Tekoäly ja taide

        Jo lähitulevaisuudessa jokainen meistä voi tekoälyn avulla, kerta toisensa jälkeen, kirjoittaa itselleen uuden lempikirjan, säveltää ja toteuttaa lempimusiikkiaan sekä ”luoda” taidenautinnon tuottavan kuvan seinälleen.  Sitten vaan nautimme tuotoksistamme, taiteilijoita ei enää tarvita, tekoäly hoitaa kaiken heidän puolestaan.  Luovuudelle ei ole enää käyttöä, onhan meillä tekoäly!  Näinkö meille käy?

        Tekoäly on viime vuosina kehittynyt ällistyttävällä vauhdilla.  Sen hyödyllinen vaikutus on monilla aloilla kiistaton.  Tekoälyn kehityksessä ja sen käytön yleistymisessä on kuitenkin tapahtunut huolestuttavia harppauksia aloilla joissa sen käyttö arveluttaa ja herättää monia kysymyksiä.  Olen viime aikoina pohtinut tekoälyn vaikutusta taiteeseen ja taiteen tekemiseen, sen taiteilijoille antamia mahdollisuuksia luovuuden lisääjänä sekä haasteita joita on syytä tarkastella hyvinkin kriittisesti.

 

        Itselleni läheisiä ja tuttuja taidemuotoja ovat kaunokirjallisuus, valokuvaus sekä musiikki.  Tekoälyn koneoppiminen ja algoritmien kehittyminen on antanut kirjailijoille, valokuvaajille sekä musiikintekijöille mahdollisuuden käyttää tekoälysovelluksia teostensa luomisessa.  Tämä nostaa väistämättä esille kysymyksen luovuuden alkuperästä, ihmisen ainutlaatuisesta osuudesta taiteessa.

Tekoälyn mahdollisuudet

        Käytän tekoälyn kohdalla ilmaisua ”tuottaa” ja vain ihmisen kohdalla ”luoda”, koska mielestäni se on ainoa oikea tapa.

        Algoritmit analysoivat massoittain tietoa ihmisten luomista tietokannoista, oppivat tunnistamaan malleja, kuvioita sekä trendejä ja sen ansiosta pystyvät tuottamaan taidekokemuksia.  Generatiiviset (uutta ”luomaan” kykenevät) taidealgoritmit pystyvät tuottamaan hyvinkin vaikuttavia visuaalisia teoksia.  Ne myös pystyvät tuottamaan kieliopillisesti oikeita ja yllätyksellisiäkin tekstejä.  Tekoäly ei siis ole pelkästään työkalu tai avustaja, se on myös osoittautunut merkittäväksi osaksi luovaa prosessia.  Tekoäly toimii taiteilijan inspiraation lähteenä koska se tuottaa uusia ja yllättäviä näkökulmia ja tyylejä sekä yhdistelee niitä.  Taiteilijan ideoiden ja luovuuden sekä tekoälyn analyyttisten taitojen yhdistelmä mahdollistaa täysin uudenlaiset innovatiiviset taideprojektit.

 
        Kaunokirjallisuuden rajat laajenevat tekoälyn analysoidessa valtavia tietomääriä joista se tunnistaa kirjallisia malleja.  Mallien  pohjalta se pystyy tuottamaan uusia tarinallisia elementtejä joissa yhdistyy erilaisia genrejä, vaikkapa perinteistä proosaa ja scifiä ja joissa tapahtuu hyvinkin odottamattomia juonen käänteitä.

        Digitaalisuus jo mullisti valokuvauksen ja nyt tekoäly vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan entistä merkittävämmällä tavalla alan kehitykseen.  Kameran käyttö ja laadukkaan kuvan tuottaminen tulee entistä helpommaksi. Tekoäly avaa aivan uusia mahdollisuuksia kuvankäsittelyssä sekä kuvien analysoinnissa.  Tekoäly tunnistaa kuvassa olevat naarmut, vääristymät ja muut viat jotka se sitten pystyy itsenäisesti korjaamaan.  Vanhojen kuvien restaurointi nousee uudelle tasolle, kuvien kulttuuriperintö säilyy tuleville sukupolville.  Tekoälyllä on myös kyky tunnistaa kuvista erilaisia objekteja kuten kasvot.  Se myös pystyy analysoimaan maisemia.  Nämä tekoälyn taidot auttavat kuvien luokittelussa ja järjestelyssä sekä myös helpottavat niiden löytämistä laajoista arkistoista.

        Muusiikin maailmassa tekoäly on tuonut varsinkin säveltämiseen uusia luovia mahdollisuuksia.  Suurta määrää musiikkidataa analysoimalla tekoäly voi tunnistaa musiikista erilaisia rakenteita, melodioita sekä harmonioita, ja tuottaa näistä havainnoista monipuolista ja vaikuttavaa musiikkia.  Säveltäjät voivat käyttää tekoälyn tuottamia äänimaailmoja inspiraationa uudenlaisille ilmaisumuodoille.  Hedelmällisimmässä muodossa tekoäly toimii yhteistyössä muusikoiden kanssa tuottaen sävellyksiä ja nuotteja joita muusikot voivat sitten muokata oman ilmaisutyylinsä mukaisiksi.

 

 

Kriittiset näkökulmat, haasteet ja etiikka

        Vaikka tekoäly tarjoaa monia mahdollisuuksia taiteeseen, se herättää myös kriittisiä kysymyksiä. Keskeisin huolenaihe liittyy taiteen alkuperäisyyteen ja inhimilliseen kosketukseen. Onko taide, jonka kone on tuottanut algoritmien avulla, yhtä arvokasta kuin ihmisen luova kädenjälki?  Entä miten tekoäly vaikuttaa työhön jota taiteilija tekee, jäävätkö taiteilijat työttömiksi kun tekoäly korvaa ihmisen aiemmin tekemää työtä?  Taiteilija pakotetaan sopeutumaan uuteen tapaan työskennellä sekä opiskelemaan uusia taitoja voidakseen hyötyä tekoälyn tarjoamista mahdollisuuksista.  Iso kysymys on myös tekijänoikeudet taiteilijan käyttäessä apunaan tekoälyä.  Kuka on todellinen tekijä, onko tekoäly itsenäinen toimija tuottaessaan uutta vai onko se vain työkalu joka toimii taiteilijan inspiraation ja luovuuden lähteenä?

        Tekoälyllä on siis ”luovia kykyjä” monilla taiteenaloilla, myös kaunokirjallisuudessa. Sen tuottamista teksteistä puuttuu kuitenkin inhimillisyys ja emotionaalisuus.  Kirjailijat tuovat teksteihinsä omia kokemuksiaan, tunteitaan ja elämän eri sävyjä.  Koneelle ne ovat nahdottomia, tekoälyn tuottamasta tekstistä puuttuu sellainen aitouden tuntu, joka välittyy ihmisen kirjoittamasta.  Tekoälyohjelmat ja -avustajat antavat kuitenkin kirjailijoille ideoita sekä myös korjausehdotuksiakin.  Kirjailijan luomisprosessi nopeutuu, mutta missä on se eettinen raja johon saakka tekoäly voi korvata kirjailijan työn.

        Valokuvauksessa tekoäly on verottanut valokuvan todistusvoimaa.  Kuvamanipulaatiot ovat yleistyneet tehden kuvan aitouden ja luotettavuuden kyseenalaisiksi.  Kasvojentunnistuksen laajempi käyttöönotto kaupunkien kameravalvonnassa terrorismin ehkäisyn varjolla herättää huolta yksityisyydensuojan häviämisen vuoksi (ollaanko jo matkalla ”isoveli valvoo” -maailmaan).  Generatiiviset algoritmit tuottavat kuvia joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.  Ne voivat toki toimia valokuvaajan työkaluina, visuaalisina ideoina ja itseilmaisun muotoina, mutta niitä on mahdollista käyttää väärin myös rikollisessa tarkoituksessa.  Nämä ovat isoja eettisiä ongelmia joihin ei oikein ole keinoja puuttua.

        Tekoälyn käyttö musiikissa ja sävellystyössä pakottaa miettimään, että voiko kone ihan oikeasti tuottaa jotain sellaista mikä on niin syvällä inhimillisessä tunteessa kuin mitä musiikki on.  Eettisellä puolella tekoälyn tuottaman musiikin käyttö kaupallisessa tuotannossa on arveluttavaa.  Kilpaileeko koneen tuottama musiikki ihmisen luoman musiikin kanssa tai peräti korvaa sen?  Voiko se olla samalla taiteellisella tasolla? 

 

 

Taiteilijan oma luovuus ensisijaista

        Tekoäly voi auttaa ja rikastuttaa taiteilijan luovaa ilmaisua.  Mutta mikä vaikutus sillä on taiteilijan työhön ja taiteen aitouteen.  Miten tekoälyä voidaan hyödyntää apuvälineenä niin että ihmisen ainutlaatuinen panos taiteen tekemisessä säilyy ensisijaisena.

        Tekoäly kirjallisuudessa herättää kysymyksiä ilmaisun syvyydestä ja inhimillisyydestä.  Oikean tasapainoisen suhteen löytäminen tekoälyn tuottaman sekä kirjailijan luoman tekstin välillä antaa kirjailijan käyttöön tekoälyn tarjoamat mahdollisuudet.  Kirjailija säilyttää näin kuitenkin oman luovuutensa ytimen.

        Valokuvauksessa tekoäly kasvattaa rooliaan.  Sovellukset ja laitteet tulevat muuttamaan käsityksiämme valokuvauksesta.  Kameroiden toimintaa tekoäly tulee ohjaamaan niin että kuvaajan tarvitsee entistä vähemmän kiinnittää huomiota kameran asetuksiin, tekoäly säätää ne oikeiksi.  Valokuvien käsittelyohjelmat tekevät kuvista virheettömiä ja laadukkaita.  Kuvamanipulaatiot lisääntyvät ja tulee uusia eettisiä ja juridisia ongelmia.  Tekoälyn tarjoamien innovaatioiden ja vastuullisen valokuvaamisen välisen tasapainon löytämisen merkitys kasvaa.

        Musiikissa tekoäly inspiraation lähteenä haastaa perinteisen säveltämisen tapoja.  Eettisyyden ja luovuuden haasteita on tarkasteltava kriittisesti aina kun kone osallistuu taiteen tekemiseen.  Tekoäly on hyvä apuväline musiikin tekemisessä ja säveltämisessä, mutta tärkeintä on ihmisen luovuus ja sen kunnioittaminen.

        Tekoäly valtaa yhä uusia aloja.  Se helpottaa ihmisten työtä ja tekee nopeasti oikeita ratkaisuja analysoimalla valtavia tietomääriä.  Se palvelee ihmiskuntaa hyvässä.  Se jopa pelastaa ihmishenkiä.  Tämän kääntöpuolella on sitten se, että kaikkea hyvää tarkoittavaa teknologiaa voidaan aina käyttää myös väärin, pahaan tarkoitukseen.  Se auttaa tahtomattamme myös rikollista toimintaa ja saa aikaan tuhoa.  Mutta pullonhenki on jo päästetty pullosta ja niinkuin hyvin tiedämme; sitä on mahdoton saada takaisin!

***********************

        Kuten jo varmaan aavistittekin: tämän esseen kirjoittamisessa olen käyttänyt apuna tekoälyä.  Suurin osa on kuitenkin täysin omaa tuotostani ja tekoälyn antaman avunkin olen muokannut omaan näkemykseeni paremmin istuvaksi.  Mielestäni tekoälystä kirjoitettaessa olikin juuri sopivaa käyttää apuvälineenä tekoälyä.  Että näin!

Retkellä Knausgårdin maailmassa

    Sain torstai-iltana päätökseen vierailuni norjalaisen Karl Ove Knausgårdin elämään Taisteluni - toinen kirja osalta.  Nämä kaksi ensimmäistä kirjaa, yhteensä noin 1100 sivua, ovat olleet melkoinen matka.  Jokin ihmeellinen pyörre on imaissut syvälle hänen maailmaansa: elämäänsä ja kokemuksiinsa.  Kestää muutaman päivän löytää itsensä sieltä ulos ja kasata itsensä normaaliin olotilaan.

    Ensimmäisen kirjan luin tammikuussa Andalusian-retriittini aikana.  Siellä lukukokemuksen vaikuttavuutta lisäsi sen ulkoinen tilanne.  Vieraassa ympäristössä asettautuminen toisen ihmisen pään sisälle tuntui vielä enemmän matkalta toisen ihmisen elämään.  Tuntui kuin olisi ollut kokonaan irti omasta elämästään.  Ensimmäinen kirja käsittelee Knausgårdin lapsuutta ja nuoruutta, oman maailmankuvan muodostumista ja kasvamista omaksi itsekseen sekä alkoholisoituneen isän kuolemaa.  Näihin asioihin hän tulee tietääkseni myöhemmin palaamaan vielä tarkemmin.

    Nyt lukemani toinen kirja sijoittuu ajallisesti hänen ensimmäisen kirjansa ilmestymisen jälkeiseen Ruotsiin muuton aikaan, ensin Tukholmaan ja sitten myöhemmin Malmöön.  Se ei kerro mistään eriskummallisesta pintaliitäjän taiteilijaelämästä.  Se kertoo melko tavallisen, tosin hyvin lahjakkaan miehen lähes järjettömästä rakastumisen kokemuksesta, perhe-elämän monimutkaisuudesta, lasten syntymisestä sekä  siinä arkirutiinien ohessa tapahtuvasta kirjoittamisesta ja toisen kirjan julkaisemisen tuomasta mediahuomiosta.  Se kertoo vieraassa kaupungissa koetusta ulkopuolisuudesta sekä kaikkialta esiin tunkevista suurista kulttuurieroista.  Norjalainen Tukholmassa kokee hämmästyksekseni nämä kulttuurien ilmenemismuotojen erilaisuudet hyvin suurina.

    Eniten minua ehkä kiehtoo Knausgårdissa hänen tekstinsä soljuvuus ilman minkäänlaista kankeutta tai teennäisyyttä hänen kertoessaan elämänsä pienistä ja henkilökohtaisista tapahtumista ja kokemuksista.  Miehenä löydän sieltä paljon yhtymäkohtia omaan elämään, kukapa ei löytäisi.  Toisaalta nämä pienet asiat juuri saavatkin merkitystä ja nousevat tärkeiksi kun niitä pystyy näin tarkastelemaan ja erittelemään.  Pienestä tulee suurta.  Hän kertoo tapahtumia ja analysoi suhtautumistaan elämänkumppaniinsa, kavereihinsa, muihin kirjailijoihin, sukulaisiinsa ja yleensä kaikkiin ihmisiin joiden kanssa on tekemisissä.  Siinä mielessä kirjasarja on hyvin raadollinen, ja ymmärrän kyllä, miksi jotkut ovat katkaisseet kokonaan suhteensa Knausgårdiin.  Toisaalta ainakaan näissä lukemissani kahdessa ensimmäisessä kirjassa ei ole ollut mitään sellaista miksi paheksuisin näin tarkkaa ihmisten luonteiden tarkastelemista.  Kirjassa esiin tulevat ihmiset tietenkin suhtautuvat asiaan täysin toisin kuin minä, joka en edes tunne heistä ketään.  Minulle he voisivat olla täysin sepitteisiä henkilöitä.

    Vastapainoksi edelliselle Knausgård laittaa itsensä vieläkin  paljaammin ja raadollisemmin peliin.  Kaikkien esiin tulevien tunteiden ja ajatusten kirjoittaminen kaikkien luettavaksi vaatii kirjoittajalta todella paljon, tekisi mieli sanoa että aivan kaiken.  Se tyhjentää kirjoittajan.  Jossain haastattelussa, kun kirjasarjan kuudes osa julkaistiin, Knausgård muistaakseni sanoikin, että hän lopettaa kirjoittamisen - hänestä tulee entinen kirjailija.  No, sen tulee aika tietysti näyttämään.

    Kirjoissa on tullut selvästi esille hänen pyrkimyksensä hyvään, hyvään elämään.  Hänellä on moraalisesti hyvin korkeat tavoitteet elämässään ja suhteissaan muihin ihmisiin, joista hän kantaa jatkuvaa huolta.  Hän kantaa niistä niin paljon huolta, että vakuuttaa itselleen, että näillä ihmisillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä hänelle.  Näin hän yrittää vapautua huolestaan ja vastuustaan heitä kohtaan.  Samalla hän kokee jatkuvasti omat puutteensa ja heikkoutensa tavoitteidensa esteenä.  Ja kaikesta tästä huolimatta hän kirjoittaa elämäänsä kaikkien nähtäväksi, kaikkien reposteltavaksi.  Miksi?  Itse voisin ajatella sen näinkin, että hän ei koe pystyvänsä elämässään koskaan  saavuttamaan mitään sellaista merkittävää ja tärkeää jonka itse haluaisi jäävän jälkeensä.  Sen vuoksi hän kirjoittaa elämänsä ja tuntemuksensa niin tarkasti muistiin, että kuva ja muisto hänestä jää elämään kuolemansakin jälkeen.  Hänestä jää jälki.  Tämä siis on minun ajatukseni, en tiedä ajatteleeko hän itse näin.

    Kirjoissa ei ole pelkästään, paikoitellen lähes päiväkirjan tarkkaa, oman elämän kuvausta ja ympäröivän maailman  tarkkailua.  Paljon on myös analyysiä ja yleistä pohdintaa muista taiteilijoista ja heidän tuotannostaan, taiteilijoiden omasta elämästä suhteessa heidän tuotantoonsa (rehellisyydestään/vilpittömyydestään) ja heidän yhteiskunnallisesta merkityksestään.  Nämä jaksot olivat minulle niitä hankalimpia, syynä pelkästään omasta opiskelun puutteesta johtuva sivistymättömyyteni, joka on osoittautunut monesti ennenkin kompastuskivekseni lähes kompleksiksi saakka.  En ole opiskellut kirjallisuutta enkä paljon muutakaan, joten esimerkiksi eurooppalaisen ja varsinkaan norjalaisen kirjallisuuden merkkiteokset eivät ole sillä tavalla tuttuja.  Sen vuoksi oli välillä varsin hankalaa täysin ymmärtää kaikkia näitä kirjan pohdintoja.  Mutta onneksi nekin on kirjoitettu siihen tapaan, että ne kuitenkin avautuvat sen verran, että pystyy tajuamaan mikä näissä pohdinnoissa on kulloinkin ideana.

    Tässä joitakin tuntemuksia ja ajatuksia, joita Knausgårdin mammuttimaisen Taisteluni -teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa ovat minussa herättäneet.  Tämä on vasta kolmannes kokonaisuudesta, ja jo nyt kuvittelen tuntevani miehen nimeltä Karl Ove Knausgård.  Taidanpa olla  väärässä, ei ihmistä näin vähästä voi kovin syvältä tuntea.  Kolmas kirja on jo postissa tulossa, joten mielenkiintoinen tutustumismatka jatkuu. 

Lokakuisia päiviä

    Puolittainen syyshorrokseni jatkuu.  Tai ehkä se ei ole vielä edes päässyt kunnolla alkuunkaan, koska tuli pakottava tarve saada kirjoittaa jotakin tänne blogiin.  Olkoon tämä nyt sitten sellainen väliraportti, jonka lupasin antaa.

    Myönnettäköön, että vähän on helpottanut, kun on itselleen vakuuttanut kaiken olevan vapaaehtoista.  Ei ole pakkoa mihinkään, mitä ei halua.  Tulee mietittyä, että haluanko minä tehdä tätä, haluanko minä mennä tuonne - mitä minä ylipäätään haluan?  Sepä ei olekaan niin helppo selvittää kuin luulisi.

    Olen sentään saanut suunnitelmani mukaan jotain jo  luettuakin. 

    Työn alla on Julia Cameron.  Sen kanssa meneekin ehkä jokunen aika.  Ei ehkä kuitenkaan kahtatoista viikkoa, kuten kirjan tunnollisen lukemisen harjoitustehtävineen  pitäisi kestää.  Saa nähdä löytyykö minulta kätkettyjä voimavaroja, jännää.

    Sen sijaan viime viikolla sain luettua loppuun Granta 1., jonka teemana oli ruoka.  Novelleista osa oli sellaisia rakenteeltaan ja sisällöltään, että ne jättivät vähän sekavan tunnelman.  Mutta muutama jäi erityisesti mieleen.  Parhaiten Taiye Selassin Afrikkalaistyttöjen seksielämä.  Siina tunnelma oli hyvin tiheä, henkilöt ja tapahtumat olivat aivan iholla, melkein voi aistia Afrikan.  Nuorelle afrikkalaistytölle, äitinsä jättämälle ja enonsa luona asuvalle, paljastuu kerros kerrokselta  ihmisten todellinen olemus, elämän raakuus, muutamaan päivään sisältyvien hetkien aikana.  Myös Doris Lessingin Kanat ja Kananmunat, joka sekin sijoittui Afrikkaan sekä Pirjo Hassisen Äyriäisbuffet erottuivat joukosta edukseen. 

    Luin myös Teeman ”Lue ja kirjota paremmin” -numeron.  Melkoista sillisalaattia, mielenkiintoisimpia Ilkka Malmbergin kirjoitus jossa pohdittiin sitä, mitä me tarkoitamme, kun sanomme lukeneemme jonkin kirjan.  Se voi tarkoittaa sanojasta riippuen kovinkin erilaisia asioita.  Unto Hämäläinen kirjoitti kirjapäiväkirjan pitämisestä.  Hän oli pitänyt kirjaa lukemisistaan 48 vuoden ajan, aloitti yhteiskouluun mennessään ja muistiinpanot löytyvät tällä hetkellä 3670 kirjasta!  Oli siinä Teemassa jokunen muukin aivan hyvä juttu - kannatti se kahlata lävitse.

    Innostuin tuosta Unto Hämäläisen kirjoituksesta sen verran, että rupesin laatimaan jonkinlaista luettujenlistaa retrospektiivisesti, 10-vuoden jaksoina.  Aika mielenkiintoista, pikkuhiljaa muistuu mieleen kirjoja sekä ajankohtia, ja joistakin jopa paikkoja, joissa on niitä lukenut.  Lähinnä tietysti mieleen muistuu kirjoja, jotka ovat tavalla tai toisella tehneet vaikutuksen.  Jonkinlaiseen alkuun pääsin, ja huomasin, että monia kirjoja pitäisi ottaa uudelleen luettavaksi.

    Sunnuntaina katsoin nauhalta Aale Tynni - Tarinain lähteellä.  Runoilija, kirjailija, akateemikko Aale Tynni kertoi elämästään ja urastaan sekä yleensä runoudesta.  Puhutteleva dokumentti.  Mieleen nousi vahvasti halu voida kääntää aikaa taaksepäin - miten erilaisiin asioihin elämässä sitä nyt osaisikaan kiinnittää huomionsa ja ohjata tarmonsa.  Tuntuu, että on kuluttanut vuotensa aivan tyhjään, tyhjien ja turhien asioiden perässä juoksemiseen.  Aale Tynni oli hieno ihminen.

    Sunnuntaina myös ajeltiin Lohjalla sekä poikettiin Kasvihuoneilmiössä Sammatissa.  Kasvihuoneilmiössähän on kaikkea mahdollista vanhaa ja vähän uudempaakin tavaraa.  Vanhoja kaappeja ja hyllyjä katselen ja ihailen aina siellä käydessäni.  Nyt tajusin kurkistaa erään kirjakaapin lasioven taakse, ja sieltä löytyi Saima Harmajaa: Hunnutettu, Huhtikuu, Sateen jälkeen ja Kaukainen maa.  Innostuin niin, että ostin ne pois!  Taas vähän lisää luettavaa.

    Tänään sain luettua Albert Camusin Sivullisen.  Outo tarina ja kuitenkin jotenkin tuttu ajatusmaailma.  Meitä on varmaan maailmassa monta, jotka ovat joutuneet tavallaan ulkopuolisiksi seuraajiksi oman elämänsä suhteen.  Muut pyrkivät määrittämään meitä, meidän tekojemme motiiveja ja ajatuksiamme.  Meitä itseämme ei oteta huomioon, meidät sivuutetaan.  Olemme oppineet sen sietämään ellei peräti hyväksymään, koska sitä tapahtuu jokatapauksessa -   meistä riippumatta.

    Näin ovat kuluneet alkupäiväni sykyisessä puolihorroksessa.  En malttanut kokonaan olla kirjoittamatta ja on tuonne facebookkiinkin jotain tullut laitettua.  Katsotaan mitä tapahtuman tulee, Kirjamessut kohta ja Waldemarikin kuiskuttelee taas korvaan...

Mitä sitä lapsena tulikaan luettua

 
    Niihin aikoihin kun aloitin koulunkäynnin ei ollut tietoakaan televisiosta.  Radiokin meidän perheeseen hankittiin vasta ollessani 11 vuotias.  Aika piti siis saada kulumaan muilla keinoin: leikkimällä ja lukemalla.
 
    Mutta mitä silloin oikein tulikaan luettua.  Muistatko sinä, mitä kirjoja luit elämäsi ensimmäisten viidentoista vuoden aikana.  Millaisia kirjoja siltä ajalta on jäänyt mieleen.  Mitkä kirjat ovat syystä tai toisesta merkinneet sinulle silloin niin paljon, että muistat ne edelleen.

    Yritin muistella mitä kirjoja minun mieleeni jäi ajasta Somerolla, josta 15-vuotiaana muutin pois.  Tuohon ikään mennessä tuli ahmittua niin paljon kirjoja, että kaikkea ei voi tietenkään muistaa, eikä ole tarkoituskaan, mutta joitakin kirjoja on jäänyt mieleen.  Ehkä niillä on ollut jotain vaikutusta myöhempäänkin lukemisharrastukseen.
     
    Ensimmäisellä luokalla koulussa luin elämäni ensimmäisen kirjan: Siviä Heinämaan kirjoittaman Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä.  Se oli kansakoulun lukemistoksi tehty kirjanen, joka pohjautui Daniel Defoen romaaniin Robinson Cruseo, jonka puolestaan luin sitten muutamia vuosia myöhemmin.  Ensimmäisten kirjakokemusten joukkoon kuuluu myös ehdottomasti ruotsalaisen tutkimusmatkailijan Sven Hedinin Aasian erämaissa, jossa oli paljon mielenkiintoisia kuvia.  Isovanhemmillani sattui olemaan tämä teos, jota tuli selattua usein ja luettuakin sieltä täältä kiinnostavimpia juttuja.

    Kolmannelle luokalle siirryttiin yläkouluun.  Siellä oli muutamassa kirjakaapissa pieni kirjaston tapainen kokoelma, josta kerran viikossa koulun jälkeen voi lainata luettavaa.  Sieltä tietysti tuli lainattua opettajani kirjoittamia satukirjoja.  Hän nimittäin sattui olemaan Ester Ahokainen-nimellä kirjoittava Ester Ahokainen-Savikurki.  Samainen opettaja yritti toppuutella, kun poimin sieltä luettavaksi Simo Penttilän kirjoittamia Kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilän seikkailuja.  Eihän ne tietysti olleetkaan ominaisinta luettavaa 9-vuotiaalle pojalle.

    Mutta oli siellä myös Grimmin satuja, Tuhannen ja yhden yön satuja sekä jännittäviä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja.  Ensimmäinen oma kirjani oli Enid Blytonin Viisikko aarresaarella, jonka sain palkinnoksi jostakin Elanto-lehden kilpailusta.  Koulun lähellä asui vanhempieni tuttuja.  Heidän vintillään oli pari pahvilaatikollista sarjakuvalehtiä: Tex Willereitä, Pecos Billejä sekä muita lännensarjakuvia.  Niitä sain lainaksi aina pienen nipun kerrallaan.

    Yhtenä kesänä oli luettavat niin vähissä, että piti tarttua äitini Uuteen testamenttiin.  Se oli itseasiassa aika jännittävää, luin sen kannesta kanteen!

    10-vuotiaana muutettiin sitten Someron keskustaan, Joensuuhun.  Siellä asuttiin se aika kun kävin keskikoulun.  Nyt meilläkin oli jo radio, mutta ei televisiota.  Monenlaista uutta rientoa alkoi siinä iässä ilmaantua, mutta lukeminen oli kuitenkin se ykkösharrastus.  Hyvin lähelle kotiamme valmistui aivan uusi, suuri kirjasto täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjoja ja lehtiä.  Oli erikseen lasten- nuorten- ja aikuistenosastot sekä vielä lehtihuone.  Kirjastossa tuli vierailtua monta kertaa viikossa.

    Sieltä tuli kannettua selkä vääränä kirjapinoja kotiin.  Skaala oli hyvin laaja.  Pinossa saattoi olla Oiva Paloheimon Tirlittan ja Mark Twainin Hucleberry Finnin seikkailut sulassa sovussa Sir Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran sekä Marton Taigan (Martti Erik Hjalmar Löfberg) dekkareiden kanssa.  Tottakai Aapelin (Simo Puupponen) Koko kaupungin Vinski sekä Vinski ja Vinsentti tuli luettua kuten myös Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa.  Tai sitten Jack Londonin Erämaan kutsu sekä Valkohammas yhdessä Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri kanssa.  Unohtaa ei pidä myöskään Alexandre Dumasin Kolmea muskettisoturia.

    Koulussa otettiin käsittelyyn Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija sekä Aleksis Kiven Nummisuutarit.  Myös Kalevalaan tutustuttiin.  Näiden kanssa sitten kilpailivat Korkeajännityssarjat, Jerry Cottonit ja Pekka Lipposet vaihtelevalla menestyksellä.  Kaikki kelpasi.

    Mutta kirjastossa tuli aikanaan tutustuttua muunkinlaiseen kirjallisuuteen kun nuortenosastolta tuli kaikki mielenkiintoinen, Aaro Hongan (Eino Johannes Arohonka) poikakirjoja myöten, luettua.   Käteen tarttui sellaisiakin kirjoja kuten Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Veijo Meren Manillaköysi.  Ne nyt ainakin tulevat mieleen.  Ja sitten Yrjö Kokon kaksi komeaa teosta: Laulujoutsen sekä Ne tulevat takaisin.  Se oli siihen aikaan kun piti koluta pitkin niittyjä ja metsiä seuraamassa lintujen elämää ja tekemässä niistä muistiinpanoja.

    Myös runot alkoivat jollain oudolla tapaa kiinnostaa.  Pentti Saarikoski oli julkaissut ensimmäisiä runojaan, hyvin erikoisia.  Ei tällaisia runoja ollut siihenaikaan tottunut lukemaan.  Kuten esimerkiksi:

    ”Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin, keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän”.
 
    Jostakin sain käsiini myös paljon kohutun J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa (Pentti Saarikosken suomentama). 

    Kohta tämän jälkeen olikin sitten edessä muutto Espooseen.  Olin 15-vuotias ja vapaa-aika suuntautui tietysti Helsinkiin, jossa sitten koko uusi uljas kaupunkilainen kulttuuri rävähti kerralla käyttöön.  Kirjojen lisäksi tuli elokuvat ja musiikki, kuitenkin niin että kirjat olivat muutamia jaksoja lukuunottamatta vahvasti arjessa mukana.  Siitä kiitos kuuluu varmaankin lapsuudelle ilman televisiota, ehkä? 

    Uskoisin että monilla muilla minun ikäluokkani ihmisillä on tuo kirjaluettelo lapsuudessa ja teini-iässä ollut hyvinkin samankaltainen, vaihtoehtoja ei hirveän paljoa ollut.  Tytöillä tietysti esimerkiksi Aaro Hongan poikakirjat ovat korvautuneet joillakin tytöille suunnatuilla kirjoilla, mutta muuten samankaltainen.  Nyt 2000-luvulla julkaistaan niin paljon kirjallisuutta, että välistä on vaikea löytää sieltä omaan käteen sopivaa. Tarjontaa riittää, välistä aivan ihmetyttää josko kaikelle löytyy lukijoita.

    Täytyy tähän loppuun laittaa vielä yksi lukemiseen liittyvä juttu.  Minulla on ollut tapana (kuten varmaan monella muullakin) että kun innostun jostakin kirjasta, yritän haalia mahdollisimman monia sen kirjoittajan teoksia luettavaksi.  On ollut Franz Kafka -kausi, John Steinbeck -kausi, Gabriel García Márquez -kausi jne.  Viimeisin tällainen kausi oli vuonna 2006.  Joku saattaa nyt pitää minua vähän omituisena kun kerron, että luin Eeva Joenpellon 24 romaania peräkkäin ja melkein  ilmestymisjärjestyksessä!  Onnistuin samaan ne Hämeenlinnan kirjastosta.  Jo puolessa välissä alkoi tuntua, että olin päässyt kirjailijan pään sisään.

Osaanko kuvitella itseni

   

    Olen tähän saakka elämässäni onnistunut ohittamaan kaikki ns. elämäntaito- ja itsensäkehittämisoppaat sekä muut vastaavat teokset.  Siis sellaiset, joissa pitää miettiä itseään ja sitten saa neuvoja miten olisi tullut tai tulisi elää.  En oikein osaa sanoa syytä miksi olen jättänyt sellaiset väliin.  Ehkä olen kokenut ne jotenkin tyhjänpäiväisinä (kyllähän minä muutenkin osaan) tai sitten se oikeasti voi johtua siitä että olen pelännyt, että mitä ne minusta paljastavatkaan.  Millaiseksi luuseriksi minä paljastunkaan.  Kun vielä olen tälläinen vaikea luonne ja jääräpää, niin kannattaa ohittaa sovinnolla tuollaiset kirjat.  Paras pysyä vaan proosassa, runoissa ja faktoissa.

    Nyt sitten kuitenkin pääsi käymään niin, että hankin itselleni Marja-Leena Toukosen kirjoittaman Kuvittele itsesi (luovuus, mielikuvat ja metaforatyöskentely oman elämän työvälineinä).
 
    Olen lukenut sitä tällä viikolla aina kun päivällä istahdin nojatuoliin.  Yllätin itseni täysin, unohdin suojauksen alas ja kirja alkoi viedä mukanaan.
 
    En suinkaan ole kaikesta täysin samaa mieltä.  Kirjassa oli toki myös paljon entuudestaan tuttuja asioita.  Sellaisia, joita olin jo aiemmin omassa päässäni pohtinut ja päätynyt samankaltaisiin ajatuksiin.  Ja hyvä näin, nyt sain vahvistusta ajatuksilleni - joku muukin ajattelee samoin.

    Mutta paljon sain myös uutta ajateltavaa ja kokeiltavaa!

    Kirjan takakannessa tiivistetään mistä tässä on kysymys: ”Kirjaa voi käyttää apuna omien vahvuuksien löytämiseen työelämässä ja ihmissuhteissa, päämäärien ja elämäntavoitteiden kartoittamiseen ja yleisen itsetuntemuksen parantamiseen.”  Tästä jo voi päätellä, että tällainen eläkeikäinen äijän köriläs ei ehkä kuulu juuri siihen kohderyhmään, jolle tämä kirja on suunnattu.  Tässä iässä työelämä on jo takana, omat vahvuudetkin olisi jo pitänyt löytää jos niitä yleensä on ja elämäntavoitteidenkin kanssa alkaa olla jo niin ja näin.  Mutta ihmissuhteet ja itsetuntemus, niitähän ei ole koskaan liian myöhäistä työstää.  Ja toisaalta, ainakin minä olen nimenomaan nyt eläkeläisenä asettanut itselleni (ehkä liikaakin) tavoitteita, joita vielä pyrin saavuttamaan.  Kun kerta jääräpää olen ja koska isältänikin opin, että ”kyllä se siitä sit lopultas onnistu kun oikeen vaan yritti”.

    Kirjassa annetaan ohjeita erilaisten tekemisiämme ohjaavien sisäisten hahmojen, erilaisten minän hahmojen tunnistamiseen.  Tämä oli mielenkiintoista.  Olin työelämässä ollessani useillakin johtamistaidon kursseilla oppinut, että meissä asuu kaksi käyttäytymismallia, lapsi sekä aikuinen.  Että näiden tunnistaminen vuorovaikutuksessa on tärkeää.
 
    Nyt ilmeni, että näitä sisäisiä hahmoja, jotka meidän käyttäytymistämme ohjaavat, onkin siis useampia.  Nämä hahmot eivät kommunikoi ylhäältä alas tai päinvastoin, vaan samalta tasolta mutta eri ominaisuuksia, luonteenpiirteitä, ohjaillen.  Näiden kanssa olisi tarpeellista oppia keskustelemaan tai panna ne jopa keskenään keskustelemaan.  Tämä avasi aivan uuden näkökulman asiaan.  Tähän saakka ainoa sisäinen hahmo, joka on minun kanssani pyrkinyt keskustelemaan, on tuo polvihousuinen pikkupoika, Waldemar.  Se aina välillä yrittää muistuttaa minua niistä haaveista ja tavoitteista, joita kauan sitten pidin tärkeinä.  Oman ikäistäni hahmoa, siis sellaista jolla olisi elämänkokemusta samanverran kuin itselläni, en ole tunnistanut.  Myönnän, että käyn kyllä toisinaan selvästi vuoropuheluksi tunnistettavaa äänetöntä keskustelua itseni kanssa.  Ehkä silloin keskustelenkin jonkun hahmoni  kanssa?

    Kirjassa puhuttiin myös asiasta, jonka olin jo aikonutkin ottaa työstettäväksi, kunhan tulee sopivaa aikaa.  Nimittäin yhteisöllisyydestä, sosiaalisesta ympäristöstä ja kaikesta siihen liittyvästä.  Oma tausta, lapsuudenperhe, sukulaiset sekä lapsuus- ja nuoruusajan ystävät.  Näitä suhteita miettiessäni on oma erakoitumiseni noussut korostuneesti esiin.  Olen kasvanut tai kasvattanut itseni monella tapaa ulkopuoliseksi, sivulliseksi.  Oman elämänsä sivulliseksi.  En tiedä vielä, miten tätä solmua purkaisi, jotain olen kuitenkin jo yrittänyt asialle tehdä.  Katsotaan, mihin tämä tie johtaa.

    Muutamia sellaista hienoja, positiivista oivalluksia myös kirjasta sain.  Esimerkiksi kirja antaa luvan kutsua luovuudeksi monia tekemiämme arkisia askareita.  Alkaen ruoan laitosta huvimajan rakentamiseen tai jonkun ongelman ratkaisemiseen.  Tai selviämistä 90-luvun lamasta perustamalla oma yritys tyhjästä.  Meissä siis asuu luovuutta, meidän tulisi vaan enemmän antaa sille tilaa ja mahdollisuuksia.  Oppia tunnistamaan tämä luova minämme.

    Ja sitten vielä oppia löytämään meissä kaikissa asuva hiljainen tieto ja viisaus.  Kaikki se, mikä vuosikymmenien aikana on opittu, ja se, mikä jo geeneissä on periytynyt esivanhemmiltamme.  Sieltä voimme löytää apua monenlaisiin elämäntilanteisiin, kunhan vaan taas opimme sen tunnistamaan ja löytämään itsestämme.

    Kirja päättyy lauseeseen: ”Siispä älä tyydy siihen, mitä näet ja koet paraikaa, vaan kuvittele, kuvittele itsesi.”
    
    Eräässä Kaurismäen elokuvassa (olisiko ollut Laitakaupungin valot) sama asia ilmaistiin muistaakseni suunnilleen seuraavasti: ”Elämää ei pidä nähdä sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin sen näemme unelmissamme”.

    Molemmat hienoja ohjeita, jälkimmäinen iskostui mieleeni heti elokuvan nähtyäni.  Se on useasti auttanut löytämään ulospääsyn vaikeasta elämäntilanteesta.  Se on osoitus kuvittelun ja unelmoinnin voimasta auttaa selviytymään reaalimaailmassa!

    En osaa enkä yritäkään kirjoittaa tästä mitään varsinaista kirja-esittelyä.  Olenhan saattanut ymmärtää kaiken aivan väärin!  Kerroin ainoastaan muutamia ajatuksia mitä kirjaa lukiessa nousi mieleeni.  Kirjassa oli myös runsaasti eri alueisiin liittyviä harjoituksia, mutta niiden suorittamiseen en ainakaan vielä ole ryhtynyt.  Ne tuntuivat vanhalle eläkeläismiehelle vähän hankalilta.
 
    Kaikenkaikkiaan pidän lukukokemusta antoisana, käyn kirjaa varmasti uudelleenkin lävitse joidenkin lukujen kohdalta.  Tarkistan joitakin asioita, ehkä kokeilen jotain harjoitustehtävääkin.  Voin kyllä suositella kirjaa luettavaksi, se antoi monta oivallusta ja välinettä mielikuvituksen käyttämiseen jokapäiväisissä tehtävissä ja tilanteissa.  Kaupanpäällisinä oma suhtautumiseni tämän lajin kirjallisuuteen muuttui!