Savuna ilmaan, tuhkana tuuleen

 

    Muutin Somerolta Espoon Tuomarilaan kesäkuun alussa 1963.  Silloin elettiin letkajenkan kulta-aikaa ja Tuomarilan VPK:n talollakin eli Domin Brankkarilla oli letkattu maailmanennätys (näin kuulin).  Minulle Domin Brankkarista muodostui yksi tärkeimmistä nuoruuteen liittyvistä paikoista.

     Ensimmäinen orkesterini oli Peter Waldemar Quartet, soitin silloin tenorisaksofonia.  Elettiin syksyä 1964.  Domin Brankkari oli meidän harjoituspaikkamme jossa kokoonnuimme parikin kertaa viikossa hiomaan ohjelmistoamme.  Pari kertaa bändissämme vieraili ”kultaisen trumpetin” mestari Yrjö Latva,  joka oman yhtyeensä kanssa kiersi pääkaupungin tanssipaikkoja.  Ykä alkoi ensimmäisenä kutsua minua nimellä Pepe.  Erään treenirupeaman päätteeksi siemailimme hieman "Lumumbaa", se oli ensikosketukseni alkoholiin.  Samana iltana poltin myös ensimmäistä kertaa tupakkaa julkisesti, siihen saakka olin vain harjoitellut salaa itsekseni.  Poikuus ei sentään mennyt brankkarin tiloissa.

 

    Kun sitten keväällä 1965 tuli The Down Walkersin aika, niin harjoituskämppämme oli Brankkarin vieressä noin sadan metrin päässä.  Brankkarilla kävimme muutaman kerran soittamassa, ja jos meillä ei ollut keikkaa lauantaina niin yleensä kävimme tarkkailemassa vierailevia bändejä: Topmost, Eero ja Jussi, The Esquires ja mitä niitä nyt olikaan.  Joka tapauksessa Domin Brankkari oli talvisin paikka johon tuli nuorisoa lähes koko läänin alueelta.  Esiintyjät olivat aina aikansa kovimpia nimiä, heidän buukkaamisestaan vastasi jo kauan sitten edesmennyt Jukka Ranta.

 

 

    Brankkarilla toimi myös Kino Tuomarila, näytöksiä oli muistaakseni kahtena iltana viikossa.  Siellä tuli katsottua niin tanskalainen Pukki Paratiisissa kuin James Bondit ja länkkärit.  Istuttiin eturivissä ja tupakkaa paloi!  Brankkarin salissa pelattiin myös sulkapalloa ja Down Walkersien riveissä soittikin eräs lajin pohjoismainen nuortenmestari: laulusolistimme ja soolokitaristimme Jocke!

    Mutta sitten, vuosikymmeniä myöhemmin....

    Eilen illalla, 9.5.2024 uutisoitiin näkyvästi että entinen Tuomarilan VPK:n talo palaa ilmiliekeissä!  Talo oli onneksi jo tyhjillään.  Järkytykseni oli melkoinen, tuntui kuin minusta olisi repäisty iso ja tärkeä pala nuoruutta lopullisesti pois.  Tuo Domin Brankkari oli minulle ja varmaan monelle muullekin aikalaiselle erittäin tärkeä paikka.  

    Nyt sitä ei enää ole - jäljelle jäi ainoastaan perustukset ja iso kasa hiiltä ja tuhkaa.  Ja paljon muistoja.  

 

(Alkuperäisten palokuvien lähde: IS)

 

 

 

 

The Down Walkers

    Sain käsiini kaksi sivua Blues News -lehdestä numero 5/2021 (kiitos Raine Rahmel).  Sivuilla on perin ansiokas Petri Lahden kirjoittama juttu The Down Walkers -yhtyeestä!  Kyllä vaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, olihan yhtyeen hajoamisesta lehden ilmestyessä kulunut jo 55 vuotta.  Blues News -lehteen pääsy on Down Walkersille postuumisti tullut arvostus.  Tuntuu kuin oltaisiin päästy osaksi suurta perhettä, perhettä johon kuuluu niin huippumuusikoita ja -yhtyeitä kuin myös DW:n kaltaisia ns. kellaribändejä jotka puurtamisellaan ovat olleet mukana rakentamassa pohjaa nykyiselle muusiikin tekemiselle.  
 
    Tässä on lehden esittely Blues Newsin omin sanoin:

    ”Blues News on vuonna 1968 perustettu blues- ja juurimusiikkiin erikoistunut asiantuntijajulkaisu. Lehteä ilmestyy kuusi numeroa vuodessa ja sen voi hankkia joko tilaamalla suoraan yhdistykseltä hintaan (42 euroa / vuosi) tai hankkimalla irtonumeroita valikoiduista myyntipisteistä kautta maan.
    Vuonna 1968 perustettu Blues News (BN) on Suomen ensimmäinen ja maailman toiseksi vanhin yhä ilmestyvä blues- ja juurimusiikkiin keskittynyt painotuote. Lehden toimialaan kuuluu kaikenlainen juurimusiikki bluesista rhythm’n’bluesiin, souliin ja gospeliin sekä 1950-luvun rock’n’rollista kantriin ja bluegrassiin. BN-lehteä julkaisee Finnish Blues Society ry.
    BN-lehdessä on vakiokolumneja, uutispalstoja, laajoja artikkeleita artisteista, yhtyeistä ja musiikki-ilmiöistä sekä runsaasti monipuolisia levy-, tapahtuma- ja kirja-arvioita. Lehteä tehdään harrastevoimin, mutta asiantuntijapohjalta.”

https://www.bluesnews.fi/blues-news-lehti/

 

    Ja tässä ovat ne sivut joilla juttu ilmestyi: 

    (Kuvaa klikkaamalla saat sen suuremmaksi, mutta jos et pysty katsomaan kuvia riittävällä suurennoksella ja jos juttu kiinnostaa, voi Blues News -lehden sivuilta tilata myös irtonumeroita.)   

 

 

 Kiitos Blues News ja Petri Lahti!

 

 

Leijailen

   

    Bussi rullaa asemalta lähdettyään alamäkeen kohti Leppäsuon Shelliä.  Lokakuinen viima paiskoo vesipisaroita ikkunaan josta pystyn erottamaan vain autojen jarruvaloja pimenneessä illassa.  Jo Lauttasaaren sillalla bussin lämpö alkaa vaikuttaa, raukeus ja hyvä olo leviää popliinitakin pystyyn nostetun kauluksen sisään.
  
    Mielikuvat tulevaisuudesta sekoittuvat nykyhetkeen.  Seitsentoistavuotiaalle maailma on avoinna.  Helsinki edustaa sitä kaikkea uutta aikaa ja maailmaa, joka vielä reilu vuosi aiemmin oli Somerolta katsottuna tavoittamattomissa.  Nyt se on todellisuutta.  Sitä täytyy ahmia joka solulla.

    Tuijotan ikkunasta täysin pimeää maisemaa. Jorvaksentiellä on tievaloja vain harvakseen ja tienvarressa taloja vielä harvempaan.  Mielen täytti Miles Davis, Coleman Hawkins ja Roland Kirk.  Tuntui täysin epätodelliselta, että eilen illalla olin nähnyt ja kuullut näitä maailmantähtiä aivan elävinä Messuhallin lavalla.
 
    Koko tämän illan olin kävellyt levottomana Helsingin keskustassa, istunut parissa kahvilassa ja ajatellut elämää tuon kokemani jälkeen.  Olin varma vain yhdestä asiasta: ilman musiikkia oli mahdotonta kuvitella elämää.  Musiikki on tärkeintä, siinä on kaikki.
 
    Keveyden tunne sai ajatukset unenomaiseen tilaan.  Tulevaisuuden tulemista pitäisi nopeuttaa mutta samalla halusin leijua tässä tämän hetken epätodellisessa tilassa.  Hämärässä bussissa joka junnaa sitkeästi pimeyden läpi Finnoontien mutkissa.

    Olin viimeisen vuoden aikana katsonut West Side Storyn useita kertoja.  Olin haltioitunut Erkko Kivikosken ja Maunu Kurkvaaran uudesta suomalaisesta elokuvasta.  Olin lukenut P. Saarikoskea ja P. Mustapäätä.  Olin käynyt kuuntelemassa Esa Pethmania ja Carolaa kuin myös Ronnie Kranckin taitavaa orkesteria. Kotona olin pyörittänyt vinyyleiltä Coltranea ja Mulligania.  Saksofonilla juoksuttanut skaaloja illasta toiseen.  Kaikki tuo yhdessä muodosti sen suuren ja sekavan tunteen tulevasta, joka oli jo aivan käden ulottuvilla.
 
    Bussi kääntyi Espoon sairaalan jälkeen Lindholmin Sahan kulmalta viimeiselle etapille ennen Tuomarilaa.
 
    Tuo bussimatkan tunnelma 7.10.1964 on syöpynyt mieleeni.  Siihen on tietysti sekoittunut tunnekuvia monista muista myöhäisillan busseissa tehdyistä matkoista.  Puolityhjässä pimeyden keskellä liikkuvassa bussissa tuntee olevansa ajattomassa tilassa.  Voi vain leijailla menneen ja tulevan rajamaastossa irti kaikesta.  Unohtaa oman rajallisuutensa ja unelmoida.  Olla taas seitsemäntoistavuotias. 

 

 

Kultainen nuoruus

    Olen muutamina viime päivinä ollut vähän enempi tien päällä, istunut autossa ja kuunnellut radiota, Radio Suomea.  Radiota tulee nykyisin kuunneltua harvemmin ja sen vuoksikin nykyinen suomalainen iskelmätarjonta on jäänyt vähän vieraammaksi.  Nyt satuin kuulemaan alkuiltaan ajoittuvaa Sekahaku nimistä ohjelmaa.  Siinä soitettiin myös vähän vanhempaa iskelmämusiikkia, ja korviini pisti väkisinkin sellainen ylenpalttinen nuoruuden ikävöinti, kaipaus ja ihannointi.  Se tuli esiin niin laulujen sanoissa kuin myös toivojien toiveiden perusteluissa.  Kyllä taas tuli niin selvästi esille, millainen sielun peili, kansakunnan tunteiden tulkki tämä suomalainen iskelmä on ja on ollut.

    Mietin siinä itsekseni, että millaiset ihmiset mahtavat eniten ikävöidä ja kaivata nuoruuttaan.  Itse en niin erityisen suurella kaiholla muistele nuoruusvuosiani, toki tiettyjä asioita tulee ikävä.  Mutta tiettyjä asioita taas puolestaan muistelee vähän huvittuneesti ja jotkin asiat olisivat kernaasti saaneet jäädä tekemättäkin.  Niin että oliko minun nuoruuteni sitten jotenkin ankea ja surkea, koska en sitä niin suunnattomasti ikävöi. En kylläkään missään tapauksessa koe sitä sellaiseksi.  Vai onko näillä nuoruuden kaihossa rypevillä sitten ollut niin kertakaikkisen erinomainen nuoruus, että sitä sitten hautaan saakka ikävöidään.  Vai eikö heillä ole sitten nuoruusvuosien tapahtunut mitään suurenmoista, jotain, mikä voisi olla nuoruuden veroista.

    Tarkoitukseni ei ole mitenkään paheksua tai pitää omituisena nuoruuttaan kaipaavia.  Jokaisella on siihen varmastikin aivan perustellut syynsä ja saattavatpa he ammentaa sieltä voimavarojakin.  Asennoitumiseni saattaa johtua siitä, että olen useampia vuosia sitten hyväksynyt ajan kulumisen ja vähenemisen, sekä siihen liittyen oman vanhenemisen.  Olen yrittänyt opetella elämään niin kuin vanhenevat ihmiset elävät.  Vähän verkkaisemmin ja voimavarani tiedostaen.  Olen yrittänyt löytää tämän elämänvaiheen hyviä puolia, enkä pyrkinyt kynsin hampain taistelemaan vastaan ja kieltämään vanhenemistani.

    Nuoruus on kieltämättä parasta aikaa nuorille!  On vähän sääli, jos se on jäänyt ainoaksi hyväksi ajaksi koko pitkän elämän aikana.  Haluaisin minäkin toki poimia rusinoita pullasta - säilyttää tiettyjä asioita ja ominaisuuksia ajalta jolloin olin nuori.  Se vaan ei ole mahdollista.  Tosiasiat on uskallettava tunnustaa itselleen ja opeteltava elämään vanhenemiseen liittyvien asioiden kanssa.  Kyllä meillä vanhoillakin todennäköisesti on sentään jotain, mitä nuoret puolestaan haluaisivat meiltä.  Ehkä.

    Niinpä!  Kaikkihan me olimme aikoinamme nuoria, vahvoja, taitavia, tietäviä, komeita ja kauniita.  Sen me kaikki olemme kokeneet.  Mutta valitettavasti kaikki ne, jotka ovat olleet nuoria, eivät ole saaneet kokea vanhenemisen mukanaan tuomia kokemuksia.  Monen elämänkaari on katkennut kesken matkan.  He ovat jääneet vaille monia kokemuksia joita me olemme eläneet.  Tämä monenlaisten kokemusten määrä ja kirjo onkin juuri mielestäni hienointa vanhana olemisessa!

    P.S. Mutta mikä onkaan sen mukavampaa, kuin muutaman viinilasillisen jälkeen oman ikäisten seurassa muistella, mitä kaikkea nuorena tehtiin ;)

Kesätöissä keskenkasvuisena

    14 vuoden ikäisenä sain kesätyöpaikan Finlaysonin metsäosastolta, Salkolassa, Somerniemellä.  Finlayson-Forssa nimittäin omisti tuohon aikaan sahalaitoksen Forssassa ja sillä oli myös laajoja metsäomistuksia.  Työskentely Salkolassa tarkoitti sitä, että viikot asuttiin metsäkämpällä ja lauantaina puolenpäivän aikoihin lähdettiin kotiin viikonlopun viettoon.  Matka kotiin taittui polkupyörällä ja siihen kului aikaa reilusti päälle kaksi tuntia vaikka miten vauhdikkaasti polki.  Maanantaiaamuna taas takaisin, silloin työpäivä alkoi vähän myöhemmin, muistaakseni vasta yhdeksältä.

    Metsäkämppä jossa asuttiin, oli pieni mökki.  Siinä oli kaksi huonetta, etummaisessa oli hella, ruokapöytä ja kaksi kerrossänkyä, takimmaisessa uuni ja kolme kerrossänkyä.  Meitä asui siinä yhteensä kahdeksan kesäduunipoikaa sekä vanhempi mies joka oli meidän pomo sekä samalla vähän kuin isähahmo, joka huolehti meistä ja samalla piti meitä kurissa että ei keksitty mitään älyttömyyksiä.  Lisäksi mökissä oli pieni erillinen keittiö, johon tuli emäntä aamulla keittämään aamupuuron ja töiden jälkeen laittamaan ruokaa, yleensä keittoa.

    Työpaikoille metsän siimekseen lähdettiin polkemaan pyörillä (joillakin oli jo mopo) yleensä kahdessa eri porukassa.  Työ koostui enimmäkseen risukkojen karsimisesta, halkojen kasaamisesta sekä myös taimikkojen istutuksesta.  Oli siinä joskus kunnon puunkaatoakin.  Metsässä vietettiin sitten koko päivä, repuissa oli eväsleivät sekä maitopullo ja vesipullo.  Täytyy myöntää että se oli melko rankkaa työtä, välillä paahtoi aurinko ja hyttyset oli kimpussa, välillä taas saattoi sadella koko päivän.  Illalla kun palattiin kämpille, oli syömisen jälkeen vielä pakollinen ohjelma: vesurien ja kirveiden teroitus tahkolla.  Sen jälkeen voi käydä kauppa-autolla evästä hankkimassa, se kulki muistaakseni kahtena iltana viikossa.  Ja jos huvitusta kaipasi, lähellä oli erittäin kirkasvetinen Salkolanjärvi josta sai aika mukavasti kalaa virvelillä.  Tilipussi tuotiin aina perjantai-iltaisin.

    Mieleenpainuvin tehtävä tuona kesänä oli metsän kulotus.  Sitä varten oli jo hyvissä ajoin etukäteen kaadettu ja raivattu puhtaaksi kulotettavan alueen ympärille vyöhyke, jonka tarkoitus oli estää tulen leviäminen muualle metsään.  Samoin oli kulotusalueelta korjattu muut kuin roskapuut sekä kasattu risuista isoja kasoja sille reunalle, mistä metsä sytytettäisiin.  Sitten oli vaan odoteltu sopivaa säätä tuulen puolesta.  Valmiudessa oli iso joukko miehiä ja naisia, sankoja, ämpäreitä ja riukuja  sekä tietysti palokunta.

    Kun sitten sopiva sää lopulta oli tiedossa, oli aika aloittaa operaatio kulotus.  Aamulla aikaisin, jo joskus viiden jälkeen, alkoi porukka kokoontua omille ennalta sovituille paikoilleen.  Palokunta sytytti risukasat ja tulta levitettiin varvikkoon ja risuihin.  Aluksi se näytti aika vaatimattomalta tulelta, mutta sitten jossakin kohtaa lieskat tarttuivat pystyssä olevien puiden oksistoon.  Siinä vaiheessa se alkoi näyttää jo melko hurjalta.  Ei kulunut kovinkaan pitkään, kun lieskat kohosivat yhä ylemmäs, välillä kuului kovia humahduksia kun tuli syöksyi eteenpäin puiden latvoissa.  Oli aivan kuin olisi käynyt pieni tuuli kohti tulimerta, kuuma ilma kohosi ylöspäin ja imi reunoilta uutta tilalle.

    Sitten alkoi meidän työmme.  Tulirintama oli jo monta sataa metriä leveä.  Sytytettiin pienempi vastatuli, jolla poltettiin palava aines raja-alueen suunnasta ja tämä tuli eteni varsinaista palorintamaa vastaan.  Porukka piti paloalueen reunassa huolen siitä, että tuli ei päässyt leviämään raivatun rajan yli.  Lähellä olevasta ojasta kannettiin juoksujalkaa vettä.  Ojan reunalla oli myös järeä palokunnan käsipumppu, jolla pumpattiin letkua pitkin vettä lähemmäs palolinjaa.  Pitkillä tuoreilla kuusiriuilla, joiden latvaan oli jätetty oksia, hakattiin varvikossa karkuun pyrkiviä liekkejä.  Palomiehet kulkivat alueen reunaa tarkkaillen palon etenemistä ja huutelivat ohjeita.  Hiki virtasi ja savu kirvelsi silmissä, välillä joku kompastui ämpärien kanssa juostessaan mutta homma jatkui.  Kiire oli.  Reilun tunnin välein osa porukasta kerrallaan kävi vähän matkan päässä olevalla huoltopisteellä juomassa ja haukkaamassa voileipää. 

    Koko homma näytti ensikertalaisesta ajoittain jopa pelottavalta.  Siinä todella näki millainen mahti tulella on.  On helppo kuvitella, mitä olisi tapahtunut jos tuli jostakin syystä olisi päässyt karkaamaan raja-alueen takana olevaan metsään.  Iltapäivään mennessä raskain ja pahin vaihe oli takana, enää ei ollut varsinaista vaaraa palon leviämisestä.  Juosta silti vielä sai, kun jossakin päin vähän väliä syttyi kipinöistä alkunsa saaneita pieniä pesäkkeitä.

    Kun sitten tuli ilta, oli koko laaja kulotettu alue pelkkää mustaa ja harmaata.  Pieni savu peitti aluetta ja jossain harmauden keskellä leimahti vielä pieniä liekkejä.  Oli pidetty vähän pidempi ruoka- ja lepotauko metsän reunassa.  Me kesätyöläiset jäätiin sitten parin aikuisen miehen kanssa yövahtiin alueelle.  Aamuyöstä maisema vaikutti aavemaiselta kaikessa harmaudessaan.  Ohut savukerros roikkui muutaman metrin korkeudessa lämpötyynyn varassa aivan tyynessä yössä.  Jostakin kauempaa kohosi toisinaan aivan ohut savuspiraali ja liittyi savukerrokseen.  Maa oli jo sen verran jäähtynyttä, että siellä voi kävellä.  Kuumuus tuli kyllä selvästi saappaiden läpi, mutta saappaat eivät kuitenkaan sentään sulaneet.  Siellä täällä leimahtavia pieniä tulipesäkkeitä käytiin riukujen avulla sammuttelemassa.  Käveltiin väsyneinä  äänettömänä jonona peräkkäin, kukaan ei jaksanut puhua mitään.  Oltiin yhtä mustia ja harmaita kuin meitä ympäröivä äänetön aavemaisema.  Sulauduttiin täydellisesti hiljaiseen maisemaan.  Kaikki tuntui aivan epätodelliselta.

    Sitten joskus viiden aikoihin aamulla tuli toinen porukka jatkamaan jälkivartiointia.  Me laahustimme polkupyörien luo ja ajoimme kämpälle, jossa odotti aamupala: puuroa, muhkeat voileivät sekä kahvia.  Syötiin nopeasti, sillä meidät päästettiin jo viikonlopun viettoon vaikka olikin vasta perjantaiaamu.  Heitin repun pyörän pakkarille ja lähdin polkemaan kohti Someroa.  Alkumatkasta sain vetoapua yhdeltä mopokaverilta mutta se oli vähän hankalaa ja vaarallistakin, joten jatkoin omin voimin polkemista.  Aamun aurinko lämmitti, luonto oli herännyt uuteen aamuun ja minä poljin silmät puoliummessa hiekkaista maantietä kotiin päin.  En tiedä, mitä vastaantulijat ajattelivat nähdessään nokisen ja hikisen pojan polkevan aamuvarhaisella.  

    Muistan hyvin vieläkin äidin pelästyneen ilmeen, kun kurvasin joskus yhdeksän aikoihin aamulla mustana ja väsyneenä kotipihaan.  Hän ei osannut ymmärtää mitä oli tapahtunut kun olin tuon näköinen ja tulin jo perjantaiaamuna kotiin. Kerroin lyhyesti kulotuksesta, kävin kellarissa saunassa pesulla ja painuin nukkumaan.  Joskus iltapäivällä äiti herätti syömään. 
   
    Ja maanantaiaamuna taas takaisin metsäkämpille.  Sinä kesänä metsä tuli tutuksi.

Someron yhteiskoulun poikia

 
    Arto sai uudeksi nimekseen Ernest (muistaakseni), minä Peter.  Luokanvalvojamme Fräulein Halme, joka opetti meille myös saksaa, risti koko luokan uudelleen heti keskikoulun ensimmäisellä tunnilla 1.9.1958 Someron yhteiskoulussa.  Se oli osa opettajamme kunnianhimoista suunnitelmaa, jolla piti tehdä meistä jukuripäistä alttiimpia saksan  kieliopin hienouksille. Puhuttelisimme toisiamme saksalaisilla nimillä ja olisimme ikään kuin pieni saksalainen yhteisö.  Oppimistulokset olivat valitettavasti kuitenkin hyvin vaihtelevia.  Viiden vuoden kuluttua minä ja muutama muu kovakalloinen saimme keskikoulun päästötodistukset vasta saksan kielen ehtojen suorittamisen jälkeen.  Eikä siitä missään tapauksessa voi syyttää opettajaamme, hän kyllä teki sen mikä tehtävissä oli.  Minultakin vaan yksinkertaisesti puuttui motivaatio: mitä ihmettä Somerolla tekisin saksan kielen taidolla.

    Arto oli melkoinen vauhtipyörä: pienikokoinen, vikkelä liikkeissään ja nokkela.  Missä Arto liikkui, siellä tapahtui aina jotain.  Ja jos joskus tuli  pientä skismaa jonkun kanssa, apuun tuli Keijo, jonka suojeluksessa oli turvassa.  Keijo oli luokkamme rotevin kooltaan ja niin hyväntahtoinen, että häntä ei saanut mitenkään suuttumaan.  Hän ratkaisi ongelmatilanteet voimakkaalla olemuksellaan sekä myhäilyllään.

    Arton kanssa alkoi vähitellen löytyä monenlaisia yhteisiä kiinnostuksen kohteita.  En jaksa muistaa, missä järjestyksessä näitä kiinnostavia juttuja löytyi, eikä sillä järjestyksellä niin merkitystä olekaan.  Monilla niillä on kuitenkin ollut minulle hyvin kauaskantoisia seurauksia, niiden varassa minusta on kasvanut sellainen kuin nykyään olen.  Täytyy olla kiitollinen, että silloin löysin kaverin joka oli kiinnostunut samoista asioista - tai oikeastaan niitä kiinnostavia asioita syntyi uusia koko ajan, ei niitä ollut valmiina olemassa.  Ei ainakaan kaikkia.  Yhtäkkiä vaan huomattiin, että hei, tämähän on mielenkiintoista.

    Linnut olivat jossakin vaiheessa kiintoisa harrastus.  Kierrettiin pitkin niittyjä ja rantoja kiikarin, lintukirjan ja muistivihkon kanssa.  Pidettiin lintupäiväkirjaa, opeteltiin latinankielisiä nimiä.  Ensin keväällä ilmestyi Alauda arvensis, sitten Fringilla coelebs, Motacilla alba ja viimein Hirundo rustica.  Kirjastosta etsittiin kaikki lintuja käsittelevät teokset ja biologian tunneilla lintuja käsiteltäessä olikin sitten tilaisuus loistaa.  Kirjastossa toki vietettiin usein aikaa muidenkin teosten kuin lintukirjojen parissa. 

    Urheilullisista harrastuksista koripallo oli ylitse muiden.  Innoittajana oli Harlem Globetrotters, tuo mahtavaa koripalloshowta Suomessakin esittämässä käynyt joukkue.  Taidettiin olla aika hyviäkin, koska kerran voimistelutunnilla pelattiin voitollisesti kahdestaan luokan muista koostuvaa joukkuetta vastaan.

    Postimerkit olivat jossain vaiheessa iso juttu.  Siinä paneuduttiin tosissaan filatelian saloihin.  Kirjakaupasta ostettiin postimerkkipakkauksia, kierrettiin tuttujen vinteillä etsimässä vanhoista korteista ja kirjeistä merkkejä ja taidettiinpa siinä Arton isoveljen kokoelmaakin vähän verottaa.  Koululla toimi muistaakseni myös postimerkkikerho, mutta siinä oli vanhempia oppilaita eikä siihen oikein arvannut lähteä mukaan.  Harrastus on kuitenkin säilynyt, Suomi-merkkien kokoelma karttuu edelleen.

    Olihan sitä monenlaista muutakin yhteistä harrastusta shakkia ja lennokkien rakentelua myöten.  Kaiken ylitse tuli sitten kuitenkin musiikki.  Arto oli opiskellut jo muutaman vuoden pianonsoittoa dir. mus. Herman Kantolan opastuksella.  Mutta sitten astui kuvaan jazz, eikä siitä maailmasta enää paluuta ollut.  Suuri merkitys oli sillä, että Arton vanhemmat veljet omistivat jazz-levyjä.  Niitä käytiin koulun jälkeen kuuntelemassa, useimmiten luvatta, joten äkkilähtöön piti aina olla varautunut.  Siellä kuunneltiin Art Blakeys Jazz Messengersiä, Modern Jazz Quartettia, Charlie Parkeria, John Coltranea sekä monia muita jazzin virstanpylväitä.  Omia levyjäkin tietysti pyrittiin hankkimaan, mutta Somerolla se oli hyvin hankalaa, tarjonta oli hyvin minimaalista.

    Jazz-musiikin äänenkannattaja Rytmi-lehti tuli oikein postin kantamana kotiin ja siitä ahmittiin taustatietoa, konsertti- ja levyarvosteluja sekä uutisia.  Rytmin legendaariselta toimittajalta Raita Outiselta on jäänyt mieleen muutamia sanontoja hänen värikkäistä kirjoituksistaan.  Ornette Colemanin free-jazzista hän kirjoitti ”animaalisessa avantgardisuudessaan fantastisen suggeroivaa”.  Jimmy Giufren konsertin jälkeen hän otsikoi juttunsa ”Korkealla lentävät Giufren linnut”.  Count Basie puolestaan sai elämään jääneen kommentin pianosoolostaan kappaleessa The Kid From Red Bank ”svengaa kuin hirvi”.

    Idoleitaanhan nuoret aina tuovat tavalla tai toisella näkyvästi esille, me ilmaistiin se kirjoittelemalla kirjojen ja vihkojen kannet täyteen muusikoiden nimiä.  Pidettiin keskenämme kilpailuja, kumpi seuraavan koulutunnin aikana muistaa useamman saksofonistin tai pianistin tai basistin nimen.  Jazzista piti aina ja joka paikassa puhua niin että muut usein jo hermostuivat.  Oltiin kuin lähetyssaarnaajia käännytystyössä.  Me kaksi vastaan muu luokka, käännytettäviä oli paljon.

    Tuo aika ja jazziin lumoutuminen vaikuttivat kummankin meidän elämään.  Arto opiskeli muusikoksi, on nykyään arvostettu pianisti, säveltäjä ja klavikordisti.  Minulle musiikista tuli harrastus johon jonkun verran on sisältynyt myös opiskelua ja soittoa.  Ilman jazz-musiikkiin tutustumista olisi harrastus jäänyt varmaankin paljon suppeammaksi, monta ovea olisi jäänyt avaamatta, monta kokemusta kokematta.

    Ehdittiin me sentään soittaa samassa orkesterissakin, vaikka tiet keskikoulun jälkeen erosivatkin viideksikymmeneksi vuodeksi.  Ollessamme keskikoulun viimeisellä luokalla koulu sai ymmärtääkseni lahjoituksena pienen soittokunnan verran puhallinsoittimia, torvia.  Koululle tietysti perustettiin heti puhallinorkesteri, jonne kiinnostuneet saivat ilmoittautua.  Me Arton kanssa oltiin varmaan ensimmäisinä paikalla perustamistilaisuudessa ja muutenkin meidän luokka taisi olla aivan yliedustettuna orkesterissa.  Soittimien jaossa oppilaan koolla  oli selvästikin merkitystä: Arto sai trumpetin, minä tenoritorven, Keijo bassotorven ja muut siitä väliltä.  Silloin sain ensikosketuksen nuoteista soittamiseen sekä ennen kaikkea yhdessä soittamiseen.  Siinä oli todellista oppimisen riemua.  Ensimmäinen esiintyminen oli viimeisenä keväänä koulun juhlassa.

    Keskikoulun jälkeen muutin Espooseen, Arto jäi aluksi Somerolle.  Arton opiskelu sekä ura alkoivat suuntautua yhä selkeämmin musiikin pariin ja kauaksi maailmalle.  Se onkin sitten jo kokonaan oma tarinansa, josta muutama sana vähän myöhemmin.  Nykyään Arto asuu, tai itseasiassa on jo pitkäänkin asunut jälleen Somerolla.  Ollaan kevään ja kesän aikana tavattu pari kertaa.  Edellisestä tapaamisesta ehti kulua viisikymmentä vuotta.

 Linkistä pääsee tunnelmoimaan The Modern Jaxx Quartetin (Milt Jackson (vibraphone), John Lewis (piano), Percy Heath (bass), Connie Kay (drums)) kanssa: Softly, as in a Morning Sunrise (1955)

 http://www.youtube.com/watch?v=crCxefHCLJA&list=PLtD20jgLGDle4JwwYR-LvJFIeBGwdgQ6_&index=6

Saatanalliset riffit

Kuumana kesänä 60-luvulla

  Elettiin vuotta 1965 Espoossa, Tuomarilassa.  Oli helteinen alkukesän lauantai-iltapäivä, kaikki kohdallaan, juuri niin kuin pitikin.  Parin kaverin kanssa kulutettiin aikaa kylällä, istuskeltiin nurmikolla, nojailtiin aseman R-kioskin seinään ja odotettiin iltaa.  Iltaa, jotta voitaisiin siemailla hieman mietoa valkoviiniä, siitä sekä nuoruudesta hieman humaltua ja lähteä sitten Björkhageniin.  Jos Tuomarilan VPK, eli Domin Brankkari, oli tuohon aikaan musiikin ykköspaikkoja talvella, niin Björkhagen oli sitä kesällä. Näissä paikoissa kiersi kaikki Suomen ykkösbändit ja Haagenissa myös ulkomaisia tähtiä.

Siinä laiskaa iltapäivää auringossa viettäessämme alkoi jostakin kuulua outoa kitaran soittoa.  Kyllä, se oli sähkökitara, mutta siinä oli jotain omituista.  Olimme yksimielisiä siitä että sen täytyi olla kaverimme Nakki, ääni tuli sieltä suunnasta, vajaan kilometrin päästä.  Kylän rauha oli järkkynyt!  Ainakin meidän rauhamme.  Lähdimme valumaan Nakin kotia kohti.  Vähitellen erotimme särkyvästä kitarasaundista uuden, ihmeellisen kuvion.  Perhana, mitä tämä on on?  Uskomaton riffi, joka toistuu kerta toisensa perään, tauotta.  Saundi vähän muuttui välillä, selvästikin Nakki etsi sitä oikeaa.  Päässäni välähti, että nyt se on sen keksinyt; tuon ympärille kun vielä rakentaa biisin, niin siinä se on!  Kun sitten vihdoin tulimme korkean kuusiaidan katkaisevalle portille, pysähdyimme jähmettyneinä paikoillemme.  Talon alakerrassa olevan autotallin ovet olivat selällään ja oviaukossa seisoi Nakki, silmät ummessa, kitara sylissä.  Kitara toisti valittaen veret pysäyttävää riffiä, hengästyttävästi, loputtomiin.  Aika oli pysähtynyt.

Kyllä se siitä sitten selvisi mistä oli kysymys, kunhan Nakki oli ensin palannut maanpäälle sieltä jostakin korkealta, missä hän oli lentänyt viimeisen puoli tuntia.  Hän oli jostakin nauhoittanut tuliterän Rollaribiisin The Last Time, ja langennut nirvanaan siinä olevan saatanallisen riffin myötä.  The Last Time oli ensimmäinen Rolling Stones -hitti, joka oli parivaljakon Jagger-Richard käsialaa.  Minulle se oli ensimmäinen tiedostettu kokemus jostakin mystisestä, jostakin koukuttavasta riffistä.  Biiseistä, joissa sellainen on, yleensä muodostuu pisimpään kestäviä hittejä, joita haluaa kuunnella kerta toisensa jälkeen.  Koukuttava riffi on se, jonka jokainen biisintekijä toivoisi keksivänsä.  Vain harvat siinä onnistuvat.

Rockin ja R&B alalta tällaisia suuria riffejä löytyy aina silloin tällöin.  Itselle tulee päällimmäisinä mieleen Howlin' Wolfin kappale Smokestack Lighting, Cream yhtyeen Sunshine Of Your Love, sekä vähän myöhemmältä ajalta Dire Straits yhtyeen Money For Nothing.  Kappaleet rakentuvat suggeroivan riffin päälle.  Riffi jankkaa ja jankkaa, jääden pitkäksi aikaa päähän soimaan.

Muunkin musiikin parista löytyy aivan vastaavia koukuttavia riffejä. Jazzin puolella varsinkin big bandien soittamassa swing-musiikissa on usein raivokasta riffiä toistavia puhallinsektioita.  Klassisessa musiikissa riffejä (kutsutaan myös ostinatoksi) löytyy vaikkapa Maurice Ravelin Bolerossa. 

Olen miettinyt, että ovatko nämä koukuttavat riffit ainoastaan musiikille ominainen ilmiö?  Miten kirjallisuus tai kuvataide.  Tai elokuvat ja tv-sarjat.  No tuskin sentään samalla tavalla riffejä kuin musiikissa, mutta ehkä sielläkin on jotakin vastaavaa.  Ajatelkaapa vaikka jotakin dekkarisarjaa, eikö siitä muodostu sarja joka koukuttaa juuri jonkun toistuvan idean, teeman ansiosta. Murhan ratkaisutapa, päähenkilön jokin outo tapa tai päähänpinttymä, joka toistuu variaatioina kirjasta (tv-sarjasta) toiseen.  Tai kuvataiteessa tietynlainen lähestymistapa aiheeseen.  Lähestymistapa säilyy vaikka aihe vaihtuisi (kaksi hyvin erilaista esimerkkiä: Pablo Picasso, Juhani Palmu). Entäpä sitten elokuva Päivä murmelina, jossa päähenkilö Bill Murray herää kerta toisensa perään samaan aamuun Punxsutawneyhyn pikkukaupungissa.  Tai episodielokuvat, joissa jokin sama hetki toistuu ja sitoo tarinat ja tapahtumat yhteen, kuten eräässä ruotsalaisessa elokuvassa (jonka nimeä en nyt millään muista) harvinainen haloilmiö, jossa aurinko näkyi kahtena.

En tiedä.  Minusta kaikilla taiteen aloilla taiteilija pyrkii luomaan oman erityisen, muista poikkeavan muodon teoksilleen.  Muodon (leiman?), joka kerta toisensa jälkeen saa yleisönsä kiinnostumaan ja palaamaan teosten pariin. Koukuttamaan, kuten musiikissa parin tahdin mittainen riffi, jonka ympärille teos rakentuu.

Kaukaa lähdettiin ja lähelle päädyttiin.  Asioita, joita ei aina tule sen kummemmin miettineeksi, eikä varmaan tarvitsekaan.  Kuitenkin kaikki tuo musiikki ja muu taide ympäröi meitä joka puolelta ja kaiken aikaa. Joskus on ihan kiintoisaa koettaa etsiä sitä yhteistä tekijää, jotakin pientä juttua, vaikkapa riffiä, joka saa kiinnostumaan mitä erilaisimmista taideteoksista.  Jotakin, mikä tekee niistä mielenkiintoisia, mikä karheuttaa kosketuspintaa.  Silläkin uhalla, että menee metsään, kuten varmaan tässäkin taas.

                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Minullakin oli haave (2)

 

ei suuri, mutta elämänkokoinen kumminkin. (Osa 2)

Espooseen muutin kesäkuun alussa koulun päättymisen jälkeen.  Majoituin syksyyn saakka saunakamariin.  Sauna ja kamari olivat aivan erillään muusta rakennuksesta, joten siellä oli aivan oma yksityisyytensä.  Kävin kesätöissä, jotta sain rahaa omiin tarkoituksiini.  Raha kului siihen, että käytännössä joka ilta kävin Helsingissä.  Siellä imin itseeni Helsingin ilmapiiriä, tutustuin paikkoihin, kuljin katuja ja nautin täysin rinnoin keskikaupungin sykkeestä, merenrantojen omituisesta kaipuuntunteesta.

Sinä kesänä esitettiin elokuvateattereissa (ties monettako kymmenettä viikkoa) West Side Storya.  Elokuva tuli katsotuksi varmaan kymmenen kertaa, eräänä iltana jopa kaksi kertaa peräkkäin!  Se oli aivan uskomaton.  Millainen suurkaupungin katujen ja slummien sinfonia.  Millainen musiikki, rytmit ja tanssit.  Millainen traagisesti päättyvä rakkaustarina.  Tämä elokuva oli jälleen yksi kokemus, joka jätti pysyvän jäljen!

Lauantai iltaisin kävin useasti Linnanmäellä.  Suurimman osan ajasta vietin siellä olevassa tanssipaikassa, Rondossa.  En suinkaan tanssimassa, vaan kuuntelemassa, katse ja korvat suunnattuina lavalle.  Siellä soitti Ronnie Kranckin orkesteri, tunnuskappaleena Al Hirtin Java.  Soittajia en vielä silloin tunnistanut, mutta taidoillaan orkesteri lumosi perusteellisesti.  Vasta jonkun verran myöhemmin selvisi, keitä sen riveissä soitti: Jörgen Petersen, Erkki Karjalainen, Olli Mäkelä, Ronnie Kranck, Pentti Lasanen ja Per Wallenius!  Siellä katsellessa ja kuunnellessa kypsyi päätös, haave: noin minäkin haluan soittaa.

Muusikkoa minusta ei tullut, vaikka muutamissa porukoissa olenkin soittanut.  Se on antanut paljon, köyhempää olisi elämäni ollut ilman saksofonia, kitaraa ja rumpuja.  Musiikinteorian alkeiden opiskelu on useasti ollut suuri apu musiikin erilaisilla poluilla harhaillessa.

Kaikki nämä kokemukset ja tuntemukset, jollakin hassulla tavalla, ikään kuin yhdistyivät eräänä elokuisen iltana.  Sen ensimmäisen kesän elokuussa, kun illat pimenivät.  Kävelin Tuomarilassa, kotini lähellä, pientä suoraa tietä.  Tie kulki korkealla mäen päällä, siellä oli harvakseltaan katulyhtyjä.  Muita kulkijoita ei näkynyt.  Ennen kävelylle lähtöä olin saunakamarissani kuunnellut Wes Montgomeryn kitarointia.  Olo oli tyyni ja rauhaisa kuten iltakin.  Elämän palikat paikoillaan, matkalla tulevaan.  Tajusin, että tällainen tunne pitää säilyttää ja tavoittaa vielä vanhanakin.  Mennä eteenpäin, aistia asioita, oppia uutta ja muistaa tämä ilta ja tunne.  Säilyttää svengi!  Siinä haavetta kerrakseen.

Vuosien varrella nämä asiat ovat monesti unohtuneet.  Mutta sitten mieleen on jostakin noussut taas joku näistä muistoista.  Ja sieltä se sama tunne jälleen on löytynyt.  Taas on jaksanut.  Taas kaikki on ollut mahdollista.  Nuoren miehen haaveille on annettava niille kuuluva arvo, vanhanakin.

Minullakin oli haave (1)

 

ei suuri, mutta elämänkokoinen kumminkin. (Osa 1)

Eletyt vuodet muokkaavat meitä, tahdoimmepa tai emme.  Uskon, että eniten meidän persoonaamme, meidän maailmankuvaamme (siis siihen millaisena juuri me maailman näemme) vaikuttavat kuitenkin asiat nuoruudestamme.  Ajasta, jolloin aktiivisesti, välillä suorastaan intohimoisesti, tarkkailimme ja imimme itseemme asioita, ilmiöitä, koko  ympäristöä.  Ajasta, jolloin meillä oli ihanteita ja esikuvia.  Ajasta, jolloin arki ei vielä täyttänyt sitäkin aikaa, joka tulisi käyttää haaveiluun.  Niin juuri, haaveiluun, tunnetilojen luomiseen.  Ne kantaisivat eteenpäin vaikeinakin hetkinä.  Ilman haaveita toki voi olla tavoitteita, kuten isompi asunto, nopeampi auto ja muuta arkista, kaikkea sitä, mitä ahkeralla työnteolla on saavutettavissa.  Mutta ilman haaveita tämä kaikki olisi todella tylsää!

Omassa nuoruudessani muistan tämän haaveilun ja tunnetilojen luomisen vaiheen sijoittuneen jonnekin 14 - 18 vuoden paikkeille, siis 60-luvun alkuun.  Silloin tapahtui tapahtui maailmankuvani rakentumisen kannalta merkittäviä asioita.  Se alkoi Somerolla kouluaikana.  Siellä löysin ensiksikin kirjallisuuden ja kirjat, joita sitten tuli ahmimalla luettua.  Tajusin että asioita voi tutkailla monin eri tavoin, ei ole vain yhtä tapaa.  Niitä voi myös ilmaista lukuisin muodoin, vaikkapa runoina!  Tietysti tähän runojen löytämisen riemuun sisältyi myös hilpeyttä.  Eihän 14-vuotias aivan vakavasti voi suhtautua Pentti Saarikoskeen tai P. Mustapäähän.  Mutta alkunsa sai se, mikä avautui paremmin vasta muutaman vuoden kuluttua. 

Somerolla myös avautui musiikkiin aivan uusi näkökulma: jazz ja blues.  Siinä oli jotakin hyvin kiehtovaa, jopa salaperäistä (ei nyt sentään syntistä).  Oli vaikkapa  Art Blakey and The  Jazz Messengers!  Musiikki svengasi, soundi jotakin aivan uutta, ja soittajat aivan erilaisesta kulttuurista ja maailmasta.  Ja vielä noin upeita nimiä bändeillä!  Someron kaupoista löytyi tuohon aikaan tasan kaksi LP-muotoista jazz-levyä. Toinen oli Count Basien LP  Atomic (mikä kansi!).  Sen osti kaverini, jonka kotoa löytyi toki useampiakin alan levyjä.  Toinen oli Benny Goodmanin swing-orkesterin.  Levyn nimeä en muista, mutta siinä oli mm. Bach Goes to Town sekä One O’Clock Jump.  Siitä tuli minun ensimmäinen ihan ikioma levyni.

Samoihin aikoihin Helsingissä järjestettiin se paljon huomiota saanut Maailman Nuorison Festivaali.  Meitä lähti Somerolta bussilastillinen porukkaa päätöstilaisuuteen, joka järjestettiin Kaivopuistossa.  Lämmin, hämärtyvä elokuun ilta.  Yleisöä kalliot ja tienvarret täynnään.  Ja sitten se iloisten, lähes riehakkaiden festivaaliosallistujien kulkue alkoi lipua ohi!  Oli eri värisiä   ihmisiä eri puolilta maailmaa.  Oli värikkäitä pukuja.  Oli karnevaalimusiikkia.  Ei tällaista Somerolla ole nähty!  Omituinen tunne täytti mielen, kun lähempänä keskiyötä seisoin korkealla kalliolla ja katselin ilotulitusta sekä taustalla avautuvaa merta.  Miten hieno ja ihmeellinen paikka tämä maailma on.  Ja se on kaikkien meidän yhteinen.  Voiko parempaa johdantoa monikansallisuuteen löytyä Someron pojalle!

Ja sitten, melkein kuudentoista ikäisenä, muutin  Espooseen.