ei suuri, mutta elämänkokoinen kumminkin. (Osa 2)
Espooseen muutin kesäkuun alussa koulun päättymisen jälkeen. Majoituin syksyyn saakka saunakamariin. Sauna ja kamari olivat aivan erillään muusta rakennuksesta, joten siellä oli aivan oma yksityisyytensä. Kävin kesätöissä, jotta sain rahaa omiin tarkoituksiini. Raha kului siihen, että käytännössä joka ilta kävin Helsingissä. Siellä imin itseeni Helsingin ilmapiiriä, tutustuin paikkoihin, kuljin katuja ja nautin täysin rinnoin keskikaupungin sykkeestä, merenrantojen omituisesta kaipuuntunteesta.
Sinä kesänä esitettiin elokuvateattereissa (ties monettako kymmenettä viikkoa) West Side Storya. Elokuva tuli katsotuksi varmaan kymmenen kertaa, eräänä iltana jopa kaksi kertaa peräkkäin! Se oli aivan uskomaton. Millainen suurkaupungin katujen ja slummien sinfonia. Millainen musiikki, rytmit ja tanssit. Millainen traagisesti päättyvä rakkaustarina. Tämä elokuva oli jälleen yksi kokemus, joka jätti pysyvän jäljen!
Lauantai iltaisin kävin useasti Linnanmäellä. Suurimman osan ajasta vietin siellä olevassa tanssipaikassa, Rondossa. En suinkaan tanssimassa, vaan kuuntelemassa, katse ja korvat suunnattuina lavalle. Siellä soitti Ronnie Kranckin orkesteri, tunnuskappaleena Al Hirtin Java. Soittajia en vielä silloin tunnistanut, mutta taidoillaan orkesteri lumosi perusteellisesti. Vasta jonkun verran myöhemmin selvisi, keitä sen riveissä soitti: Jörgen Petersen, Erkki Karjalainen, Olli Mäkelä, Ronnie Kranck, Pentti Lasanen ja Per Wallenius! Siellä katsellessa ja kuunnellessa kypsyi päätös, haave: noin minäkin haluan soittaa.
Muusikkoa minusta ei tullut, vaikka muutamissa porukoissa olenkin soittanut. Se on antanut paljon, köyhempää olisi elämäni ollut ilman saksofonia, kitaraa ja rumpuja. Musiikinteorian alkeiden opiskelu on useasti ollut suuri apu musiikin erilaisilla poluilla harhaillessa.
Kaikki nämä kokemukset ja tuntemukset, jollakin hassulla tavalla, ikään kuin yhdistyivät eräänä elokuisen iltana. Sen ensimmäisen kesän elokuussa, kun illat pimenivät. Kävelin Tuomarilassa, kotini lähellä, pientä suoraa tietä. Tie kulki korkealla mäen päällä, siellä oli harvakseltaan katulyhtyjä. Muita kulkijoita ei näkynyt. Ennen kävelylle lähtöä olin saunakamarissani kuunnellut Wes Montgomeryn kitarointia. Olo oli tyyni ja rauhaisa kuten iltakin. Elämän palikat paikoillaan, matkalla tulevaan. Tajusin, että tällainen tunne pitää säilyttää ja tavoittaa vielä vanhanakin. Mennä eteenpäin, aistia asioita, oppia uutta ja muistaa tämä ilta ja tunne. Säilyttää svengi! Siinä haavetta kerrakseen.
Vuosien varrella nämä asiat ovat monesti unohtuneet. Mutta sitten mieleen on jostakin noussut taas joku näistä muistoista. Ja sieltä se sama tunne jälleen on löytynyt. Taas on jaksanut. Taas kaikki on ollut mahdollista. Nuoren miehen haaveille on annettava niille kuuluva arvo, vanhanakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti