Sain torstai-iltana päätökseen vierailuni norjalaisen Karl Ove Knausgårdin elämään Taisteluni - toinen kirja osalta. Nämä kaksi ensimmäistä kirjaa, yhteensä noin 1100 sivua, ovat olleet melkoinen matka. Jokin ihmeellinen pyörre on imaissut syvälle hänen maailmaansa: elämäänsä ja kokemuksiinsa. Kestää muutaman päivän löytää itsensä sieltä ulos ja kasata itsensä normaaliin olotilaan.
Ensimmäisen kirjan luin tammikuussa Andalusian-retriittini aikana. Siellä lukukokemuksen vaikuttavuutta lisäsi sen ulkoinen tilanne. Vieraassa ympäristössä asettautuminen toisen ihmisen pään sisälle tuntui vielä enemmän matkalta toisen ihmisen elämään. Tuntui kuin olisi ollut kokonaan irti omasta elämästään. Ensimmäinen kirja käsittelee Knausgårdin lapsuutta ja nuoruutta, oman maailmankuvan muodostumista ja kasvamista omaksi itsekseen sekä alkoholisoituneen isän kuolemaa. Näihin asioihin hän tulee tietääkseni myöhemmin palaamaan vielä tarkemmin.
Nyt lukemani toinen kirja sijoittuu ajallisesti hänen ensimmäisen kirjansa ilmestymisen jälkeiseen Ruotsiin muuton aikaan, ensin Tukholmaan ja sitten myöhemmin Malmöön. Se ei kerro mistään eriskummallisesta pintaliitäjän taiteilijaelämästä. Se kertoo melko tavallisen, tosin hyvin lahjakkaan miehen lähes järjettömästä rakastumisen kokemuksesta, perhe-elämän monimutkaisuudesta, lasten syntymisestä sekä siinä arkirutiinien ohessa tapahtuvasta kirjoittamisesta ja toisen kirjan julkaisemisen tuomasta mediahuomiosta. Se kertoo vieraassa kaupungissa koetusta ulkopuolisuudesta sekä kaikkialta esiin tunkevista suurista kulttuurieroista. Norjalainen Tukholmassa kokee hämmästyksekseni nämä kulttuurien ilmenemismuotojen erilaisuudet hyvin suurina.
Eniten minua ehkä kiehtoo Knausgårdissa hänen tekstinsä soljuvuus ilman minkäänlaista kankeutta tai teennäisyyttä hänen kertoessaan elämänsä pienistä ja henkilökohtaisista tapahtumista ja kokemuksista. Miehenä löydän sieltä paljon yhtymäkohtia omaan elämään, kukapa ei löytäisi. Toisaalta nämä pienet asiat juuri saavatkin merkitystä ja nousevat tärkeiksi kun niitä pystyy näin tarkastelemaan ja erittelemään. Pienestä tulee suurta. Hän kertoo tapahtumia ja analysoi suhtautumistaan elämänkumppaniinsa, kavereihinsa, muihin kirjailijoihin, sukulaisiinsa ja yleensä kaikkiin ihmisiin joiden kanssa on tekemisissä. Siinä mielessä kirjasarja on hyvin raadollinen, ja ymmärrän kyllä, miksi jotkut ovat katkaisseet kokonaan suhteensa Knausgårdiin. Toisaalta ainakaan näissä lukemissani kahdessa ensimmäisessä kirjassa ei ole ollut mitään sellaista miksi paheksuisin näin tarkkaa ihmisten luonteiden tarkastelemista. Kirjassa esiin tulevat ihmiset tietenkin suhtautuvat asiaan täysin toisin kuin minä, joka en edes tunne heistä ketään. Minulle he voisivat olla täysin sepitteisiä henkilöitä.
Vastapainoksi edelliselle Knausgård laittaa itsensä vieläkin paljaammin ja raadollisemmin peliin. Kaikkien esiin tulevien tunteiden ja ajatusten kirjoittaminen kaikkien luettavaksi vaatii kirjoittajalta todella paljon, tekisi mieli sanoa että aivan kaiken. Se tyhjentää kirjoittajan. Jossain haastattelussa, kun kirjasarjan kuudes osa julkaistiin, Knausgård muistaakseni sanoikin, että hän lopettaa kirjoittamisen - hänestä tulee entinen kirjailija. No, sen tulee aika tietysti näyttämään.
Kirjoissa on tullut selvästi esille hänen pyrkimyksensä hyvään, hyvään elämään. Hänellä on moraalisesti hyvin korkeat tavoitteet elämässään ja suhteissaan muihin ihmisiin, joista hän kantaa jatkuvaa huolta. Hän kantaa niistä niin paljon huolta, että vakuuttaa itselleen, että näillä ihmisillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä hänelle. Näin hän yrittää vapautua huolestaan ja vastuustaan heitä kohtaan. Samalla hän kokee jatkuvasti omat puutteensa ja heikkoutensa tavoitteidensa esteenä. Ja kaikesta tästä huolimatta hän kirjoittaa elämäänsä kaikkien nähtäväksi, kaikkien reposteltavaksi. Miksi? Itse voisin ajatella sen näinkin, että hän ei koe pystyvänsä elämässään koskaan saavuttamaan mitään sellaista merkittävää ja tärkeää jonka itse haluaisi jäävän jälkeensä. Sen vuoksi hän kirjoittaa elämänsä ja tuntemuksensa niin tarkasti muistiin, että kuva ja muisto hänestä jää elämään kuolemansakin jälkeen. Hänestä jää jälki. Tämä siis on minun ajatukseni, en tiedä ajatteleeko hän itse näin.
Kirjoissa ei ole pelkästään, paikoitellen lähes päiväkirjan tarkkaa, oman elämän kuvausta ja ympäröivän maailman tarkkailua. Paljon on myös analyysiä ja yleistä pohdintaa muista taiteilijoista ja heidän tuotannostaan, taiteilijoiden omasta elämästä suhteessa heidän tuotantoonsa (rehellisyydestään/vilpittömyydestään) ja heidän yhteiskunnallisesta merkityksestään. Nämä jaksot olivat minulle niitä hankalimpia, syynä pelkästään omasta opiskelun puutteesta johtuva sivistymättömyyteni, joka on osoittautunut monesti ennenkin kompastuskivekseni lähes kompleksiksi saakka. En ole opiskellut kirjallisuutta enkä paljon muutakaan, joten esimerkiksi eurooppalaisen ja varsinkaan norjalaisen kirjallisuuden merkkiteokset eivät ole sillä tavalla tuttuja. Sen vuoksi oli välillä varsin hankalaa täysin ymmärtää kaikkia näitä kirjan pohdintoja. Mutta onneksi nekin on kirjoitettu siihen tapaan, että ne kuitenkin avautuvat sen verran, että pystyy tajuamaan mikä näissä pohdinnoissa on kulloinkin ideana.
Tässä joitakin tuntemuksia ja ajatuksia, joita Knausgårdin mammuttimaisen Taisteluni -teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa ovat minussa herättäneet. Tämä on vasta kolmannes kokonaisuudesta, ja jo nyt kuvittelen tuntevani miehen nimeltä Karl Ove Knausgård. Taidanpa olla väärässä, ei ihmistä näin vähästä voi kovin syvältä tuntea. Kolmas kirja on jo postissa tulossa, joten mielenkiintoinen tutustumismatka jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti