Suomalaisen jazzin ilosanomaa

 

Hyvin menee mutta menköön

Viikko sitten lauantaiesseessä Hesarin sivuilla Katri Kallionpää avautui kokemastaan vääryydestä.  Suomessa on liikaa miehiä jotka soittavat jazzia!  Naisia näkyy klubeilla jammailemassa liian vähän.  UMO:n palkkalistoilla ei lainkaan.  Ja sitten kun naisia on mukana, ovat he useimmiten laulusolisteja.  Suomessa koko ala on ’’sovinistisen ukkomusiikin linnake’’.  On se niin väärin!

Mitenköhän tilannetta voisi korjata?  Pitäisikö valtion takavarikoida miesten soittimet, että he eivät pääsisi soittamaan sinne, minne naisten pitäisi päästä raivaamaan soittotilaa?  Vai pitäisikö määrittää naiskiintiöt joka bändille?  Tai pitäisikö musiikkioppilaitosten soitinvalinnoissa kieltää pojilta soittimet, joilla voi soittaa jazzia?  En halua uskoa että Katri Kallionpää kuitenkaan ihan sitäkään haluaisi.

Suomalaista jazzia 60-luvun alusta seuranneena on pakko myöntää, että miehiähän ne muusikot tietysti enimmäkseen ovat.  Siis ne jotka tuolla klubeilla, festareilla ja studioissa soittavat.  Kaikki kunnia heille, että ovat ajoittain  kovinkin aliarvostetulla alalla jaksaneet puurtaa.  Viedä jazzin ilosanomaa eteenpäin ja saada aina uusia sukupolvia mukaan.  En ymmärrä miten siitä voi miehiä syyllistää.

Muusikkoporukka pysyy myös jatkossa miesvaltaisena, elleivät nuoret naiset (tai nuoret tytöt) suuntaudu musiikkiopinnoissaan ja soitinvalinnoissaan toisin kuin takavuosina on ollut tapana.  Kun lasta viedään ensimmäistä kertaa musiikkiopistoon, on tapana ollut, että tyttö (lue: tytön vanhemmat) valitsee pianon tai viulun, ehkä hurjimmat jopa huilun.  Pojat ottavat kitaran, basson, saksofonin, trumpetin ja rummut.  Siinäpä sitä jo onkin pojilla kokoamista vaille valmiita bändejä!  Tyttöjen soittimet vievät luonnostaan enempi klassiselle puolelle.

Tämä soitinvalinta-ajattelu on tosin viime vuosina alkanut murtua.  Tulostakin
jo näkyy; ei nainen enää ole mikään poikkeuksellinen ilmestys jazz-muusikoiden porukoissa.  Bluesin ja rockin soittajista heitä löytyy myös entistä enempi.  Ja taso on lähes poikkeuksetta hyvin korkea. 

Katri Kallionpään jollakin tapaa vähättelevä viittaus naisiin laulusolisteina myös hämmästyttää.  Itse asiassa en ymmärrä sitä lainkaan.  Laulusolistihan yhtyeessä on usein juuri se minkä ympärille kaikki muu rakentuu.  Vähintään kuitenkin tasavertainen muiden muusikoiden kanssa. 

Jos sitten kommentoisin myös tuota ukkoutumista.  Mikäli sillä tarkoitettiin, että jazz on meidän vanhojen starojen valtakuntaa, niin eipä olisi voinut pahemmin mennä pieleen!  Jazz on muuttunut hyvin monimuotoiseksi, saanut vaikutteita muista musiikin tyylilajeista eri puolilta maailmaa.  Sen myötä jazz on löytänyt aivan uusia harrastajia nuorista ikäluokista.  Käykääpä vaikka Dalindeon tai Timo Lassyn keikoilla niin huomaatte kyllä.  Me vanhat waarit jo vähän ujostellaan mennä tuonne nuorten porukkaan.

Lopuksi vielä tuohon UMO-orkesteriin.  Tämänpäiväisessä Hesarissa oli UMO:n vastaus KK:lle.  Se että UMOssa ei ole naisia johtuu siitä, että jostakin syystä sinne ei ole naisia hakenut.  Vuoden 2012 koesoitossa sijaismuusikoille oli hakijana ainoastaan yksi nainen, joka myös tuli valituksi freelanceriksi soittotaidon perusteella.  Freelancereissa soittaa myös muita naisia, ja naisia vierailee laulusolisteina UMO:ssa jatkuvasti.

Itselleni yksi mieleenpainuvia, ensimmäisiä suomalaiseen jazziin tutustumistilaisuuksia, oli joskus vuonna -63.  Helsingin Työväenopiston juhlasalissa soitti Esa Pethmanin yhtye.  Laulusolistina esiintyi silloin vielä melko tuntematon Carola Standertskjöld.  Arvatkaa kuka valloitti minun sydämeni!  Ainakaan sen jälkeen ei ole koskaan tullut mieleen vähätellä laulusolisteja.