Musiikin juurilla Afrikassa

       
    Nykyihminen on kehittynyt Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 200 - 250 000 vuotta sitten.  Sieltä käsin lähdimme valloittamaan ja asuttamaan  maailmaa.  Siitä kun liikkeelle lähdettiin, on kulunut  noin 100 000 vuotta.  Eurooppaan saapumisesta on noin 40 - 45 000 ja pohjoiseen Amerikkaan 15 - 20 000 vuotta.

    Onko myös musiikin juuret Afrikassa?  On arvioitu, että ihmiset keksivät musiikin noin 40 000 vuotta sitten.  Siltä ajalta on löytynyt huiluja sekä myös muunlaisia soittimia.  Musiikin synnyn on arveltu liittyneen luonnon äänien matkimiseen sekä työliikkeiden rytmiin.  Jos ajankohta on tuo äsken mainittu, on musiikki todennäköisesti syntynyt laajemmalla alueella kuin Afrikassa.  Sen syntyyn on varmaankin siis vaikuttanut ihmisen aivojen sisäisessä organisaatiossa ja hermostossa tapahtunut kehitys.  Ihmiset pystyivät keksimään ja omaksumaan uutta huomattavasti paremmin kuin aiemmin.

    Oli miten oli, afrikkalainen musiikki, varsinkin rytmiikka, on perustana tämänpäivän mitä erilaisimmissa musiikin tyylilajeissa.  Ajatelkaapa vaikka rock-musiikkia ja kaikkea sen pohjalta syntyneitä populaarimusiikin genrejä.  Ilman amerikkalaisten mustien orjien työlauluja tuskin olisi voinut syntyä bluesia, jazzia, rockia, soulia, funkkia, räppiä, poppia jne... Kyllä jäljet selvästi johtavat Afrikkaan. Samoin eri maanosien etnomusiikissa, kuten myös ns klassisessa musiikissa, on runsaasti vaikutteita nimenomaan afrorytmeistä.  Itse olen kernaasti hyväksymässä ajatuksen, että musiikin juuret geeniperimämme lahjana ovat Afrikassa.

    Muutaman viime vuoden aikana olen suurella innolla tutustunut afromusiikkiin, kiitos jälleen Spotifyn.  Tokihan afrojazz on ollut vahvasti esillä jo kouluaikoinani.  Silloin hurmioiduin John Coltranen maagisesta saksofonista ja rytmimaailmasta, joka siellä taustalla sykki.  Mutta nyt olen löytänyt paljon uusia tuttavuuksia afrojazzin alueelta.

    Hugh Masekela lumosi eilen Helsingin Juhlaviikoilla Huvilateltassa.  Olin tilaisuudessa kuulla ja ihastella tätä upeaa laulajaa ja trumpetistia (itse asiassa hän soittaa nykyään flyygelitorvea) sekä hänen yhtyettään.  Vauhtia riitti niin, että hyvä kun konsertin jälkeen osasin suunnistaa kotiin Jätkäsaareen.

    Etelä-Afrikassa asuva Hugh Masekela on tehnyt jo pitkän päivätyön musiikissa, ikää hänellä on 74 vuotta.  Masekela oli aikanaan näkyvästi Etelä-Afrikan apartheidin vastaisessa rintamassa.  Hän joutui lahtemään maanpakoon Yhdysvaltoihin vuonna 1960.  Maanpakolaisuusaika venähti kolmeksikymmeneksi vuodeksi, paluu tapahtui vasta apartheidin päätyttyä.  Edelleen tämä energinen afrojazzin suurmies silti jaksaa kiertää maailmaa, meidän onneksemme.  Uransa aikana tämä energiapakkaus on julkaissut yli 40 albumia.

    Voi minkä showtimen tämä Hugh-pappa meille järjestikään.  Ei riitä, että hän on loistava muusikko, hän osaa myös järjestää todellisen shown kun sille päälle sattuu.  Ja eilen sattui.  Johtuneeko siitä, että Helsinki oli rankan Euroopankiertueen päätepiste.  

   Yhdysvalloissa vietetyt maanpakolaisvuodet alan parhaiden muusikoiden seurassa koulivat Masekelasta maailman huippuihin kuuluvan jazzmuusikon.  Hänen lauluäänensä ja flyygelitorven sointinsa ovat niin vivahteikkaita ja häkellyttäviä, että paikoin oli mahdoton sanoa, missä laulu loppui ja flyygelitorvi alkoi.

    Koko orkesteri oli huippumuusikoita.  Kitaristi Cameron Ward vyörytti uskomattomia sointumassoja ja virtuoosimaisia sävelkulkuja.  Lyömäsoittajat Francis Manneh Fuster sekä Lee-Roy Sauls pitivät huolen rytmipuolen dynamiikasta taiturimaisina sooloineen.  Ja jos kaikki basistit soittaisivat yhtä tanakasti alati elävää perustaa kappaleille kuin Fana Zulu, ei basistivitsejä olisi koskaan syntynyt.  Erikseen on vielä nostettava esiin kosketinsoittaja Randal Skippers.  Hän esitti konsertin loppupuolella yksinään (muut poistuivat lavalta) muutaman minuutin kestäneen unenomaisen kauniin improvisaation.

    Hugh Masekela ja yhtye olivat kuitenkin kokonaisuus.  Musiikki ja tarinat vuorottelivat, musiikin dynamiikka vaihteli ja monimutkaistenkin rytmi- ja sointukulkujen sekaan jysähtelevät iskut olivat sadasosasekunnin tarkkoja.  Illan ohjelmasta mainitsen erikseen  oman suosikkini Grazing in the Grass, joka aikoinaan oli Yhdysvalloissa Billboard-lehden ykkösenäkin.  Nyt livenä kuultu kappale nousi aivan uuten potenssiin verrattuna levyltä tutuksi tulleeseen, sinänsä erinomaiseen versioon.  Konsertin päätti tietysti, kuten Masekelan kaikki muutkin konsertit, hänen tuttu, vuonna 1987 säveltämä kannanottonsa apartheidiä vastaan ja Mandelan puolesta: Bring Him Back Home.  Koko teltantäysi yleisö nousi seisomaan ja päiden yläpuolella musiikin tahdissa huojuvat nyrkissä olevat kädet saivat teltan lähes keinumaan. Uskomaton tunnelma.  Kiitos Hugh-papalle unohtumattomasta illasta.

(tämä näyte on jo useamman vuoden takaisesta konsertista)
http://www.youtube.com/watch?v=XKCk8o5xzaM&list=PLtD20jgLGDld96kPN1I7tsrBtNfFcWmrM&index=35 
 
    Masekelan pyynnöstä konsertin aikana ei saanut kuvata.  Tämähän on yleinen, hieman harmittava käytäntö maailmantähtien konserteissa.  Toisaalta ymmärrettävää, häiritseehän se itse musiikkiin keskittymistä.

    Kun nyt kuitenkin halusin tähänkin juttuuni joitakin kuvia, laitan tähän loppuun pari kuvaa lämppärinä soittaneesta Tansanialaisen Andrew Ashimban suomalaisista muusikoista koostuneesta yhtyeestä.  Tämä nuori laulaja kitaristi oli osaamiseltaan jo sitä luokkaa, että paikka Masekelan lämppärinä oli aivan oikeutettu.  Yhtyeen kitarasaundit loivat ajoittain jollakin lailla mielleyhtymän afromuusikoista koostuneeseen Jabulaan.  Jabula oli ensimmäinen livenä kokemani afrobändi, paikka oli vanha Poli vuoden 1980 syksyllä.  Ajankohdan muistan, koska tunnelmat yleisöllä olivat vähän alakuloisia Pekka Pöyryn yllättävän kuoleman johdosta.  Muistaakohan joku muu (Hasse Wallia ei lasketa) Jabulaa?
 

                                              * * * * * *

    Afromusiikista puhuttaessa tuntuu rajan vetäminen sen sisällä eri genreihin usein hyvin vaikealta ja samalla tarpeettomalta.  Kun puhutaan Hugh Masekelasta, Femi Kutista, Fela Kutista, Salif Keitasta, Mulatu Astatkesta tai Tinariwenistä, on samantekevää puhutaanko afrojazzista, afrobeatistä tai world-musiikista.  Musiikissa on joka tapauksessa samat elementit ja sama energia - sama liikkeelle paneva voima.  Se on afromusiikkia!

Back to the Sixties

Stadivaarirock, Piritta, Tokoinranta, 10.8.2013

    Lauantain iltapäivä ja alkuilta menivät varsin nostalgisissa merkeissä.  Monenlaisia muistoja ja tuntemuksia 50 vuoden takaa risteili mielessä, melkein saivat miehen kyyneliin.  Illan bändit olivat hyvin tuttuja, kaikkien kanssa tuli oltua yhteisillä keikoilla soittamassa The Down Walkersien aikaan.  Varsinkin Topmostista on jo tuolta ajalta hyvin lämpimät muistot.

    Iltapäivän aloittaja, The Esquires oli jo ehtinyt lopettaa kun tulimme paikalle.

    Vauhdissa oli Jim & Beatmakers.  Jim on yhtä kuin Raoul Wikström.  Bändissä soittivat aikoinaan mm. Ronnie Österberg sekä Seppo Keurulainen.  Vuonna 1964 levytetty My Only One oli todella kuuma hitti aikoinaan.  Jim & Beatmakers hajosi jo vuonna 1965 ja sen raunioille koottiin Raoul Wikströmin ja Seppo Keurulaisen toimesta The Beatmakers josta sitten tuota pikaa kehittyi legendaarinen Jormas (Pepe Willberg muuten näkyi yleisön joukossa, kuten myös Hasse Walli, jonka sain yhteen kuvaankin).
    Olin tunnistavinani rumpujen takaa Vesa Aaltosen, joka latasi melkoisen soolon, lähellä illan parasta suoritusta!

    Seuraavaksi lavalle (jonka vinoudesta jokaisella bändillä oli jotakin nasevaa sanottavaa) nousi The Roosters.  Roosters teki vuonna 1965 kaksi singleä, jotka menestyivät ihan mukavasti: Dona Dona sekä Bella.  Bändin keulahahmona on melkoinen huuliveikko Cay Karlsson.

   Mutta    kun illan juontaja Markku Veijalainen kuulutti lavalle Topmostit, ei jäänyt epäselväksi, mitä yleisö oli odottanut.

    Topmost aloitti uransa vuonna 1964 mutta kun homma ei lähtenyt toimimaan, yhtye hajosi lyhyeksi aikaa jo vuonna 1965.  Saman vuoden syksyllä kaverukset kuitenkin lyöttäytyivät uudelleen yhteen, ja päättivät aloittaa uudelleen ja nyt tosissaan.  Vuonna 1966 Topmost olikin sitten jo kovassa iskussa: oli tv-esiintyminen ja lyhyt, mutta menestyksekäs kiertue Ruotsissa.  Seuraava vuosi oli Topmostin huippuvuosi.  Oli levytyksiä ja mm. Tanskan kiertue.  Se oli se stemmalaulu yhdistettynä taidokkaaseen soittoon sekä oikeat biisivalinnat. 
    Topmost lopetti vuonna 1968 erimielisyyksiin yhtyeen linjasta.  Muusikot hajaantuivat muihin kokoonpanoihin ja muunlaisiin tehtäviin.  Kunnes sitten vuonna 1987 koitti aika panna Topmost kasaan alkuperäisessä kokoonpanossa.

    Kuusimiehisen yhtyeen muodostavat Harri Saksala (laulu, saksofoni, huuliharppu), Eero Lupari (kitara), Heimo Holle Holopainen (basso), Kisu Jernström (rummut) ja Gugi Kokljuschkin (laulu). Vuonna 2007 menehtyneen kosketinsoittaja Arto ”Poku” Tarkkosen työtä jatkaa Tommi Lindell.
    Tämä kokoonpano nousi lavalle myös launtaina.  Ja kovassa iskussa edelleen.  Ohjelmaan kuuluivat itseoikeutetusti mm: I’ll Go Crazy, You Really Got Me, Funny How Love Can Be, Näen mustaa vain (Los Bravosin Black Is Black) sekä Merisairaan kasvot (Procol Harumin A Whiter Shade Of Pale).

Tämänkin illan tunnelmista kertoo enemmän joukko kuvia kuin turhanpäiväinen jorina.  Joten tehkääpä hyvin.
 
Tässä myös linkki nykyisen Topmostin esittämään Merisairaan kasvot:
http://www.youtube.com/watch?v=ApIiLR_sgCA



   Kun tanssin tutun tangon, valot vaihtui keltaisiin.

   Näin kasvot merisairaat, lisää vain kun pyydettiin.

   Taas oli niin kuin ennen, hajut hien, hämärää.

 
   Kaikki tanssi ohi hymyillen ja nauroi ikävää.

   Ja taas vain hetken verran näin vain tyhjän lattian,

   ja ne kasvot merisairaat saivat varjon kalpean.

   Ja tunsin ohimennen jonkun vieraan vartalon,

   mutta jälleen valo vaihtui. Taas ne kasvot siinä on.

   Niin kuin lintu joku nauroi, tartuin käteen uudelleen,

   mutta senkin jätin jälkeen niin kuin kukan tungokseen.

   Ja taas vain hetken verran näin vain tyhjän lattian,

   ja ne kasvot merisairaat saivat varjon kalpean.

    (Alkuperäisen A Whiter Shade of Pale sanat Gary Brooker ja Keith Reid, suom. Jyrki Lindström)




                                                * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

April Jazz

 
Tunnelmia Jazzteltasta

Eilen illalla starttasi 27. April Jazz Tapiolassa.  Olin kuuntelemassa Gregory Porteria Jazzteltassa.  Porter on tämän hetken kuumimpia laulajia yhdistäen jazzia ja soulia tavalla, joka uppoaa kaikenikäiseen yleisöön. Eilen tuntui kuin yleisölle olisi heti avajaistilaisuudessa tarjoiltu sokerit pohjalta - sokerit jotka yleisö söi suoraan Porterin kädestä!  Tuo isokokoinen, sympaattinen veijari, tarjosi yleisölle juuri niitä, jo levyiltä tutuiksi tulleita lauluja, joita se oli tullut kuulemaankin.  Livenä kaikki vaan on niin eri kokemus kuin levyllä.  

Porterilla oli mukanaan huipputason muusikoista koostunut kvartetti.  Koko musiikillinen kattaus, mukaanlukien runsaat soolo-osuudet, sai tutut kappaleet hengittämään aivan eri tasolla kuin levyllä (yhtään väheksymättä levytaltioita).  Mutta niinhän sen livenä pitääkin! Orkesterissa soiitivat Yosuke Sato (alttosaksofoni), Chip Crawford (piano), Aaron James (basso) sekä Emanuel Harrold (rummut).  Itselleni entuudestaan jonkin verran tuttu oli saksofonisti Yosuke Sato.  Hänen soittimensa ilmaisuvoima lumosi niin nopeissa kappaleissa kuin herkissä balladeissa.  Soolot ryöpsähtelivät kuin häkistään vapautetut linnut, ja ne lensivät korkealle, vapauteen.  Sato nousi minun saksofonistilistallani aivan kärjen tuntumaan!

Vankan taustan musiikille loi piano - basso - rummut.  Sen varassa Porterin oli helppo antaa balladien hengittää ja rönsyillä.  Kaunis, eläytyvä ääni, varma liikkuminen jazzille ominaisessa tulkinnassa ja improvaatiossa.  Porter oli kuin kotonaan, oli sitten kysymys hyvin hartaista tulkinnoista tai lähes hurmoksellisista nousuista piiskaamaan laulua sfääreihin jonne vain harvoilla on kyky nousta. Kun iso mies panee taitonsa ja itsensä likoon tällä intensiteetillä, ei se voi olla koskettamatta jopa toista isoa miestä. 

Yksi asia tässäkin tilaisuudessa hieman häiritsi, erityisesti pienellä volyymilla esitettyjen laulujen aikana.  Se oli se osa yleisöä, joka vietti iltaa teltan reunoilla olevissa baareissa, ja joka oli tullut konserttiin ainoastaan keskustelemaan kaverien kanssa.  He eivät olisi varmaankaan kiinnittäneet huomiota vaikka lavalle olisi yllättäen astellut Elvis Presley suoraan ”Gravelandista”.  Tasainen puheensorina olisi jatkunut minkään ulkopuolisen häiritsemättä.  No, meillä jokaisellahan on omat syymme osallistua kulttuuritapahtumiin.

Kaiken kaikkiaan erinomaisen hyvä maku illasta jäi ainakin itselleni.  Nykyään nuo musiikin raja-aidat kaatuvat ryskyen.  Vaikka ei olisikaan mikään jazz-diggari, tämänkaltaisesta musiikista on lupa nauttia.  On vaikea sanoa, missä vaikkapa soul tai funk loppuu ja missä jazz alkaa?  Ja onko sillä mitään väliä?  Nautitaan hyvästä musiikista silloin kun siihen on tilaisuus, ja mielellään livenä! 

Silent Music

Quiet Time

Vietämme hiljaista viikkoa. Monet meistä eivät varmaankaan huomio koko hiljaista viikkoa eikä pitkäperjantaita sen kummemmin. Mutta he, jotka huomioivat,  hiljentyvät jokainen omalla tavallaan, jos katsovat sen tarpeelliseksi.  Hiljentymisen, ajatuksilleen tilan antamisen, ei tarvitse olla kristinuskoon liittyvää.  Jokainen tekee sen omista lähtökohdistaan, omasta elämäntilanteestaan.  Tai vaikkapa ihan vaan vuodenaikaan liittyen: talven koettelemukset ovat takana, kevään ja jokapuolelta tulvivan valon aika on koittanut.  Elämä voittaa.

Itse kävin näin pitkäperjantai-iltana Mikael Agricolan kirkossa.  Käyn hyvin harvoin kirkossa.  Täytyy myöntää, että tällä kertaa koin melkoisen elämyksen.  Hyvin koskettavan elämyksen.  Ei, se ei johtunut saarnasta eikä muusta kirkkoliturgiasta, koska ne sieltä puuttuivat.  Minua, kuten varmaan muitakin paikalla olleita, kosketti musiikki.  Hiljaisen viikon musiikki, jota esittivät Juhani ’’Junnu’’ Aaltonen sekä UMO-orkesteri.  Tämä, noin tunnin mittainen esitys, oli selvästikin suunniteltu juuri tällaiseen tilaan ja hiljaiseen viikkoon sopivaksi.

UMO pääsi esittämään mahtavaa sointiaan erityisesti Bob Brookmeyerin sävellyksessä Nevermore.  Sointi ja poljento oli paikoin hypnoottista, flyygelitorvien pehmeät äänet toistuivat korvia hivelevinä kirkon holveista.  Junnu Aaltonen oli parhaimmillaan omassa sävellyksessään Reflections, joka ryöppyili vapaana, ja jossa huilu soi herkän lyyrisenä.  Saksofoninsa soinnin rotevuutta Junnu pääsi esittämään päätöskappaleessa, jylhän kauniissa Iro Haarlan Adieux sävellyksessä.  Konsertti loihti mieleen juuri sellaista ’’pyhyyttä’’ ja ’’hartautta’’, jota täältä tulin hakemaankin.  Ei oikein meinannut uskaltaa hengittää, ettei tunnelma olisi särkynyt.

Konsertin jälkeen niin ajatukset kuin askeleetkin tuntuivat levollisimmilta ja keveämmiltä.

Kaikki tuntui taas niin selkeältä ja kirkkaalta, seesteiseltä.  Ja vaikka tunnelma pian taas palaa arkiseksi, on tällaisilla tapahtumilla ja elämyksillä oma selkeä tarkoituksensa.  Niiden avulla pystyy jaksottamaan aina niin tavanomaisen samankaltaisia päiviä.  Löytämään arjen keskelle niitä ’’sinisiä ajatuksia, jotka ovat kaikkein mukavimpia’’, kuten muuan Havukka-ahon ajattelija sanoi.  (Mukavia ajatuksia hänen mielestään olivat myös ’’semmoiset kuin taivas on tulipalopakkasella, ei punainen, eikä keltainen’’.)  Itsekin sellaisia ajatuksia aina joskus onnistun tavoittamaan.  Ja kyllä ne tuntuvatkin mukavilta.