksi.  Pölkyt piti kantaa ryteikössä sellaiseen paikkaan josta ne sai kottikärryyn ja työnnetyksi puuvajan vierelle.  Oksat oli vedettävä tontin toiselle laidalle poltettavaksi.  Tähän vaiheeseen kului viisi päivää.  Seuraavaksi klapikoneella pölkyt klapeiksi ja pinoon.  Siihen meni seuraavat viisi päivää.  Lopuksi vielä kolme päivää oksien ja muiden risujen polttoa.
    Täytyy tuynnustaa että vanha mies oli kovilla.  Jalat ja kädet kramppasivat iltaisin ja selkä ilmaisi tyytymättömyyttään.  Voimien lisäksi myös tasapainoaisti näyttää hiipuneen, muutaman kerran löysin itseni turvallaan ryteikössä.  Pakko myöntää että ikä tekee tehtäväänsä tunnollisesti.  Onneksi Pörriäispuisto on enää kevyempiä töitä vaille valmis.

 

    On mennyt vuosi siitä kun sain viimeksi jotain kirjoitetuksi, luettu on sitäkin uutterammin.  Noiden kahden julkaisemani kirjan jälkeen tiedän miltä itsensä julkinen häpäiseminen tuntuu.  Hiljaisuus on painostavampaa kuin negatiivinen palaute, se vie voimat, lamaannuttaa.  Kiitos kuitenkin niille muutamille palautteen antajille varsinkin kun ne vielä olivat ihan kannustavia.  Joka tapauksessa päätin laittaa valokuvani ja itseni vielä kertaalleen julkisesti näytille.  Parvigalleriassa esillä oleva näyttelyni oli tarkoitus toteuttaa jo vuonna 2017 mutta galleria oli niin varattu että luovuin ajatuksesta.  Sitten jostakin sain päähäni että teenpä nistä kuvista ja teksteistä kirjan (joka ilmestyikin vuosi sitten).  Kun noita kuvia oli jo valmiiksi tehty, osa raameissakin, ja galleriasta löytyi vapaa kuukausi niin eikun siitä vaan.  Tulee mitä tulee.

    Pörriäispuistoon palataan vielä jatkossa, mutta nyt on sopiva hetki käydä katsomassa 

”Sanoitettuja kuvia” näyttelyä.

Kultainen nuoruus

    Olen muutamina viime päivinä ollut vähän enempi tien päällä, istunut autossa ja kuunnellut radiota, Radio Suomea.  Radiota tulee nykyisin kuunneltua harvemmin ja sen vuoksikin nykyinen suomalainen iskelmätarjonta on jäänyt vähän vieraammaksi.  Nyt satuin kuulemaan alkuiltaan ajoittuvaa Sekahaku nimistä ohjelmaa.  Siinä soitettiin myös vähän vanhempaa iskelmämusiikkia, ja korviini pisti väkisinkin sellainen ylenpalttinen nuoruuden ikävöinti, kaipaus ja ihannointi.  Se tuli esiin niin laulujen sanoissa kuin myös toivojien toiveiden perusteluissa.  Kyllä taas tuli niin selvästi esille, millainen sielun peili, kansakunnan tunteiden tulkki tämä suomalainen iskelmä on ja on ollut.

    Mietin siinä itsekseni, että millaiset ihmiset mahtavat eniten ikävöidä ja kaivata nuoruuttaan.  Itse en niin erityisen suurella kaiholla muistele nuoruusvuosiani, toki tiettyjä asioita tulee ikävä.  Mutta tiettyjä asioita taas puolestaan muistelee vähän huvittuneesti ja jotkin asiat olisivat kernaasti saaneet jäädä tekemättäkin.  Niin että oliko minun nuoruuteni sitten jotenkin ankea ja surkea, koska en sitä niin suunnattomasti ikävöi. En kylläkään missään tapauksessa koe sitä sellaiseksi.  Vai onko näillä nuoruuden kaihossa rypevillä sitten ollut niin kertakaikkisen erinomainen nuoruus, että sitä sitten hautaan saakka ikävöidään.  Vai eikö heillä ole sitten nuoruusvuosien tapahtunut mitään suurenmoista, jotain, mikä voisi olla nuoruuden veroista.

    Tarkoitukseni ei ole mitenkään paheksua tai pitää omituisena nuoruuttaan kaipaavia.  Jokaisella on siihen varmastikin aivan perustellut syynsä ja saattavatpa he ammentaa sieltä voimavarojakin.  Asennoitumiseni saattaa johtua siitä, että olen useampia vuosia sitten hyväksynyt ajan kulumisen ja vähenemisen, sekä siihen liittyen oman vanhenemisen.  Olen yrittänyt opetella elämään niin kuin vanhenevat ihmiset elävät.  Vähän verkkaisemmin ja voimavarani tiedostaen.  Olen yrittänyt löytää tämän elämänvaiheen hyviä puolia, enkä pyrkinyt kynsin hampain taistelemaan vastaan ja kieltämään vanhenemistani.

    Nuoruus on kieltämättä parasta aikaa nuorille!  On vähän sääli, jos se on jäänyt ainoaksi hyväksi ajaksi koko pitkän elämän aikana.  Haluaisin minäkin toki poimia rusinoita pullasta - säilyttää tiettyjä asioita ja ominaisuuksia ajalta jolloin olin nuori.  Se vaan ei ole mahdollista.  Tosiasiat on uskallettava tunnustaa itselleen ja opeteltava elämään vanhenemiseen liittyvien asioiden kanssa.  Kyllä meillä vanhoillakin todennäköisesti on sentään jotain, mitä nuoret puolestaan haluaisivat meiltä.  Ehkä.

    Niinpä!  Kaikkihan me olimme aikoinamme nuoria, vahvoja, taitavia, tietäviä, komeita ja kauniita.  Sen me kaikki olemme kokeneet.  Mutta valitettavasti kaikki ne, jotka ovat olleet nuoria, eivät ole saaneet kokea vanhenemisen mukanaan tuomia kokemuksia.  Monen elämänkaari on katkennut kesken matkan.  He ovat jääneet vaille monia kokemuksia joita me olemme eläneet.  Tämä monenlaisten kokemusten määrä ja kirjo onkin juuri mielestäni hienointa vanhana olemisessa!

    P.S. Mutta mikä onkaan sen mukavampaa, kuin muutaman viinilasillisen jälkeen oman ikäisten seurassa muistella, mitä kaikkea nuorena tehtiin ;)