Suomalaisen sielunmaisemaa etsimässä

 

    Keväällä 2023 hankin itselleni tuon ihmevekottimen nimeltään digitaalinen saksofoni ja kohta sen perään kunnon perinteisen tenorisaksofonin.  Edellisestä saksofonista oli aikaa jo yli 40 vuotta.  Sitten aloin kerätä nuottikokoelmaa jotta olisi jotain soitettavaa.  Siitä alkoi pitkä ja mukaansatempaava vaellus syvälle suomalaisen iskelmämusiikin ja sielunmaiseman syövereihin.  Oli löydettävä sävellyksiä jotka ovat niin melodisia ja puhuttelevia että ne toimivat ilman pianolla ja bassolla luotua sointupohjaa.  Sellaisia joiden idea ei ole nokkelissa sanoituksissa tai erikoisissa rytmeissä.  Niiden pitää toimia pelkästään saksofonin varassa.  Ja niitähän alkoi vähitellen karttua, muistin kätköistä pulpahteli sinne jo lapsuudessa ja nuoruudessa tarttuneita melodioita.

  **************

  Suomalaisessa sielunmaisemassa on jotain syvästi kaihoisaa, jotain, joka resonoi suoraan sydämeen. Tähän sielunmaisemaan melankolia asettuu kuin luonnostaan.  Se ei ole pelkästään surua tai alakuloa, se on eräänlaista elämän kiertokulkua.  Iloon sekoittuu aina ripaus haikeutta.

    Sotien jälkeinen iskelmämusiikki syntyi juuri tämän tunteen pohjalta ja jopa vahvisti sitä.  Iskelmä kuvasi paitsi yksilön tunteita myös kansakunnan kollektiivista tarinaa: jälleenrakentamisen toivoa, sodan jättämää menetystä ja rakkautta, joka kurkotti kohti parempaa huomista.  Sävelissä ja sanoituksissa elivät kaikki ne tunteet, joita ei osattu pukea sanoiksi: kaipuu, menetys, rakkaus ja toivo.  Niistä tuli tapa käsitellä elämän haasteita ilman, että niitä tarvitsi itse välttämättä sanallistaa. 

    Iskelmä ja melankolia sopivat suomalaisuuteen, ne tuovat meidät lähelle omia tunteitamme ja tarinaamme.  Melankoliassa ei ole mitään häpeällistä; se on rehellisyyttä elämälle ja iskelmä antoi sille äänen.  Melankolia on katkeransuloinen tunnetila, joka helpottaa kielteisten asioiden kokemista.  Samalla se kantaa myös toivoa, moni iskelmä alkaa surulla ja päättyy jonkinlaiseen valon odotukseen.

    Me sotien jälkeen syntyneet kannamme yhä tätä perintöä mukanamme.  Me ymmärrämme, että melankolia ei ole pelkkää synkkyyttä vaan osa elämän tasapainoa.  Sukupolvemme on myös yksi tärkeimmistä iskelmän säilyttäjistä ja arvostajista, me muistamme tanssilavat ja radiossa soineet laulut.  Musiikki elää edelleen vahvana muistoissamme, se muistuttaa meitä siitä, että elämässä voi olla iloa ja surua, toivoa ja kaihoa.

**************

    
    Nuottikokoelmani alkoi siis karttua melkoisella vauhdilla.  Löytyi tangoa, valssia ja foxia.  Pelkästään Unto Monosen sävellyksiä kertyi nelisenkymmentä, Topi Kärkeä ja Erik Lindströmiä myös melkoiset nivaskat.   Sitten laajensin repertuaaria amerikkalaisiin evergreeneihin ja vannoutunut jazzin harrastaja kun olen niin etsin myös pinon ns. jazz-standardeja.  Kansanmusiikin puolelta tein löytöjä useammistakin maista ja myös tuolta vähän hartaamman musiikin puolelta tuli monta osumaa, joululauluja unohtamatta.  Tällä hetkellä soitettavaan kappalevalikoimaani kuuluu noin 400 nuottia, kaikki ne olen transponoinut saksofonilla helposti soitettaviin sävellajeihin ja suurentanut A3 kokoisiksi jotta vanhat silmäni pystyisivät ne helpommin lukemaan.

    Soittoharjoitukset vievät suuren osan ajastani, joitakin soittokeikkojakin on ollut.  Kuulijat ovat olleet tällaista vähän iäkkäämpää porukkaa, heitä silmälläpitäen repertuaariani olen rakentanutkin.  Nuo kolme edellistä postaustani (Muistojen Bulevardi, Musiikkia aivoille ja Iskelmä sodanjälkeisessä Suomessa) ovat itseasiassa runkoina ikäihmisille suunnattuihin soittosetteihin, "soitannollisiin puheenvuoroihin".  Sisällytän niihin kuhunkin 5 - 6 jollain tavalla teemaa sivuavaa kappaletta jotka soitan fonilla.  Jokaisen kokonaisuuden kesto on noin 30 minuuttia.  Katsotaan mitä tuleman pitää.

 

Mökillä on hyvä "reenata", ei naapurit häiriydy.

    Tämä on todennäköisesti tämän vuoden viimeinen postaus.  Nyt olisi tarkoitus poimia vuosina 2013 -2024 blogiin kirjoittamistani jutuista sellainen nivaska jonka voisin pienellä muokkauksella laatia kirjaksi.  Mitähän siitäkin tulee?  Eivätpä sitten ainakaan katoa bittiavaruuteen kun siirryn tuonne pilvenreunalle ihmettelemään tätä nykyistä maailmanmenoa. 

 

Hyvää vuodenvaihteen juhlakautta.

 

 

Iskelmä sodanjälkeisessä Suomessa

   ”Muistosi on mulle kallis, muuta kun jäljell’ ei oo.  Aina on mielessä mulla, aika tuo onnellinen.”

    Sanoituksien merkitys iskelmämusiikissa sai aivan uuden ulottuvuuden sota-aikana.  Koska tanssikiellon takia tanssia ei voinut, voi vain kuuntelemalla tavoitella musiikin sanomaa ja silloinhan iskelmän sanat nousivat suureen merkitykseen.  Kun sitten sota oli ohi, säilyi sanoituksiin samaistuminen ja sieltä lohdun etsiminen.

    Suomi taisi kuulua niihin harvoihin sotaa käyviin maihin, joissa tanssikielto kesti koko sodan ajan.  Lainaan nyt pätkän Maarit Niiniluotoa, joka kertoo kirjassaan että  ”Välirauhan aikana syntyi kuitenkin valtavasti äänilevyjä ja iskelmiä, koska säveltäminen, sanoittaminen ja viihdytystilaisuuksien pitäminen eivät olleet kiellettyjä.  Alkoi syntyä lauluja, joissa oli mukana kaihoa ja kaipausta.  Kun sota jatkui, mukaan tuli rakkaudennälkä ja sellainen toisen ihmisen ihan unenomainen näkeminen. Pariskunnathan näkivät toisensa ehkä kerran vuodessa.   Tuli paljon lauluja, joissa kuiskailtiin ihanasti hyvinkin eroottisia lupauksia puolin ja toisin.  Näin ihmiset kanavoivat populaarimusiikkiin sen kaiken kaihon ja kaipauksen.  
    Kielen muutos sotavuosina muutti iskelmän pysyvästi.  Suomalaisen iskelmäsanoituksen keskiössä on yleensä ihminen joka tuntee, uskoo ja toivoo.  Hän on ehkä menettänyt toivon ja on lohduton, mutta kuitenkin näkee sellaisen valoisan juovan taivaanrannassa.”  Tämä edellinen oli siis suora lainaus Maarit Niiniluodolta.

    Sodan jälkeisessä Suomessa iskelmämusiikilla oli erityinen paikka ihmisten sydämissä ja arjessa.  Sotavuosien koettelemusten jälkeen kansakunta tarvitsi lohtua ja uusia unelmia, ja iskelmä tarjosi juuri sitä.  Se ei ollut pelkästään musiikkia, vaan myös kollektiivinen kokemus ja kansallinen tunteen peili.

    1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa suomalainen iskelmämusiikki imi vaikutteita Keski-Euroopan sävelmistä, kuten valssista ja foxtrotista.  Sodan jälkeen laulujen sävyt muuttuivat melankolisemmiksi ja kertoivat menetyksistä, kaipuusta ja jälleennäkemisen toivosta.  Iskelmien teemat kertoivat arkisista tunteista: rakkaudesta, surusta ja kaipuusta.  Esimerkiksi Olavi Virta nousi aikansa suurimmaksi tähdeksi kappaleilla, kuten Sinun silmiesi tähden ja Hopeinen kuu  (Hopeinen kuu valittiin kaikkien aikojen iskelmäksi Ylen järjestämässä yleisöäänestyksessä 2006).  Näiden kappaleiden romanttiset ja haikeat sävyt tarjosivat pakopaikan sodan ja niukkuuden varjosta.  Virran lisäksi Toivo Kärjen säveltämät laulut, kuten Siks oon mä suruinen ja Täysikuu, vetosivat kansan melankoliseen luonteenlaatuun.  

  Iskelmämusiikki oli myös saanut ripauksen amerikkalaisesta jazzista ja swingistä.  Jazzin vaikutus oli merkittävä iskelmämusiikin kehityksessä, olihan moni iskelmäsäveltäjä ja -muusikko saanut oppinsa jazzin parissa.  Jazzin vaikutteet näkyivät jo 1932 jolloin Ramblers-orkesteri levytti kappaleen Sua muistan Elaine ja siihen sisältyi kaksi improvisoitua sooloa!  Jazzin vaikutus tuntui etenkin 1940–50-lukujen taitteessa kevyemmän musiikin sovituksissa, harmonioissa ja rytmeissä.  Glenn Millerin orkesterin kaltaisten swing-jazzin edelläkävijöiden vaikutus näkyi suomalaisten orkesterien soitossa, esimerkkeinä vaikkapa Dallapé-orkesterin ja Radion viihdeorkesterin sovitukset, joissa yhdistyivät kotimaiset melodiat ja kansainväliset vaikutteet.  Harmony Sisters puolestaan esitti amerikkalaista jazzhenkistä musiikkia suomalaisilla sanoituksilla ja toi näin swing-tyyliä kotimaiselle yleisölle.

    50-luvun puolivälissä saatettiin jo toisinaan villiintyä vähän riehakkaampaankin menoon vaikkapa Olavi Virran laulaessa Hei Mambo – Mambo Italiano (1955) tai Calypsoa kuten Banaaninlastaajan laulu (1957).  Laila Kinnusen levyttämää italoiskelmää Lazzarella (1957) markkinoitiin myös calypsona samoin Vieno Kekkosen Sävel rakkauden (1958).


    Iskelmät eivät olleet vain viihdettä, vaan ne loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta.  Radiossa soineet laulut yhdistivät eri puolilla maata asuvia suomalaisia ja loivat kansallista identiteettiä aikana, jolloin television rooli oli vasta muotoutumassa.  Niistä tuli myös sosiaalisia tapahtumia: tanssilavat, joissa iskelmät soivat, olivat keskeisiä paikkoja nuorille ja vanhoille tavata, rakastua ja haaveilla paremmasta tulevaisuudesta.  Iskelmälaulajat pukivat sanoiksi ne väkevät tunteet joita varsinkin miehen oli vaikea itse ilmaista.

    1950-luvulla suomalainen iskelmä alkoi löytää yhä vahvemmin oman äänensä.  Tango, joka oli alun perin saapunut Argentiinasta Eurooppaan ja sieltä Suomeen, kehittyi meillä täysin omaleimaiseksi.  Siinä, missä argentiinalainen tango oli täynnä intohimoa ja rytmistä tulisuutta, suomalainen tango omaksui huomattavan melankolisen ja hillityn ilmaisun.

    Toivo Kärki ja Unto Mononen olivat tangomusiikin keskeisiä hahmoja.  Monosen säveltämä Satumaa (1955) on ehkä tunnetuin esimerkki siitä, miten suomalainen tango yhdisti kaipuun, surun ja unelmoinnin tavalla, joka resonoi syvästi kansan sielussa.  Peter von Bagh arvioi sitä näin:  ”Kappaleessa suomalainen kaipuu saa tihentyneimmän ilmauksensa ja se verhoaa unenomaiseen vaippaan edeltävien vuosien suuret odotukset”. Laulu ei pelkästään kertonut kaukaisesta, saavuttamattomasta onnelasta, vaan symboloi myös ihmisten henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia unelmia paremmasta huomisesta.

    Monosella ei ollut muusikkona jazz-taustaa.  Päinvastoin: kun hänen orkesterinsa halusi esittää joitakin jazz-standardeja, Mononen siirtyi pukuhuoneen puolelle siksi aikaa.  Näin kerrotaan.

    1960-luvulle tultaessa iskelmämusiikki alkoi monipuolistua ja sopeutua uusiin aikoihin.  Nuorempi sukupolvi alkoi vaatia vauhdikkaampia ja energisempiä sävelmiä.  Esimerkiksi Katri-Helena ja Marion Rung aloittivat uransa 1960-luvulla tuoden iskelmään kevyempää ja modernimpaa ilmaisua.  Samalla Reijo Taipale ja Eino Grön jatkoivat suomalaisen tangon perinnettä.  Tämä yhdistelmä perinteiden kunnioittamista ja uusien tuulien omaksumista teki iskelmästä edelleen elinvoimaisen.

    Kun rock and roll saapui Suomeen ja Beatles nousi nuorison ykkös-suosikiksi, iskelmän suosio hiipui varsinkin pääkaupunkiseudun tanssipaikoilla.  Iskelmä säilytti kuitenkin asemansa muualla maassa ja suomalaisen tangon asema säilyi vahvana maaseudun tanssilavoilla.  Iskelmästä tuli sillanrakentaja sukupolvien välille: vanhemmat sukupolvet saivat tangonsa ja valssinsa, kun taas nuoret tanssivat uudempien iskelmähittien tahdissa.  

    Kahden täysin erilaisen musiikkimaailman, rockin ja tangon kohtaamisesta voin mainita vihtiläisen Nummenkylän tanssilavan esimerkkinä.  Soitin 60-luvulla rumpuja The Down Walkers yhtyeessä ja 14.5.1966 olimme soittamassa Nummenkylän lavalla yhdessä Olavi Virran kanssa.  Joka toisen kolmevarttisen me soitimme Rolling Stonea, Kinksiä ja muuta rokkia, joka toisen kolmevarttisen Olavi Virta yhtyeineen soitti tangoja, valsseja ja foxeja.  Tanssikansa vaihtui samassa tahdissa, tangokansa seurusteli lavan ulkopuolella ja ravintolassa kun rokkikansa tanssi mielimusiikkinsa tahdissa ja päinvastoin.  Tosin Olavin osuudet lyhenivät illan mittaan, lehdistössä mollattu taiteilija oli tuolloin jo hyvin väsähtänyt ja käytti runsaasti alkoholia.  Viimeisen levynsä hän teki vajaa kuukausi tämän keikan jälkeen. 

 

    Sodanjälkeinen iskelmämusiikki ei ole vain menneisyyden muisto, vaan se kantaa mukanaan aikakauden tunnot ja tarinat.  Se oli musiikkia, joka auttoi kansakuntaa selviämään ja rakentamaan itseään uudelleen.  Se myös auttoi selviytymään maaseudun autioitumisesta joka alkoi Ruotsiin suuntautuneen muuttoaallon myötä 60-luvulla.  Iskelmämusiikki oli suomalaisten tunteiden tulkki – ja on sitä yhä, se soi kaikuna sukupolvien ketjussa.

    Vaikka jazz ei yltänyt kansan suosioon iskelmän tavoin, sillä oli suuri merkitys monien iskelmäartistien ja säveltäjien taustalla.  Esimerkiksi Olavi Virran varhaiseen uraan kuului jazz-laulajana esiintyminen, ja hänen tulkinnoissaan oli usein vivahteita swingistä ja jazz-balladeista.  Myös Toivo Kärki, yksi suomalaisen iskelmän suurimmista säveltäjistä, sai vaikutteita jazzista ja toi niitä hienovaraisesti iskelmien sovituksiin.  Kärki olikin alun perin jazz-pianisti, ja hänen monipuolinen musiikillinen taustansa antoi iskelmille rytmistä ja harmonista syvyyttä.  Myös useissa Erik Lindströmin hienoissa sävellyksissä kuulee vahvasti jazzin vaikutuksen.  Iskelmän ja jazzin elementit yhdistyivät luoden uudenlaista suomalaista kevyttä musiikkia.  Iskelmä hallitsi tanssilavoja, mutta myös jazzilla oli siellä omat hetkensä.  Ne hetket olivat illan alussa kun tanssikansa vasta keräili rohkeutta lähestyä vastakkaista sukupuolta.  Lähes jokaisen arvonsa tuntevan tanssiorkesterin repertuaariin kuului muutamia jazz standardeja joissa soittajat pääsivät esittämään osaamistaan.

    1960-luvulla iskelmällä oli vahva asema.  Jazz säilyi kuitenkin elinvoimaisena pienemmissä piireissä ja kehittyi kohti kokeellisempia muotoja. Legendaarisesta Mäyränkolosta Albertinkadulla muodostui keskeinen paikka jossa uuden sukupolven jazzmuusikot kokoontuivat jammailemaan ja soittamaan klubiyleisölle.

    Jazz ei siis saavuttanut iskelmän kaltaista kansansuosiota, mutta sen vaikutus suomalaisen iskelmän ja muun populaarimusiikin kehitykseen on kiistaton.  Se tarjosi teknistä osaamista, svengiä ja uusia sävyjä, jotka rikastuttivat iskelmämusiikkia.  Sodanjälkeisessä Suomessa jazz oli kuin mauste: hienovarainen, mutta välttämätön lisä, joka toi kevyen musiikin kirjoon kansainvälisyyttä ja sävyjä urbaanista elämästä.
    
    Mielestäni yksi erinomainen esimerkki kappaleesta jossa hienosti yhdistyy niin jazzille kuin iskelmällekin ominaisia piirteitä on ”Walkin’ My Baby Back Home”.  (Se nyt tosin ei valitettavasti ole suomalainen vaikka tässä suomalaista iskelmää käsiteltiinkin.)  Fred Ahlert sävelsi tämän kappaleen 1930.  Suureksi hitiksi se nousi Nat King Colen levyttämänä 1951.  
    Vuonna 1962 ruotsalainen jazz-laulaja Monica Zetterlund Georg Riedelin orkesterin kanssa äänitti oman versionsa tästä kappaleesta.  Se menestyi hyvin myös Suomessa.  Beppe Wolgersin teki lauluun ruotsinkieliset sanat ja laulun nimeksi tuli ”Sakta vi gå genom stan” (Kävelemme hitaasti kaupungin läpi).  Se on hieno ja arvostettu kunnianosoitus öiselle Tukholmalle.  Tukholmaan on nimetty tämän kappaleen ansiosta Zetterlund-puisto.   Hieno on myös Marita Taavitsaisen tulkinta vuodelta 2016 Heimo Hatakan sanoituksella ”Helsingin sarastukseen”.

    

Musiikkia aivoille

 

  Musiikki on paljon enemmän kuin pelkkä ajanviete.  Se on ovi tunteisiin, keino parantaa keskittymistä ja jopa polku aivojen plastisuuden kehittämiseen.  Olipa kyse musiikin kuuntelusta tai sen soittamisesta, vaikutukset ovat syvällisiä ja ulottuvat tunnetiloista aina kognitiiviseen terveyteen asti.

    Mutta mitä musiikki oikeastaan tekee aivoillemme?

    Kun kuuntelemme musiikkia, se aktivoi aivojemme palkitsemisjärjestelmän.  Dopamiini, tuo hyvän olon kemikaali, virtaa vapaasti, herättäen mielihyvää ja lievittäen stressiä.  Musiikki on myös hämmästyttävän monipuolinen työkalu tunteiden säätelyssä: rauhallinen sävel voi alentaa sykettä ja verenpainetta, kun taas energinen rytmi voi nostaa mielialaa ja antaa lisäpuhtia päivän haasteisiin.

    Musiikki on erityisen tehokasta yhdistämään tunteita ja muistoja, mikä selittää, miksi tietty kappale voi viedä meidät suoraan lapsuuden kesäpäiviin tai elämän suurimpiin hetkiin.  Jokaisella meistä on kappaleita, jotka muistuttavat erityisistä hetkistä tai ihmisistä, ja joskus jo ensimmäinen sävel riittää viemään meidät ajassa takaisin.

    Musiikin kuuntelun rinnalla sen soittaminen vie vaikutukset aivan uudelle tasolle. Instrumentin soittaminen on aivoille intensiivistä harjoitusta – kuin kuntosalitreeni, jossa jokainen alue saa osansa.  Se vaatii tarkkuutta, rytmitajua, käsi-silmä-koordinaatiota ja jopa tunteiden ilmaisua.  Tämän kaiken aikana aivot luovat uusia hermoyhteyksiä ja vahvistavat olemassa olevia.  On hämmästyttävää, kuinka soittaminen yhdistää aivojen molemmat puoliskot: vasemman logiikan ja analyysin, oikean luovuuden ja intuitiivisuuden.  Tämä yhteistyö kehittää monipuolisesti kognitiivisia kykyjä.  Aktiivinen osallistuminen, kuten laulaminen tai instrumentin soittaminen, voi ylläpitää keskittymiskykyä, hahmottamista ja ongelmanratkaisua. 

 
   

 Erityisen mielenkiintoista on musiikin vaikutus muistiin.  Soittajat harjoittavat jatkuvasti sekä lyhyt- että pitkäkestoista muistia oppiessaan nuotteja ja melodioita.  Tämä muistiharjoitus ulottuu myös kuuntelijoihin – musiikki auttaa aivoja jäsentämään tietoa ja voi tukea oppimista.

    Musiikki on myös stressinhallinnan mestari.  Sekä kuuntelu että soittaminen voivat laskea kortisolin, stressihormonin, tasoja.  Soittajille improvisointi tuo lisäksi meditatiivisen ulottuvuuden: kun mieli uppoutuu musiikkiin, arjen huolet väistyvät.  Ei ihme, että monet kokevat musiikin soittamisen olevan kuin matka omaan sisimpäänsä.

    Musiikin pitkäaikaiset vaikutukset, millaisia ne sitten ovat?  Tutkimukset ovat osoittaneet, että musiikin kuuntelu ja soittaminen voivat hidastaa kognitiivista heikkenemistä ja jopa suojata muistisairauksilta, kuten Alzheimerin taudilta.  Lisäksi musiikki auttaa kehittämään luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä – taitoja, jotka hyödyttävät meitä kaikissa elämänvaiheissa.

    Musiikki on siis paljon enemmän kuin taidetta – se on väline, jolla voimme vaalia aivoterveyttämme ja hyvinvointiamme.  Se yhdistää kehon, mielen ja tunteet tavalla, jota harva muu aktiviteetti kykenee tarjoamaan.  Olipa valintasi kuunnella tai soittaa, jokainen sävel ja nuotti on sijoitus omaan henkiseen ja kognitiiviseen pääomaan.  Musiikki on aivoille kuin kuntoilu keholle: se parantaa joustavuutta, toimintakykyä ja hyvinvointia.

    Musiikki ei vain heijasta sitä, mitä tunnemme – se muokkaa sitä, keitä olemme.  Aivot ansaitsevat musiikin, ja musiikki ansaitsee paikkansa elämässämme.

    Musiikki on universaali kieli, joka koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella.  Se herättää tunteita, rakentaa yhteyksiä ja avaa polkuja muistojen maailmaan – erityisesti ikääntyneille, joiden elämänkokemukset sykkivät kappaleiden rytmeissä ja melodioissa.  Mutta miten tämä taianomainen ilmiö oikeastaan vaikuttaa ikäihmisiin ja heidän muistoihinsa?

    Kun kuuntelemme tuttua laulua, aivojemme syvällä piilotetut mekanismit heräävät eloon.  Limbinen järjestelmä ja hippokampus, nuo muistojen säilytyskeskukset, aktivoituvat kuin vanhat ystävät, jotka odottavat kohtaamista.  (Limbinen järjestelmä on aivoalueiden joukko, joka osallistuu mm. autonomisten toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin ja hippokampus on puolestaan paikka johon omaelämäkerralliset tapahtumat ja muistot tallentuvat ihan ensimmäiseksi.)  

     Musiikki ei ainoastaan tuo mieleen menneitä tapahtumia – se palauttaa niiden mukana tunteet, tuoksut ja tunnelmat.  Esimerkiksi muistisairailla, joiden kognitiiviset kyvyt ovat heikentyneet, musiikki voi toimia muistojen avaimena, avaten lukkoja, joita sanat eivät enää kykene murtamaan.  Onkin hämmästyttävää, kuinka laulun sanat voivat löytyä vielä silloinkin, kun puhekyky on jo osittain kadonnut.

    Musiikki on myös voimakas tunne-elämän herättäjä.  Nostalgia voi olla kuin lempeä laine, joka kantaa kuulijansa takaisin nuoruuden onnellisiin hetkiin. Toisaalta rauhoittavat sävelet voivat toimia ankkurina nykyhetkeen, lievittäen ahdistusta ja tuoden lohtua yksinäisyyden keskelle.  Musiikki ei vain kosketa yksilöä, vaan se yhdistää ihmisiä – yhteislaulu, kuoroharjoitukset tai konserttivierailut voivat tarjota ikäihmisille kaivattuja sosiaalisia kokemuksia.

    Musiikilla on meidän ikäihmisten elämänlaadun parantamisessa erityinen asema.  Musiikkiterapiaa hyödynnetään yhä enemmän hoivaympäristöissä.  Hoitokodeissa saatetaan soittaa asukkaille heidän nuoruusvuosiensa suosikkikappaleita, mikä luo kodikkaan ja rauhoittavan tunnelman.  Yhteinen laulaminen voi puolestaan auttaa palauttamaan muistoja ja luomaan uusia yhteyksiä läheisiin ja hoitajiin.

    Musiikin vaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään muistoihin ja tunteisiin.  Se myös stimuloi aivojen plastisuutta – niiden kykyä muovautua ja oppia uutta.  Tämä tekee musiikista tehokkaan työkalun hidastamaan kognitiivista heikkenemistä ja parantamaan keskittymiskykyä.  Lisäksi rauhalliset melodiat voivat alentaa stressitasoja, ahdistuneisuutta, levottomuutta ja lopulta jopa edistää levollista unta, joka on monelle ikäihmiselle tavoiteltua ylellisyyttä.

    Musiikki on kuin näkymätön silta menneisyyden ja nykyisyyden välillä.  Se yhdistää meidät siihen, keitä olemme olleet ja keitä yhä olemme.  Ikäihmisille se voi olla väline oman elämänhistoriansa kertomiseen – melodiat ja sanat kantavat tarinoita, joita ei voi unohtaa.

 

 
    Musiikin voima on syvästi inhimillinen.  Se muistuttaa meitä siitä, että vaikka sanat ja muisti saattavat pettää, tunteet ja musiikki säilyvät.  Ja siinä on jotain lohdullista – jotain, mikä ylittää ajan ja paikan rajat.

 

 

Savuna ilmaan, tuhkana tuuleen

 

    Muutin Somerolta Espoon Tuomarilaan kesäkuun alussa 1963.  Silloin elettiin letkajenkan kulta-aikaa ja Tuomarilan VPK:n talollakin eli Domin Brankkarilla oli letkattu maailmanennätys (näin kuulin).  Minulle Domin Brankkarista muodostui yksi tärkeimmistä nuoruuteen liittyvistä paikoista.

     Ensimmäinen orkesterini oli Peter Waldemar Quartet, soitin silloin tenorisaksofonia.  Elettiin syksyä 1964.  Domin Brankkari oli meidän harjoituspaikkamme jossa kokoonnuimme parikin kertaa viikossa hiomaan ohjelmistoamme.  Pari kertaa bändissämme vieraili ”kultaisen trumpetin” mestari Yrjö Latva,  joka oman yhtyeensä kanssa kiersi pääkaupungin tanssipaikkoja.  Ykä alkoi ensimmäisenä kutsua minua nimellä Pepe.  Erään treenirupeaman päätteeksi siemailimme hieman "Lumumbaa", se oli ensikosketukseni alkoholiin.  Samana iltana poltin myös ensimmäistä kertaa tupakkaa julkisesti, siihen saakka olin vain harjoitellut salaa itsekseni.  Poikuus ei sentään mennyt brankkarin tiloissa.

 

    Kun sitten keväällä 1965 tuli The Down Walkersin aika, niin harjoituskämppämme oli Brankkarin vieressä noin sadan metrin päässä.  Brankkarilla kävimme muutaman kerran soittamassa, ja jos meillä ei ollut keikkaa lauantaina niin yleensä kävimme tarkkailemassa vierailevia bändejä: Topmost, Eero ja Jussi, The Esquires ja mitä niitä nyt olikaan.  Joka tapauksessa Domin Brankkari oli talvisin paikka johon tuli nuorisoa lähes koko läänin alueelta.  Esiintyjät olivat aina aikansa kovimpia nimiä, heidän buukkaamisestaan vastasi jo kauan sitten edesmennyt Jukka Ranta.

 

 

    Brankkarilla toimi myös Kino Tuomarila, näytöksiä oli muistaakseni kahtena iltana viikossa.  Siellä tuli katsottua niin tanskalainen Pukki Paratiisissa kuin James Bondit ja länkkärit.  Istuttiin eturivissä ja tupakkaa paloi!  Brankkarin salissa pelattiin myös sulkapalloa ja Down Walkersien riveissä soittikin eräs lajin pohjoismainen nuortenmestari: laulusolistimme ja soolokitaristimme Jocke!

    Mutta sitten, vuosikymmeniä myöhemmin....

    Eilen illalla, 9.5.2024 uutisoitiin näkyvästi että entinen Tuomarilan VPK:n talo palaa ilmiliekeissä!  Talo oli onneksi jo tyhjillään.  Järkytykseni oli melkoinen, tuntui kuin minusta olisi repäisty iso ja tärkeä pala nuoruutta lopullisesti pois.  Tuo Domin Brankkari oli minulle ja varmaan monelle muullekin aikalaiselle erittäin tärkeä paikka.  

    Nyt sitä ei enää ole - jäljelle jäi ainoastaan perustukset ja iso kasa hiiltä ja tuhkaa.  Ja paljon muistoja.  

 

(Alkuperäisten palokuvien lähde: IS)

 

 

 

 

Joskus mä teen, sitten taas toisinaan en…

    Se oli taas yhdenlainen päähänpisto tuo Tähtitaivas kotikujan yllä julkaiseminen tässä blogissani.  Kaikki mieleen juolahtavat ideat kannattaisi miettiä loppuun saakka.  Tämä taisi päästä unohtumaan viikko sitten.  Nyt olen miettinyt tätä viikon verran ja päätynyt siihen että se oli todella huono ajatus (Bernie Sanderskin oli samaa mieltä).

    Kolme pointtia: Ensinnäkin noin pitkien tekstien lukeminen blogissa on ylivoimaisen haastava tehtävä kenelle tahansa.  Toiseksi totesin että ei se tälläkään formaatilla sen enempää lukijoita tavoita.  Kolmanneksi päädyin ajatelmissani toteamaan että se vain oli todellakin harkitsematon päähänpisto.
    Joten se siitä, pyörrän päätökseni ja pyydän anteeksi, vedin ensimmäisen osankin pois blogista.  Jos joku sen oikeasti haluaa lukea niin sen voi tilata BoD kirjakaupasta.

*********************

    

    Lainaan nyt pätkän syksyistä kirjoitustani:

    ”Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.”

  
    Olen nyt muutaman kuukauden omistanut aikani pelkästään torvilleni.  Niitä on nyt vuoden aikana ilmaantunut kolme kappaletta.  Ensiksi tuli digitaalinen saksofoni, sitten ihan perinteinen tenorisaksofoni ja viimeksi pari kuukautta sitten alttosaksofoni.  Digitaalinen foni on siitä mainio että sillä voi soittaa missä vain: äänenvoimakkuuden voi säätää tilanteen mukaan.  Perinteisestä saksofonista se eroaa siinäkin että siinä on suuri määrä erilaisia äänikertoja ja lisäksi puhaltaminen on kevyempää.  Sormitukset ovat aivan kuten perinteisissä foneissakin.

    Näkö on mennyt sen verran heikoksi että normikokoisista nuoteista en pysty soittamaan.  Niinpä kirjoitankin nuotinnusohjelmalla kaikki kappaleet koneelle jossa transponoin ne sopivaan sävellajiin.  Sitten lopuksi muutan ne jpeg-muotoon ja photoshopilla valmistan niistä kaksi vaaka A4 kokoa, tulostan ne ja teippaan päällekkäin joten lopputuloksena on A3 kokoinen nuotti!  Nuottitelineeseen vielä hyvä nuottivalo niin johan alkaa toimia.

    Vaikka olenkin vannoutunut jazzin ystävä niin nuottikokoelmaani olen etsinyt suomalaisten suosiossa olleita ja radiosta tuttuja iskemiä tuolta 40 - 60 luvuilta ja kauempaakin.  Monet niistä ovat hyvin melodisia ja soveltuvat siksi hyvin saksofonilla yksin soitettaviksi.  Tarkoitukseni on käydä hoitokodeissa ja eläkeläisten tilaisuuksissa soittamassa näitä sävelmiä tällaiselle varttuneemmalle väelle jota itsekin edustan, heillä nämä ovat varmaan säilyneet jossain sielun sopukoissa kuten itsellänikin.  Eläköön nostalgia!

  
    Tällaisten iskelmien nuottien etsiminen on ollut oma hommansa jossa kirjaston Suuri toivelaukirja-sarja on ollut suurena apuna.  Siihen sitten vielä päälle tuo nuottikirjoitus-, transponointi- ja suurentamisprosessi.  Mutta kun aamusta iltaan pari viimeistä kuukautta olen näiden parissa puurtanut niin nuottipinossa on nyt reilut 200 sävelmää.  Enköhän minä näiden kanssa loppuelämäni pärjää!

    Että tällaista vaihetta nyt eletään.  Soitellaan...

 

      

Tekoäly ja taide

        Jo lähitulevaisuudessa jokainen meistä voi tekoälyn avulla, kerta toisensa jälkeen, kirjoittaa itselleen uuden lempikirjan, säveltää ja toteuttaa lempimusiikkiaan sekä ”luoda” taidenautinnon tuottavan kuvan seinälleen.  Sitten vaan nautimme tuotoksistamme, taiteilijoita ei enää tarvita, tekoäly hoitaa kaiken heidän puolestaan.  Luovuudelle ei ole enää käyttöä, onhan meillä tekoäly!  Näinkö meille käy?

        Tekoäly on viime vuosina kehittynyt ällistyttävällä vauhdilla.  Sen hyödyllinen vaikutus on monilla aloilla kiistaton.  Tekoälyn kehityksessä ja sen käytön yleistymisessä on kuitenkin tapahtunut huolestuttavia harppauksia aloilla joissa sen käyttö arveluttaa ja herättää monia kysymyksiä.  Olen viime aikoina pohtinut tekoälyn vaikutusta taiteeseen ja taiteen tekemiseen, sen taiteilijoille antamia mahdollisuuksia luovuuden lisääjänä sekä haasteita joita on syytä tarkastella hyvinkin kriittisesti.

 

        Itselleni läheisiä ja tuttuja taidemuotoja ovat kaunokirjallisuus, valokuvaus sekä musiikki.  Tekoälyn koneoppiminen ja algoritmien kehittyminen on antanut kirjailijoille, valokuvaajille sekä musiikintekijöille mahdollisuuden käyttää tekoälysovelluksia teostensa luomisessa.  Tämä nostaa väistämättä esille kysymyksen luovuuden alkuperästä, ihmisen ainutlaatuisesta osuudesta taiteessa.

Tekoälyn mahdollisuudet

        Käytän tekoälyn kohdalla ilmaisua ”tuottaa” ja vain ihmisen kohdalla ”luoda”, koska mielestäni se on ainoa oikea tapa.

        Algoritmit analysoivat massoittain tietoa ihmisten luomista tietokannoista, oppivat tunnistamaan malleja, kuvioita sekä trendejä ja sen ansiosta pystyvät tuottamaan taidekokemuksia.  Generatiiviset (uutta ”luomaan” kykenevät) taidealgoritmit pystyvät tuottamaan hyvinkin vaikuttavia visuaalisia teoksia.  Ne myös pystyvät tuottamaan kieliopillisesti oikeita ja yllätyksellisiäkin tekstejä.  Tekoäly ei siis ole pelkästään työkalu tai avustaja, se on myös osoittautunut merkittäväksi osaksi luovaa prosessia.  Tekoäly toimii taiteilijan inspiraation lähteenä koska se tuottaa uusia ja yllättäviä näkökulmia ja tyylejä sekä yhdistelee niitä.  Taiteilijan ideoiden ja luovuuden sekä tekoälyn analyyttisten taitojen yhdistelmä mahdollistaa täysin uudenlaiset innovatiiviset taideprojektit.

 
        Kaunokirjallisuuden rajat laajenevat tekoälyn analysoidessa valtavia tietomääriä joista se tunnistaa kirjallisia malleja.  Mallien  pohjalta se pystyy tuottamaan uusia tarinallisia elementtejä joissa yhdistyy erilaisia genrejä, vaikkapa perinteistä proosaa ja scifiä ja joissa tapahtuu hyvinkin odottamattomia juonen käänteitä.

        Digitaalisuus jo mullisti valokuvauksen ja nyt tekoäly vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan entistä merkittävämmällä tavalla alan kehitykseen.  Kameran käyttö ja laadukkaan kuvan tuottaminen tulee entistä helpommaksi. Tekoäly avaa aivan uusia mahdollisuuksia kuvankäsittelyssä sekä kuvien analysoinnissa.  Tekoäly tunnistaa kuvassa olevat naarmut, vääristymät ja muut viat jotka se sitten pystyy itsenäisesti korjaamaan.  Vanhojen kuvien restaurointi nousee uudelle tasolle, kuvien kulttuuriperintö säilyy tuleville sukupolville.  Tekoälyllä on myös kyky tunnistaa kuvista erilaisia objekteja kuten kasvot.  Se myös pystyy analysoimaan maisemia.  Nämä tekoälyn taidot auttavat kuvien luokittelussa ja järjestelyssä sekä myös helpottavat niiden löytämistä laajoista arkistoista.

        Muusiikin maailmassa tekoäly on tuonut varsinkin säveltämiseen uusia luovia mahdollisuuksia.  Suurta määrää musiikkidataa analysoimalla tekoäly voi tunnistaa musiikista erilaisia rakenteita, melodioita sekä harmonioita, ja tuottaa näistä havainnoista monipuolista ja vaikuttavaa musiikkia.  Säveltäjät voivat käyttää tekoälyn tuottamia äänimaailmoja inspiraationa uudenlaisille ilmaisumuodoille.  Hedelmällisimmässä muodossa tekoäly toimii yhteistyössä muusikoiden kanssa tuottaen sävellyksiä ja nuotteja joita muusikot voivat sitten muokata oman ilmaisutyylinsä mukaisiksi.

 

 

Kriittiset näkökulmat, haasteet ja etiikka

        Vaikka tekoäly tarjoaa monia mahdollisuuksia taiteeseen, se herättää myös kriittisiä kysymyksiä. Keskeisin huolenaihe liittyy taiteen alkuperäisyyteen ja inhimilliseen kosketukseen. Onko taide, jonka kone on tuottanut algoritmien avulla, yhtä arvokasta kuin ihmisen luova kädenjälki?  Entä miten tekoäly vaikuttaa työhön jota taiteilija tekee, jäävätkö taiteilijat työttömiksi kun tekoäly korvaa ihmisen aiemmin tekemää työtä?  Taiteilija pakotetaan sopeutumaan uuteen tapaan työskennellä sekä opiskelemaan uusia taitoja voidakseen hyötyä tekoälyn tarjoamista mahdollisuuksista.  Iso kysymys on myös tekijänoikeudet taiteilijan käyttäessä apunaan tekoälyä.  Kuka on todellinen tekijä, onko tekoäly itsenäinen toimija tuottaessaan uutta vai onko se vain työkalu joka toimii taiteilijan inspiraation ja luovuuden lähteenä?

        Tekoälyllä on siis ”luovia kykyjä” monilla taiteenaloilla, myös kaunokirjallisuudessa. Sen tuottamista teksteistä puuttuu kuitenkin inhimillisyys ja emotionaalisuus.  Kirjailijat tuovat teksteihinsä omia kokemuksiaan, tunteitaan ja elämän eri sävyjä.  Koneelle ne ovat nahdottomia, tekoälyn tuottamasta tekstistä puuttuu sellainen aitouden tuntu, joka välittyy ihmisen kirjoittamasta.  Tekoälyohjelmat ja -avustajat antavat kuitenkin kirjailijoille ideoita sekä myös korjausehdotuksiakin.  Kirjailijan luomisprosessi nopeutuu, mutta missä on se eettinen raja johon saakka tekoäly voi korvata kirjailijan työn.

        Valokuvauksessa tekoäly on verottanut valokuvan todistusvoimaa.  Kuvamanipulaatiot ovat yleistyneet tehden kuvan aitouden ja luotettavuuden kyseenalaisiksi.  Kasvojentunnistuksen laajempi käyttöönotto kaupunkien kameravalvonnassa terrorismin ehkäisyn varjolla herättää huolta yksityisyydensuojan häviämisen vuoksi (ollaanko jo matkalla ”isoveli valvoo” -maailmaan).  Generatiiviset algoritmit tuottavat kuvia joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.  Ne voivat toki toimia valokuvaajan työkaluina, visuaalisina ideoina ja itseilmaisun muotoina, mutta niitä on mahdollista käyttää väärin myös rikollisessa tarkoituksessa.  Nämä ovat isoja eettisiä ongelmia joihin ei oikein ole keinoja puuttua.

        Tekoälyn käyttö musiikissa ja sävellystyössä pakottaa miettimään, että voiko kone ihan oikeasti tuottaa jotain sellaista mikä on niin syvällä inhimillisessä tunteessa kuin mitä musiikki on.  Eettisellä puolella tekoälyn tuottaman musiikin käyttö kaupallisessa tuotannossa on arveluttavaa.  Kilpaileeko koneen tuottama musiikki ihmisen luoman musiikin kanssa tai peräti korvaa sen?  Voiko se olla samalla taiteellisella tasolla? 

 

 

Taiteilijan oma luovuus ensisijaista

        Tekoäly voi auttaa ja rikastuttaa taiteilijan luovaa ilmaisua.  Mutta mikä vaikutus sillä on taiteilijan työhön ja taiteen aitouteen.  Miten tekoälyä voidaan hyödyntää apuvälineenä niin että ihmisen ainutlaatuinen panos taiteen tekemisessä säilyy ensisijaisena.

        Tekoäly kirjallisuudessa herättää kysymyksiä ilmaisun syvyydestä ja inhimillisyydestä.  Oikean tasapainoisen suhteen löytäminen tekoälyn tuottaman sekä kirjailijan luoman tekstin välillä antaa kirjailijan käyttöön tekoälyn tarjoamat mahdollisuudet.  Kirjailija säilyttää näin kuitenkin oman luovuutensa ytimen.

        Valokuvauksessa tekoäly kasvattaa rooliaan.  Sovellukset ja laitteet tulevat muuttamaan käsityksiämme valokuvauksesta.  Kameroiden toimintaa tekoäly tulee ohjaamaan niin että kuvaajan tarvitsee entistä vähemmän kiinnittää huomiota kameran asetuksiin, tekoäly säätää ne oikeiksi.  Valokuvien käsittelyohjelmat tekevät kuvista virheettömiä ja laadukkaita.  Kuvamanipulaatiot lisääntyvät ja tulee uusia eettisiä ja juridisia ongelmia.  Tekoälyn tarjoamien innovaatioiden ja vastuullisen valokuvaamisen välisen tasapainon löytämisen merkitys kasvaa.

        Musiikissa tekoäly inspiraation lähteenä haastaa perinteisen säveltämisen tapoja.  Eettisyyden ja luovuuden haasteita on tarkasteltava kriittisesti aina kun kone osallistuu taiteen tekemiseen.  Tekoäly on hyvä apuväline musiikin tekemisessä ja säveltämisessä, mutta tärkeintä on ihmisen luovuus ja sen kunnioittaminen.

        Tekoäly valtaa yhä uusia aloja.  Se helpottaa ihmisten työtä ja tekee nopeasti oikeita ratkaisuja analysoimalla valtavia tietomääriä.  Se palvelee ihmiskuntaa hyvässä.  Se jopa pelastaa ihmishenkiä.  Tämän kääntöpuolella on sitten se, että kaikkea hyvää tarkoittavaa teknologiaa voidaan aina käyttää myös väärin, pahaan tarkoitukseen.  Se auttaa tahtomattamme myös rikollista toimintaa ja saa aikaan tuhoa.  Mutta pullonhenki on jo päästetty pullosta ja niinkuin hyvin tiedämme; sitä on mahdoton saada takaisin!

***********************

        Kuten jo varmaan aavistittekin: tämän esseen kirjoittamisessa olen käyttänyt apuna tekoälyä.  Suurin osa on kuitenkin täysin omaa tuotostani ja tekoälyn antaman avunkin olen muokannut omaan näkemykseeni paremmin istuvaksi.  Mielestäni tekoälystä kirjoitettaessa olikin juuri sopivaa käyttää apuvälineenä tekoälyä.  Että näin!

Circle of Dreams

   

 

    Eräänlainen taustaselitys näyttelyni avajaisiltaan

    Olen jo pidempään miettinyt ja yrittänyt saada selville että mihin onnelliseen olotilaan tällä kaikella kohelluksellani oikein pyrin.  Mitä yritän itselleni todistaa.  (Tuossa kuvassakin vanha ukkorähjä soittaa saksofonia, taustalla valokuvia ja vieressä pöydällä nippu runokirjoja.  Asettuisi jo aloilleen.)

    Vastaus on kai vaan yksinkertaisesti että jonkinlainen tekemisen pakko  Olen pyrkinyt toteuttamaan jo nuoruudessa syntyneitä haaveita.  Aika on rajallista, mutta toisaalta eläkevuosina sitä aikaa kuitenkin on löytynyt riittävästi.  Nyt on tullut hetki jollain tasolla paketoida koko tämä elämäni haaveiden kehä (Circle of Dreams).  Jonkinlainen loppurutistus.

************

    Musiikki on seurannut minua lähes kehdosta saakka.  Sain musiikin ihoni alle.  Isä, isän veljet, isoisä, isoisän veljet, isoisän isä… nämä ainakin soittivat joko haitaria tai viulua.  Musiikki on ollut minulle selkäranka joka on auttanut pysymään kasassa vaikeinakin aikoina.  Sain ensikosketuksen soittamiseen Someron Yhteiskoulun 5-luokalla, soitin koulun puhallinorkesterissa tenoritorvea.  Sitä seurasi isäni ostama trumpetti sekä kesätyörahoilla hankkimani ensimmäinen tenorisaksofoni 16 ikäisenä.  Tämä tapahtui Espooseen muuton jälkeen.  Sen jälkeen ovat vuorotelleet rummut ja saksofoni.  Jossain välissä opiskelin musiikkia parin vuoden ajan legendaarisessa Klaus Järvisen Oulunkylän Pop/jazz musiikkiopistossa.  Helsinkiläisessä Koiton laulu -kuorossa olin mukana 6-7 vuotta, esiinnyttiin jopa Leipzigin Oopperatalossa!  Musiikin parissa olenkin saanut toteuttaa haaveitani ihan tyydyttävästi läpi vuosikymmenten. 

    Edellisen alttosaksofonini myin yli 40 vuotta sitten, rummut jäivät tuonne 20 vuoden taakse.  Soittelin silloin rumpuja kolmessakin eri porukassa.  Viimeisellä keikalla marraskuussa 2003 soitimme illan viimeisenä valssina ”Pelimannin jäähyväiset”, miten sattuikaan!  Tuon kuvassa näkyvän helpposoittoisen digitaalisen saksofonin hankin tämän vuoden maaliskuussa ja kesäkuun alussa ostin taas ihan oikean tenorisaksofonin.  Kuvittelen vähitellen tulevani taas jotenkuten sinuiksi sen kanssa.  Aikaahan on koko loppuelämä, mitä se sitten ajallisesti tarkoittaakaan!

 

Pepe 60-luvulla

Isäni Pentti 1943

Isoisäni Kalle 60-luvun lopulla

Isosetäni Werner ja Wäinö 1920-luvulla

 

************

    Kirjoittaminen on myös jossain muodossa pysynyt varjona kintereilläni nuoruudesta alkaen.  Kirjoittamista aloin aktiivisemmin harjoitella eläköitymisen jälkeen.  ”Mielentiloja” on nyt kolmas julkiseksi tarkoitettu kirjani joulukuun 2020 jälkeen.  Sanotaan että lukemalla oppii kirjoittamaan.  Sillä määrällä kirjoja jotka olen elämäni aikana lukenut, pitäisi olla, jos ei nyt sentään aivan Finlandiaa voittanut niin kuitenkin ihan oikea kirjailija – tai ainakin jotain sen tapaista.  Näinhän ei kuitenkaan ole tapahtunut, se vaatii näemmä jotain muutakin!  Mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen on opettanut ymmärtämään ihmisen elämää ja ihmisenä olemista hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä.  Ei lukeminen koskaan hukkaan mene!

************

    Valokuvaaminen, kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, on myös ollut lähes elämän mittainen harrastus.  Tämä harrastus tavallaan ”huipentuu” tähän toiseen näyttelyyni.

************

   

    Tämä kaikki on osa minua, osa elämääni, sisäistä ja ulkoista kaaosta jota olen yrittänyt saada jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä näyttely ja runokoelma, tuo 3. lokakuuta pidetty avajaisilta torventoitotuksineen – tämä kaikki on haaveitteni Check Point.  Toivottavasti ei kuitenkaan aivan vielä Final Count Down.

    Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.  

************

    Ns ”Maailman parantajaksi” tai peräti pelastajaksi en kuvittele enää kykeneväni, ehkä taivaanrannan maalariksi!  Maailmamme ei toden totta ole ongelmaton ja sen ongelmat tuntuvat murskaavan suuruisilta, lamaannuttavilta.  Ilmastonmuutos, luontokato, tekoäly – siinä tämän päivän paha kolminaisuus.   Tekoäly on pahassa kolminaisuudessa siksi että näen siinä olevan todella runsaasti väärinkäytöksen mahdollisuuksia kiistattoman hyödyn ohella.  Väärinkäytökset liittyvät tietysti rankimmillaan rikolliseen toimintaan mutta merkityksellisen paljon myös mediassa jaettavan tiedon manipulointiin.  Ja mikä tuntuu pahimmalta on se, että kohta ei enää tarvita kirjailijoita, ei kuvataiteilijoita, ei säveltäjiä, ei muusikoita!!!  Tekoäly hoitaa kulttuurialan, ja kun ihmisen luovuutta, älyä ja osaamista ei enää tarvita, ne kuihtuvat ja kuolevat pois.  Millainen tämä maailmamme olisi silloin?  Toivon hartaasti olevani väärässä.

    Se mitä jokainen kaikesta huolimatta voi tehdä on, että muistaa haaveilla ja unelmoida!  Haaveilla ja unelmoida paremmasta.  Löytää se itselleen onnellinen olotila jota kohti pyrkiä.  Ja sitten myös tehdä jotain sen eteen että haaveet, vaikka vähäisetkin, muodossa tai toisessa toteutuisivat.

************

 

    Nyt onkin taas aika laittaa kuulokkeet korville ja nauttia Sonny Rollinsin seurasta – vai olisiko John Coltranen vuoro...

Maalaismaisemasta Urbaaniin ja grungeen

    Mielentiloja-kirjan julkaisutilaisuus sekä valokuvanäyttelyn avajaiset olivat pari päivää sitten Someron kirjaston Parvigalleriassa.

 

 
    Mielestäni tilaisuuden alkuun sopi erinomaisesti torvimusiikki.  Sen vuoksi otin oikeudekseni sulostuttaa juhlatilaisuutta soittamalla ”torvetilla” (= digitaalinen saksofoni) Astor Piazzollan ehkä rakastetuimman sävellyksen ”Oblivion” (onkohan sitä ennen esitetty saksofonilla?).

 

 

    Näyttelyn avajaiset olivat oiva tilaisuus myös uuden runokokoelmani julkistamiseen.  Kerroin muutamin sanoin runoistani, mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään sekä luin kokoelmasta muutaman runon.  Runokokoelmasta enemmän sivulla Mielentiloja.

 

    Valokuvausta olen harrastanut tuolta oppikouluajoista lähtien, välillä ahkerammin välillä taas laiskemmin.  Olen tallentanut erilaisia asioita, tapahtumia ja miljöitä. 

 

    Vuosien myötä ja tekniikan kehittyessä filmirullat vaihtuivat digikuviin.  Digikuvaamisen alkuaika oli melkoista räpeltämistä.  Ensimmäisillä digikameroilla joissa oli suunnilleen yksi esiasetus sai otettua muutaman kuvan ja sitten olivatkin patterit tyhjiä eikä kuvan laatu todellakaan vetänyt vertoja filmille tallennetuille kuville.  Nykyään laadukkaat kännykkäkamerat tallentavat kaiken aikaa kaikkea mahdollista joka sitten katoaa tietokoneiden ja internetin uumeniin ja joista suurin osa unohtuu ikiajoiksi.  Ja nyt sitten vielä oman lusikkansa soppaa hämmentämään tuo tekoäly joka tuottaa kuvia ja kuvaväärennöksiä mielinmäärin. 

 

 

    Reilut kymmenen vuotta sitten sain päähänpinttymän: kuvat ilmaisevat tunteita ja tunnelmaa paremmin kun niistä nostaa selkeästi esiin keskeisiä tuntemuksia, asioita ja elementtejä.  Ja niinpä käsittelin niitä kokeilumielessä aika rajullakin otteella ja lopputulos oli ns grungea – valokuvissa grunge-termillä viitataan rosoiseen, likaiseen ja epäsiistiin.  Nämä kokeilut olivat välillä aika yliampuvia.  

 

    Nyt olen mielestäni löytänyt itselleni sopivan tyylin nostaa kuvissani esiin sen aiheuttamat tuntemukset ja tunnelmat.  

   Näyttelyn kuvat on tulostettu kankaalle ja kiinnitetty kiilakehyksille.  Näin käsiteltyinä ne ovat valmiita seinälle ripustettaviksi sopivia tauluja.  Suurimmat ovat kooltaan 60 x 90 cm ja pienimmät 30 x 40 cm.  Aiheet vaihtelevat näyttelyn nimen mukaisesti: maalaismaisemasta urbaaniin ja grungeen (ja kaikkea siltä väliltä).

 

   

 

   Mitään elementtejä en ole poistanut kuvista enkä mitään niihin lisännyt, ainoastaan rajauksella, sävyillä ja rosoisuudella korostanut siinä olevia mielestäni merkityksellisiä seikkoja.  Poikkeuksena taulu 12 ”Tarinan synty” jonka tein ”Mielentiloja” -kirjaa varten lisäämällä Välimeren päälle kuvan upeasta Underwood -kirjoituskoneestani vm 1952.  Tämän upean ja toimivan laitteen onnistuin hankkimaan pari vuotta sitten.

Näyttely on avoinna 30.10 saakka Someron kirjaston Parvigalleriassa.

Tervetuloa tutustumaan kirjaston aukioloaikoina!

(Kuvat avajaisista otti Juan Miguel Aguilar Cordoba,

kuvien käsittely Pertti Hagelberg.)