Stari starilaisil

   On perjantai 13 päivä, eilen oli Helsinki-päivä, mutta...
    
   Ei minusta starilaista tullutkaan, olenpahan edelleen hämäläinen, oikein kantahämäläinen.  Täällä sitä taas ollaan, nimittäin Hämeenlinnassa.  Reilun puolentoista vuoden odysseija Helsinkiin päättyi. Toinen meistä oli muuttunut liikaa, joko minä tai sitten Helsinki.  Tai ehkä molemmat.  Ja vaikka minä lähdin Hämeenlinnasta, Hämeenlinna ei suostunut lähtemään minusta.

    Helsingin odysseija oli tärkeä, se auttoi eläköitymisen jälkeen muuttamaan totuttuja tuttuja ympyröitä.  Rytmi ja kuviot vaihtuivat, löytyi uusia askelmerkkejä.  Aloin rakentaa eläkeläistä minääni aivan alusta alkaen uusiksi.  Löysin itsestäni jotain uutta, jotain joka käynnisti useampiakin uusia prosesseja. Nyt oli hyvä hetki palata Hämeenlinnaan.

    Syitä paluuseen oli tietysti useita.  Yksi tärkeä tekijä oli se, että ikäni omakotitalossa asuneena oli liian hankalaa sopeutua kerrostaloelämään.  Yläkerrassa harrastettiin usein puoleen yöhön jatkuvaa intohimoista lattian kolistelua, ei oikein voinut puhua ilta eikä yörauhasta.  Myös laajan rakennustyömaan keskellä asuminen alkoi kyllästyttää, alue on valmis vasta 2025.  Parvekkeelta näkyvä merikin menetti merkityksensä kun muu maisema oli mitä oli.  Ja sitä paitsi meri peittyisi talojen taakse parin vuoden jälkeen.

    Ja kuten aiemmin totesin, Helsinki ei todellakaan ole enää sellainen kuin sen edelliseltä asumiskerralta muistan.  Toki Helsingissä on monia hyviä asioita ja hienoja meren rantoja joita varmaan tulee kaipaamaan.  Kuitenkin Hämeenlinna vei voiton.  Täällä rivitalossa ei myöskään kukaan kolistele yläkerrassa (paitsi isäjumala joskus ukonilmalla).  Täällä löytyy myös sitä rauhaa ja verkkaisuutta, jota tässä iässä osaa jo arvostaa.  Helsinki on hyvä paikka nuorille ihmisille sekä niille, jotka siellä ovat  koko ikänsä asuneet.  Minä kun en ole oikein mistään kotoisin (paitsi Somerolta), niin tämä paikoilleen asettuminen ottaa aikansa - nuori mies etsii paikkaansa maailmassa!

    Vapusta saakka on täällä uudessa kämpässä tehty remonttia.  Sauna, pesuhuone, kodinhoitohuone ja wc ovat saaneet täyden käsittelyn.  Siinä se aika ja energia ovat kuluneet niin, että tämä blogin päivittäminenkin on jäänyt hyvin vähiin.  Anteeksi!  Nyt täytyy saada tärkeimmät tavarat paikoilleen sekä pihan istutukset edes hivenen hoidetun näköisiksi.  Sitten rakentamaan terassia ja hankkimaan pieni grilli - sen jälkeen voikin ottaa jo vähän rennommin ja nauttia jäljellä olevasta kesästä.

    Minä uskon nyt, tai siis lopultakin hiffasin, että stari kuuluu starilaisille - vielä kun saisi verot valtion maksettaviksi ja jenkit pois usasta!

Muuton ja muutoksen aika

    Melkein tasan vuosi sitten, 31.10.2012 klo 13.00, alkoi asuntojen avainten luovutus vastavalmistuneeseen taloomme Jätkäsaaressa.  Tulin paikalle 10 minuuttia vaille aloitusajan ja sain huomata olevani lähes viimeisiä.  Ensimmäiset muuttoautot tyhjensivät jo sisuksiaan kerroksiin, ja kerhohuoneella oli ulos asti uusien asukkaiden avainjono.  Kaikilla oli kova kiire muuttamaan uusia asuntoja kodeikseen.

    Tuo avainten saaminen käteen sekä niillä ensi kertaa oven avaaminen on mielestäni muuttoruljanssin toiseksi paras hetki.  Uuden oven avaamisella on aina merkityksensä, ja sitä voisi tietysti hyvällä syyllä pitää muutossakin parhaana hetkenä.  Lukuisten muuttojen kokemuksella laitan sen kuitenkin vasta toiseksi.

    Parhaaksi hetkeksi muutossa laittaisin sen, kun kaikki huonekalut ja laatikot ovat onnellisesti suloisessa kaaoksessa sisällä asunnossa ja muuttofirman kaverit painavat oven kiinni perässään.  Silloin voi huokaista, että nyt se on ohi.   Tulee tunne, että ollaan taas turvassa, omassa pesässä.  Kuppi kahvia termospullosta laatikkopinojen keskellä istuen kruunaa hetken.  Siinä voi yhdellä silmäyksellä nähdä kaiken sen maallisen, jota elämänsä ajan on kerännyt ja raahannut mukanaan.  Kaiken tarpeellisen arjesta selviytymiseen sekä mahdottoman määrän kaikkea turhaa. 

    Loppuosa muutosta sujuu omaan tahtiinsa, ei ole enää tarkkaa aikataulua.  Tavarat löytävät vähitellen omat paikkansa.  Samalla siinä taas uudelleen, ties monennenko kerran, kokoaa pala palalta omaa identiteettiään.  Kaikki nuo vuosien myötä kertyneet ja niin rakkaiksi käyneet tavarat - turhimmat eniten -  ovat hyvin olennainen osa omaa itseämme.  Ne myös viestivät muille millaisia me olemme.  Tai ehkä sitä, millaisia kuvittelemme olevamme.

    Nyt on siis vuosi kulunut avainten saamisesta sekä ensimmäisten taulukiskojen kiinnittämisestä seinään.  Varsinainen muutto tapahtui viikon kuluttua tuosta päivästä, annettiin pahimman muuttorumban mennä, koska meillä oli vanha väliaikainen asunto vielä koko marraskuun käytössä. 

    Tavarat ovat myös vähitellen löytäneet paikkansa.  Tai ainakin melkein kaikki.  Minulla on huoneessani vieläkin muutamia laatikoita, jotka sisältävät kaikenlaisia mitä eriskummallisempia esineitä.  Enimmäkseen täysin tarpeettomia, mutta sellaisia, joihin liittyy muistoja.  Olen käännellyt näitä tavaroita käsissäni  tällä viikolla, ja samalla yrittänyt saada kirjahyllyäni totaalisesta kaaoksesta jonkinlaiseen järjestykseen.  Alkoi käydä hivenen kunnian päälle, että kokonainen vuosi on mennyt eikä vieläkään ole huone järjestyksessä. 

    Ehkä tämä huoneen kaaos on ollut synkroniassa pääni sisällä myllertäneiden ajatusten ja tunteiden kanssa.  Helsingissä olen törmännyt niin moniin vuosien ja vuosikymmenien takaisiin asioihin, tunnelmiin ja tunteisiin, että sisäinen järjestys on hämmentynyt melkoisesti.   Oli tämä vanhalle miehelle kuitenkin suurempi muutos kuin mitä osasin odottaa.  Asioita on pitänyt eritellä, järjestellä, opetella ja hyväksyä. 

    Se on ollut sinänsä ihan tärkeä prosessi.  Työelämä velvollisuuksineen on takana.  Uusi, joskin nuoruudesta tuttu elinympäristö uusine mahdollisuuksineen on edessä.  Nyt on saanut rakentaa melko puhtaalle pöydälle sitä palapeliä, josta pitäisi rakentua loppuelämä.  Ainakin näin olen juhlallisesti ajatellut.  Olen yrittänyt miettiä hyvin tarkkaan, haluanko siihen mukaan tämän, vai ehkä tuon palasen.  Ja jos olen todennut, että en minä oikeastaan tuota palasta niin erityisesti halua, olen sitten luopunut siitä.  Kaikkea ei enää tarvitse, ei ole pakko, voi opetella unohtamaan sanan ”täytyy”.  Se tosin on hyvin vaikeaa, mahtaako onnistua?

    Palapeli, joka näin on alkanut vähitellen hahmottua, näyttää yllättävän erilaiselta kuin mitä osasin ajatella etukäteen, vuosi sitten.  Kuitenkin se toisaalta näyttää jollakin omituisella tavalla tutun oloiselta.  Siinä on selvästikin palasia, jotka ovat peräisin hyvin nuoren miehen matkalaukusta.  Matkalaukusta, johon hyvin nuori mies keräsi haaveitaan ja tulevaisuuden tavoitteitaan.  Koko matkalaukku on ollut vuosikymmenet unohtuneena jossakin komeron ylähyllyllä.  Ei ole ollut aikaa avata ja tutkia sitä, on ollut aina olevinaan niin kiire.  Ehkä oikeasti onkin ollut, aivan varmuudella en osaa sanoa.

    Mutta nyt se matkalaukku on selvästikin löytynyt.  Tämän muuton ja eläkkeelle jäämisen myötä.  Tämän viimeisen vuoden kestäneen kaaoksen aikana.  Nuoren miehen matkalukusta löytyneet palaset ovat kumman hyvin sopineet tuohon rakenteilla olevaan palapeliin.  Ilman niitä ei siitä voisi mitenkään valmista tullakaan.  Nyt täytyy yrittää varjella keskeneräistä palapeliä.  Ettei pääse hajoamaan.  Jospa ne loputkin puuttuvat palaset vielä löytyisivät.

    Muutto on muutosta.  Maisema muuttuu, jokin liikahtaa, elämä jatkuu vähän erilaisena. 

Sataman valot (5)

Välitilan loppu

Paikasta toiseen siirtymisen aikana ollaan välitilassa.  Tämä kahden eri elämänvaiheen välitila kesti seitsemän kuukautta.  Seitsemän kuukautta, jotka tuntuivat loputtoman pitkiltä.  Elämä oli pakattu pahvilaatikoihin, joita oli kymmeniä eri huoneissa, ja jotka odottivat marraskuuta.  Oli kuin osa itsestä olisi ollut tavaroiden mukana laatikoissa.  Puolittaisena ei osannut oikein elääkään.  Oli vaan kulutettava aikaa.

Suuri osa vuosien myötä kertyneestä tavarasta oli siis jo ennen muuttoa pantu kiertoon, mikä mitenkin.  Nyt suurin osa jäljellä olevasta oli laatikoissa, vain pieni osa käytössä.  Koko seitsemän kuukauden ajalta en muista oikeastaan yhtään tavaraa, jota olisin tarvinnut.  Siis sellaista, joka oli olemassa, mutta pakattuna laatikkoon.  Oliko tuo pahvilaatikkoröykkiö siis aivan turhaa.  Jos välitila olisi jatkunut, vaikkapa kaksi vuotta, olisinko silloinkaan tarvinnut mitään laatikoiden sisällöstä?

Sitä nyt ei kuitenkaan päästy kokemaan, hyvä niin.  Marraskuun alussa saatiin tuo reaaliomaisuus siirrettyä muuttofirman toimesta Jätkäsaareen.  Jätkäsaareen, sataman valoihin, länsisataman valoihin.  Syksyinen, hyytävän kylmä meri, sekä tuimasti puhaltava tuuli, tekivät heti selväksi millä ehdoilla täällä eletään.  Täällä pitää tottua meren läsnä-oloon.  Rankin vuodenaika oli edessä.  Lunta, jäätä ja tuulta. 

Sisällä oli kuitenkin lämmintä, ja ikkunoista voi katsella meren suuntaan tuulen hulvatonta temmellystä.  Pahvilaatikkoröykkiö pieneni päivittäin.  Tuttuja ja puoliksi unohtuneita esineitä ilmaantui ryppyisten sanomalehtien sisältä; ai niin, tällainenkin on olemassa!  Mihinköhän sen laittaisi? 

Vähitellen tavarat löysivät paikkansa.  Tuntui kuin oma persoonallisuus olisi  siinä samalla rakentunut takaisin samanlaiseksi, mitä se oli ollut ennen pakkaamista.  Helmikuussa, Hämeenlinnassa, kauan sitten.  Kyllä kai se on pakko sitten myöntää. Tutut esineet tuossa näkyvillä, käyttämättä, pelkällä olemassaolollaan, luovat turvallisuuden tunteen.  Tätä kaikkea minä olen.  Tästä kaikesta minä muodostun.  Tämä on minun henkilökohtaista historiaani.  Tästä on hyvä jatkaa.

Nämä ’’Sataman valot’’ -tarinat päättyvät tähän.  Asuinympäristön muutos sekä kevään odottelu saavat ajatukset hämmennyksiin.  Täytyy koittaa saada niitä järjelliseen muotoon.  Paljon mielenkiintoista ja jännittävää on odottamassa. 

Avanti!

Sataman valot (4)

Elämä pahvilaatikkoon

Kaupat oli tehty, ja talo pitäisi saada tyhjäksi toukokuun alkuun.  Väliaikaisen asunnon löytäminen Hämeenlinnasta ei ollut ongelma.  Ongelma oli se, että rintamamiestalon kolmessa kerroksessa oli vuosien mittaan kertynyttä tavaraa, myös varsinaista roinaa.  Sitä oli enemmän kuin omiksi tarpeiksi.  Sellaista tavaraa, jolla ei olisi mitään käyttöä Jätkäsaaressa kerrostalossa, ja joka ei sen puoleen siihen asuntoon mahtuisikaan.  Ja sitten vielä kaikki mukaan otettava tavara pitäisi saada mahtumaan väliaikaiseen asuntoon, joka puolestaan oli huomattavasti pienempi kuin se uusi asunto!

Ensiksi piti kerätä autotalliin sellainen tavara, josta täytyi päästä eroon.  Sinne kertyi erilaisia remontoimiseen, nikkarointiin ja talon ylläpitoon tarvittavia työkaluja ja tarvikkeita.  Sinne kerättiin kaikki pihan- ja puutarhanhoidossa käytettävät työkalut.  Seuraavaksi sellaiset huonekalut, joista oli tarkoitus luopua.  Lopuksi kaikenlaista sekalaista tavaraa, josta lopultakin täytyy raaskia luopua.  Nämä viimeksi mainitut roinat oli se hankalin ryhmä: niitä ei ole vuosikausiin tarvittu, niillä ei olisi varsinaisesti mitään käyttöä, mutta että niistä pitäisi luopua!!  Eikä vähäinen ollut senkään tavaran määrä, jota seuraava sukupolvi oli jättänyt vintille säilytettäväksi. 

Kun näitä kaikkia arkistojen aarteita yhdessä lajiteltiin muutamana päivänä, alkoi vähitellen muodostua käsitys siitä, mitä tavarakaaokselle tulisi tapahtumaan.  Osa kelpasi lapsille ja sukulaisille, huonekaluja myytiin tuttaville sekä huutonetissä.  Jotakin vietiin kirpparille.  Ja sitten ne tavarat, joille ei enää löytynyt järkevää kierrätystä, toimitettiin sydän kylmänä jätteenkeräykseen.

Loput pitäisi pakata niin, että muuttofirma pystyisi ne siirtämään. Ensin huhtikuussa väliaikaiseen asuntoon Myllymäkeen ja sitten marraskuussa Jätkäsaareen.  Suurin osa oli sellaista tavaraa jota ei väliaikaisessa asunnossa tarvita.  Niitä varten oli järkevintä ostaa isoja pahvisia muuttolaatikoita, joissa ne voisivat rauhassa odottaa syksyä.  Sellaiset astiat ja muut jutut, joita väliaikaisessakin asumisessa tarvitaan, pakattiin muovisiin vuokralaatikoihin.  Näitä muuttolaatikkoröykkiöita alkoi sitten nousta jokaisen huoneen nurkkaan.  Elämä alkoi olla pakattu pahvilaatikoihin.  Kaikki alkoi olla valmista muuttofirmaa varten.

Sataman valot (3)

 

Mökki myyntiin

Alun alkaen oli selvää, että asunnon ostaminen Helsingistä, läheltäkään keskustaa, ei olisi mahdollista hinnan vuoksi.  Rintamamiestalon arvo  Hämeenlinnassa ei riitä.  Hyvältä vaihtoehdolta tuntui asumisoikeusasunto.  Siihen myös varsin nopeasti päädyttiin.  Meillä kun sattui sopivasti olemaan jo aiemmin hankittu jonotusnumero pääkaupunkiseudulle.  Se oli hankittu edellisen, sen suuren laman aikana 90-luvulla.  Aikana jolloin kaikki meidänkin perheen taloudessa oli hyvin epävarmaa.

Elettiin vuoden 2011 helmikuuta.  Netistä alettiin etsiä mahdollista uutta kotia, asumisoikeusasuntoa.  Sieltä löytyi useampiakin vanhoja asuntoja, mutta myös tulossa olevia uusia.  Myöhemmin keväällä löytyi Jätkäsaareen suunnitteilla oleva kohde, joka alkoi heti kiinnostaa.  Aivan keskustan tuntumassa, ratikka kulkee vierestä ja meri näköetäisyydellä.  Siellä joutuisi kylläkin aluksi asumaan keskellä rakennustyömaata, koska koko alue on täysin valmis vasta 2025! Mutta oltaisiinpa lähes ensimmäisten joukossa.  Asunnot tulisivat hakuun myöhemmin samana vuonna ja valmistuisivat 2012 lokakuussa.

Nyt alkoi puuduttava odottamisen ja itselleen todistelun aika.  Joka päivä piti tarkistaa netistä, joko haku on alkanut, tai josko olisi uusia vielä parempia kohteita tulossa.  Päivittäin tuli testattua itseään päätöksen oikeellisuudesta.  Sopeutuuko sitä jälleen Helsinkiin.  Mitä täällä Hämeenlinnassa ja omakotiasumisessa on sellaista mistä ei voisi luopua.  Joka asiassa löytyi aina ne sekä hyvät että huonot puolensa.  Ollaanko nyt aivan hulluja!

Hakuaika koitti, päätös tuli joulukuussa: meille oli myönnetty asumisoikeus.  Seuraavaksi tuli sitten toteuttaa käytännössä se suurin juttu, joka tähän asumismuodon vaihtamiseen liittyi.  Hyvin rakkaaksi käynyt rintamamiestalo piti saada myydyksi. 

Loppujen lopuksi kaikki tapahtui hämmästyttävän nopeasti ja ilman sen suurempia tunnemyrskyjä.  Ennen joulua kävi kolme välitystoimistoa katsastamassa paikat ja jättämässä myyntitarjoukset.  Myyntiajaksi he arvioivat noin puolta vuotta, mutta joissakin tapauksissa ajat ovat venyneet kuulemma jopa yli vuoteen! Lähdettiin tapaninpäivänä Sevillaan, jossa viikon ajan mietittiin ja sulateltiin kaikkea mitä oli tapahtumassa. Uudenvuoden yöllä palattiin kotiin ja seuraavana arkipäivänä sovittiin myyntitoimeksiannosta valitun välittäjän kanssa.

Kuntotarkastuksen suorittamisessa ja erilaisissa välittäjän paperihommissa kului noin kolme viikkoa. Ensimmäisestä julkisesta näytöstä kului reilut kolme viikkoa kun kaupasta oli sovittu.  Kaupat tehtiin 2.3.2012 - taas oli yksi vaihe elämästä peruuttamattomasti takana.

Mutta onneksi uusi oli edessä!

Sataman valot (2)

 

Päätöksenteon sietämätön keveys

Hämeenlinnassa vuoden 2008 syksyllä sain diagnoosin jalkaongelmistani.  Liikkumisen kanssa saattaa tulla ongelmia tulevaisuudessa.  Lyheneehän askel toki muutenkin iän myötä.  Tilanne kuitenkin pani miettimään.  Pitäisikö muuttaa asumismuotoa vähemmän fyysisesti rasittavaksi?

Oltiin vajaa pari vuotta aiemmin hankittu 50-luvun rintamamiestalo.  Taloon tehtiin iso remontti, pihaa muokattiin uuteen kuosiin.  Oltiin erittäin tyytyväisiä asumiseemme.  Tämä oli juuri sellaista mistä olin aina haaveillut!

Talossa asuttiin kolmessa kerroksessa.  Rappuja piti ravata päivän mittaan useita kertoja.  Pihalla riitti työtä.  Osa työstä oli sellaista josta nautti, mutta osa taas sitä pakkopullaa.  Jälkimmäiseen kuului kesällä nurmikon leikkuu, syksyllä haravointi ja talvella lumen luonti.  Suurin ongelma oli, että nämä työt alkoivat käydä joka vuosi raskaammiksi.

Kerrostaloasuminen oli aina ollut vaihtoehto jonka valitsisi vain, jos muuhun ei ollut mahdollisuutta.  Nyt sen asumismuodon helppous verrattuna omakotiasumiseen alkoi vähitellen kiinnostaa.  Ja kiinnostus kasvoi.  Ei tarvitsisi talvella lumisateella miettiä mihin sen kaiken lumen saa mahtumaan.  Myrskyllä ei tarvitsisi pelätä pysyykö peltikatto paikoillaan.  Kesällä matkaa suunnitellessa ei tarvitsisi olla huolissaan siitä, että puutarhassa kaikki kuivuu ja kuolee (paitsi rikkaruohot).  Olisi mahdollisuus vapaammin, ilman monenlaisia järjestelyjä, liikkua ja matkustella.  Kerrostalossa painaisi vaan asunnon oven perässään kiinni!  Niin kauan kuin jalat vielä sopuisasti kuljettavat.

Isotkin päätökset on vaan tehtävä kun niiden aika on.  Lykkäämällä ne käyvät vaikeammiksi ja saattavat jäädä kokonaan tekemättä.  Onneksi meillä oli melkoisesti kokemusta muuttamisesta ja paikkakunnan vaihtamisesta.  Loppujen lopuksi päättäminen oli yllättävän helppoa.  Enää piti sopia että minne sitä sitten suunnistetaan.

Itse olin karsastanut Helsinkiä silloin kun lapset olivat siinä iässä, että tarvitsivat lääniä missä touhuta.  Nyt ei tarvinnut enää murehtia jälkikasvusta, itse asiassa koko katras asui Helsingissä ja muualla pääkaupunkiseudulla.  Alkoi muistua mieleen millaisena oli nuorena miehenä kokenut Helsingin.  Espoossa asuessa kun enimmän vapaa-ajan vietti pääkaupungin riennoissa.  Ja työpaikatkin oli silloin siellä.  Niinä vuosina suurin osa ajasta siis kului Helsingissä, joka tietysti 60- ja 70-luvuilla oli monessakin erilainen kuin tänäpäivänä.

Muutaman kerran kävin oikein makustelemassa nykyistä Helsinkiä.  Ajelin ratikalla, kävelin katuja ja katselin rantoja.  Kävin kauppatorilla kahvilla ja syömässä Eromangan lihapiirakkaa.  Kuuntelin lokkeja.  Haistelin Kauppahallin hajuja.  Kaikki alkoi taas muistua mieleen.  Tuntui ihan kotoisalta.

Vaimo oli aina ollut valmis muuttamaan Helsinkiin.  Nyt olin minäkin.  Ja sitten vaan rattaat pyörimään.

Sataman valot (1)

 

Takaisin Helsinkiin

Blogissani kirjoitan ajatuksista ja kokemuksista eläkkeelle jäämisen ja erityisesti takaisin Helsinkiin muuton jälkeen.  Yritän myös ymmärtää miksi suhtautumiseni moniin minulle niin läheisiin asioihin ja ilmiöihin on muuttunut.  Johtuuko se siitä että me muutumme vanhetessamme.  Vai muuttuuko maailma ympärillämme mutta me emme?  Niinpä.

Olen nyt 65v ja viime vuoden marraskuussa muutettiin vaimon kanssa Jätkäsaareen.  Elämäni aikana olen asunut lähes 20 eri paikassa.  Ehkä sen vuoksi en oikein tunne olevani ’’mistään kotoisin’’.  Tämä Helsinkiin muutto oli myös ensimmäinen kerta kun muutin jonnekin takaisin. Miksi näin kävi?  Onko tässä Helsingissä jotakin, mikä sen aiheutti?  Vai johtuuko se vain elämäntilanteesta?

Tunnen useita ihmisiä jotka ovat asuneet koko ikänsä samassa paikassa tai ainakin samalla paikkakunnalla.  He eivät myös juurikaan matkustele.  Elämäänsä he tuntuvat olevan tyytyväisiä.

Mikä heidät saa pysymään paikoillaan.  Ovatko juuret niin syvässä ettei niitä saa irti.  Onko kaikki niin hyvin että ei tarvitse haluta paremman perään.  Vai eivätkö he vain uskalla irrottautua tutuista ympyröistä.  Tämä ei ole vähemmässäkään mielessä arvostelua heitä kohtaan - ainoastaan ihmetystä, ja ehkä myös hivenen kunnioitusta.  Kunnioitusta siitä että ovat pystyneet luomaan elämäänsä sisällön eivätkä lähteneet etsimään josko se löytyisi muualta!?  Tosiasia kuitenkin on, että useimmat meistä ovat joutuneet etsimään leipänsä muualta kuin kotikulmilta.  Elämään on sitten tullut sisältöä jos on ollut tullakseen.  Asuinpaikasta riippumatta.

Itse olen oikeastaan vain kerran muuttanut työn takia.  Muut muutot ovat kyllä olleet elämäntilanteista johtuvia, parempaa elämänlaatua ja -sisältöä tavoittelevia.  Lapsena tietysti perheen mukana muuttamista, mutta armeijan jälkeen omien tarpeiden mukaan.

Tuohon varhaisempaan vaiheeseen kuului kolme eri asuinpaikkaa Somerolla sekä muutto Espoon Tuomarilaan kun olin 16 vuotias.  Armeijan jälkeen sitten alkoi muuttorumba jonka ainakin toistaiseksi viimeiset säkeet osuivat tuohon viime marraskuulle.  Ensin oli Espoossa Matinkylä, Soukka ja Kauklahti.  Sitten Vantaalla Tikkurila ja Keravalla Savio.  Helsinkiin muutin ensiksi Laajasaloon, sitten Töölön kautta Puistolaan.  Nummi-Pusulan Saukkolassa meni peräti 17 vuotta.  Hämeenlinnaan muutettiin ensin aivan keskustaan, sitten Ojoisille ja lopuksi Myllymäkeen.  Useimmat haluavat eläkepäiviään viettämään maalle mökille tai pikkukaupunkiin, pois ruuhkista ja hälinästä.  Me muutettiin Helsinkiin!

Nyt siis ollaan takaisin Helsingissä.  Jätkäsaaren asunnon ikkunasta näkee toistaiseksi merelle.  Meri näyttää tänään varsin hyytävältä.  Tuuli puhaltaa lunta.  Aurinko yrittää otetta lumesta ja jäästä.  

Tuntuu ihan hyvältä.