Circle of Dreams

   

 

    Eräänlainen taustaselitys näyttelyni avajaisiltaan

    Olen jo pidempään miettinyt ja yrittänyt saada selville että mihin onnelliseen olotilaan tällä kaikella kohelluksellani oikein pyrin.  Mitä yritän itselleni todistaa.  (Tuossa kuvassakin vanha ukkorähjä soittaa saksofonia, taustalla valokuvia ja vieressä pöydällä nippu runokirjoja.  Asettuisi jo aloilleen.)

    Vastaus on kai vaan yksinkertaisesti että jonkinlainen tekemisen pakko  Olen pyrkinyt toteuttamaan jo nuoruudessa syntyneitä haaveita.  Aika on rajallista, mutta toisaalta eläkevuosina sitä aikaa kuitenkin on löytynyt riittävästi.  Nyt on tullut hetki jollain tasolla paketoida koko tämä elämäni haaveiden kehä (Circle of Dreams).  Jonkinlainen loppurutistus.

************

    Musiikki on seurannut minua lähes kehdosta saakka.  Sain musiikin ihoni alle.  Isä, isän veljet, isoisä, isoisän veljet, isoisän isä… nämä ainakin soittivat joko haitaria tai viulua.  Musiikki on ollut minulle selkäranka joka on auttanut pysymään kasassa vaikeinakin aikoina.  Sain ensikosketuksen soittamiseen Someron Yhteiskoulun 5-luokalla, soitin koulun puhallinorkesterissa tenoritorvea.  Sitä seurasi isäni ostama trumpetti sekä kesätyörahoilla hankkimani ensimmäinen tenorisaksofoni 16 ikäisenä.  Tämä tapahtui Espooseen muuton jälkeen.  Sen jälkeen ovat vuorotelleet rummut ja saksofoni.  Jossain välissä opiskelin musiikkia parin vuoden ajan legendaarisessa Klaus Järvisen Oulunkylän Pop/jazz musiikkiopistossa.  Helsinkiläisessä Koiton laulu -kuorossa olin mukana 6-7 vuotta, esiinnyttiin jopa Leipzigin Oopperatalossa!  Musiikin parissa olenkin saanut toteuttaa haaveitani ihan tyydyttävästi läpi vuosikymmenten. 

    Edellisen alttosaksofonini myin yli 40 vuotta sitten, rummut jäivät tuonne 20 vuoden taakse.  Soittelin silloin rumpuja kolmessakin eri porukassa.  Viimeisellä keikalla marraskuussa 2003 soitimme illan viimeisenä valssina ”Pelimannin jäähyväiset”, miten sattuikaan!  Tuon kuvassa näkyvän helpposoittoisen digitaalisen saksofonin hankin tämän vuoden maaliskuussa ja kesäkuun alussa ostin taas ihan oikean tenorisaksofonin.  Kuvittelen vähitellen tulevani taas jotenkuten sinuiksi sen kanssa.  Aikaahan on koko loppuelämä, mitä se sitten ajallisesti tarkoittaakaan!

 

Pepe 60-luvulla

Isäni Pentti 1943

Isoisäni Kalle 60-luvun lopulla

Isosetäni Werner ja Wäinö 1920-luvulla

 

************

    Kirjoittaminen on myös jossain muodossa pysynyt varjona kintereilläni nuoruudesta alkaen.  Kirjoittamista aloin aktiivisemmin harjoitella eläköitymisen jälkeen.  ”Mielentiloja” on nyt kolmas julkiseksi tarkoitettu kirjani joulukuun 2020 jälkeen.  Sanotaan että lukemalla oppii kirjoittamaan.  Sillä määrällä kirjoja jotka olen elämäni aikana lukenut, pitäisi olla, jos ei nyt sentään aivan Finlandiaa voittanut niin kuitenkin ihan oikea kirjailija – tai ainakin jotain sen tapaista.  Näinhän ei kuitenkaan ole tapahtunut, se vaatii näemmä jotain muutakin!  Mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen on opettanut ymmärtämään ihmisen elämää ja ihmisenä olemista hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä.  Ei lukeminen koskaan hukkaan mene!

************

    Valokuvaaminen, kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, on myös ollut lähes elämän mittainen harrastus.  Tämä harrastus tavallaan ”huipentuu” tähän toiseen näyttelyyni.

************

   

    Tämä kaikki on osa minua, osa elämääni, sisäistä ja ulkoista kaaosta jota olen yrittänyt saada jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä näyttely ja runokoelma, tuo 3. lokakuuta pidetty avajaisilta torventoitotuksineen – tämä kaikki on haaveitteni Check Point.  Toivottavasti ei kuitenkaan aivan vielä Final Count Down.

    Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.  

************

    Ns ”Maailman parantajaksi” tai peräti pelastajaksi en kuvittele enää kykeneväni, ehkä taivaanrannan maalariksi!  Maailmamme ei toden totta ole ongelmaton ja sen ongelmat tuntuvat murskaavan suuruisilta, lamaannuttavilta.  Ilmastonmuutos, luontokato, tekoäly – siinä tämän päivän paha kolminaisuus.   Tekoäly on pahassa kolminaisuudessa siksi että näen siinä olevan todella runsaasti väärinkäytöksen mahdollisuuksia kiistattoman hyödyn ohella.  Väärinkäytökset liittyvät tietysti rankimmillaan rikolliseen toimintaan mutta merkityksellisen paljon myös mediassa jaettavan tiedon manipulointiin.  Ja mikä tuntuu pahimmalta on se, että kohta ei enää tarvita kirjailijoita, ei kuvataiteilijoita, ei säveltäjiä, ei muusikoita!!!  Tekoäly hoitaa kulttuurialan, ja kun ihmisen luovuutta, älyä ja osaamista ei enää tarvita, ne kuihtuvat ja kuolevat pois.  Millainen tämä maailmamme olisi silloin?  Toivon hartaasti olevani väärässä.

    Se mitä jokainen kaikesta huolimatta voi tehdä on, että muistaa haaveilla ja unelmoida!  Haaveilla ja unelmoida paremmasta.  Löytää se itselleen onnellinen olotila jota kohti pyrkiä.  Ja sitten myös tehdä jotain sen eteen että haaveet, vaikka vähäisetkin, muodossa tai toisessa toteutuisivat.

************

 

    Nyt onkin taas aika laittaa kuulokkeet korville ja nauttia Sonny Rollinsin seurasta – vai olisiko John Coltranen vuoro...

Maalaismaisemasta Urbaaniin ja grungeen

    Mielentiloja-kirjan julkaisutilaisuus sekä valokuvanäyttelyn avajaiset olivat pari päivää sitten Someron kirjaston Parvigalleriassa.

 

 
    Mielestäni tilaisuuden alkuun sopi erinomaisesti torvimusiikki.  Sen vuoksi otin oikeudekseni sulostuttaa juhlatilaisuutta soittamalla ”torvetilla” (= digitaalinen saksofoni) Astor Piazzollan ehkä rakastetuimman sävellyksen ”Oblivion” (onkohan sitä ennen esitetty saksofonilla?).

 

 

    Näyttelyn avajaiset olivat oiva tilaisuus myös uuden runokokoelmani julkistamiseen.  Kerroin muutamin sanoin runoistani, mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään sekä luin kokoelmasta muutaman runon.  Runokokoelmasta enemmän sivulla Mielentiloja.

 

    Valokuvausta olen harrastanut tuolta oppikouluajoista lähtien, välillä ahkerammin välillä taas laiskemmin.  Olen tallentanut erilaisia asioita, tapahtumia ja miljöitä. 

 

    Vuosien myötä ja tekniikan kehittyessä filmirullat vaihtuivat digikuviin.  Digikuvaamisen alkuaika oli melkoista räpeltämistä.  Ensimmäisillä digikameroilla joissa oli suunnilleen yksi esiasetus sai otettua muutaman kuvan ja sitten olivatkin patterit tyhjiä eikä kuvan laatu todellakaan vetänyt vertoja filmille tallennetuille kuville.  Nykyään laadukkaat kännykkäkamerat tallentavat kaiken aikaa kaikkea mahdollista joka sitten katoaa tietokoneiden ja internetin uumeniin ja joista suurin osa unohtuu ikiajoiksi.  Ja nyt sitten vielä oman lusikkansa soppaa hämmentämään tuo tekoäly joka tuottaa kuvia ja kuvaväärennöksiä mielinmäärin. 

 

 

    Reilut kymmenen vuotta sitten sain päähänpinttymän: kuvat ilmaisevat tunteita ja tunnelmaa paremmin kun niistä nostaa selkeästi esiin keskeisiä tuntemuksia, asioita ja elementtejä.  Ja niinpä käsittelin niitä kokeilumielessä aika rajullakin otteella ja lopputulos oli ns grungea – valokuvissa grunge-termillä viitataan rosoiseen, likaiseen ja epäsiistiin.  Nämä kokeilut olivat välillä aika yliampuvia.  

 

    Nyt olen mielestäni löytänyt itselleni sopivan tyylin nostaa kuvissani esiin sen aiheuttamat tuntemukset ja tunnelmat.  

   Näyttelyn kuvat on tulostettu kankaalle ja kiinnitetty kiilakehyksille.  Näin käsiteltyinä ne ovat valmiita seinälle ripustettaviksi sopivia tauluja.  Suurimmat ovat kooltaan 60 x 90 cm ja pienimmät 30 x 40 cm.  Aiheet vaihtelevat näyttelyn nimen mukaisesti: maalaismaisemasta urbaaniin ja grungeen (ja kaikkea siltä väliltä).

 

   

 

   Mitään elementtejä en ole poistanut kuvista enkä mitään niihin lisännyt, ainoastaan rajauksella, sävyillä ja rosoisuudella korostanut siinä olevia mielestäni merkityksellisiä seikkoja.  Poikkeuksena taulu 12 ”Tarinan synty” jonka tein ”Mielentiloja” -kirjaa varten lisäämällä Välimeren päälle kuvan upeasta Underwood -kirjoituskoneestani vm 1952.  Tämän upean ja toimivan laitteen onnistuin hankkimaan pari vuotta sitten.

Näyttely on avoinna 30.10 saakka Someron kirjaston Parvigalleriassa.

Tervetuloa tutustumaan kirjaston aukioloaikoina!

(Kuvat avajaisista otti Juan Miguel Aguilar Cordoba,

kuvien käsittely Pertti Hagelberg.)

Merellä on tuhansia tarinoita

 

 

Merellä on tuhansia tarinoita
vain taivas tietää määrän
tuntee unohtuneet tarinat

siellä missä meri ja taivas kohtaavat
missä valo lävistää pilvet
siellä tarinat odottavat löytäjäänsä
 
sinne sijoitan Underwoodin
sinne löytävät tuuleen huudetut
ammoin kadonneet sanat ja lauseet
 
siellä tarinat täyttävät rivi riviltä tyhjän paperin
saavat näkyvän muodon
tallentuvat muistiin osaksi historiaamme

    *

Kuu ja meri
    tunnelma vaihtuu
    värit elävät

hetkessä kaikki muuttuu
    palmut tummuvat
    meren poikki kasvaa hopeinen silta
    muistiin painuu uusia kuvia

muisteltavaksi
    unohdettavaksi

    *

Olen kuunnellut
Femi Kutin Dem boboa ja Salif Keitan Labania
kerta toisensa perään
    nappikuulokkeilla
        hotellin parvekkeella

vaahtopäiset aallot rantautuvat
pimeässä yössä Afrikasta
yli Välimeren
autiolle rannalle

olen irti maailmasta
    aika on pysähtynyt

tänä yönä
ei mennä vähään aikaan nukkumaan

    *

Kesäisen illan kiireetön hetki
valkopurjeet merellä
    sekä lokit
jotka lensivät
läpi menneiden kesien
muistoista kaukaisilta kalliorannoilta
kauan sitten eletyiltä

    *

Kylmä tuuli lakaisee autiota katua
    äkkiä muistan tytön rantakalliolla
    ja meren
tyttö kirjoittaa runoa muistikirjaansa
sanat saavat merkityksen
luovat lohtua

merikin muistaa tytön ja runon
    meri muistaa menneet kesät
    lokkien kaartelut
    auringon nousut ja laskut

meri muistaa myös
    hukkuneet pakolaiset
    muoviroskan
    ympäristömyrkyt

itse olin ne jo unohtanut

    *

Päiväkävelyllä ajatukset harhailevat

Aurinko!  meren läsnäolon tunne
Eiranrantaa Kaivopuistoon
talvi takana

äkkiä tajuntaan leikkaa ääni

Lokit!  ne ovat täällä taas
siivet viipaloivat ilmaa
sirpaloivat taivaan
lensivät aiemmista kesistä

Meri!  varhaisen aamun raukeus
hetken olin muualla
keskikesän kalliorannalla

    *

Sydänyö meri ja täysikuu
vastustamaton kolminaisuus
kaipuun elementit
johdanto hulluuteen
    kerran kuukaudessa

    *

Kaikki mitä tapahtuu
tapahtuu ilman että liikautan sormeakaan
    olen joutomies
    tarpeeton kuin mauri tehtävänsä jälkeen

tunnen vahingoniloa
katsoessani Hernesaaren ja Hietalahden
    vanhoja nostureita
    useimmat täysin tarpeettomia

ehkä sittenkin myötätuntoa
ollaan samassa veneessä
    meren rannalla
    ei merellä missä tapahtuu.

    *

Oranssi
syntyy pimeästä
heijastuu pakenevista yöpilvistä
veden pintaan
uusi päivä on nousemassa meren takaa
 
hetken mentyä
aurinko
sulattaa taivaalla hehkuvat värit

pilvet haihtuvat
meri kylpee valossa
Välimeren paahteessa

    

 

  

(Useimmat runot löytyvät kirjasta "Sanoitettuja kuvia" BoD 2020)

 

Valo taipuu

          "vanhat valvovat
          sillä heillä on tekemättömiä asioita
          elettävä öisin kun päivät vähenevät"

  
  Jos on runojen kirjoittaminen vaikea laji, niin kyllä sitä on runoista kirjoittaminenkin.  Olen katsonut niin monta Runoraatia, joissa Jukka Virtanen kumppaneineen on arvioinut runoja, että analysoimaan en missään nimessä uskaltaudu.  Runothan ovat siinä mielessä ihmeellisiä, että eri ihmiset saavat hyvinkin erilaisia tuntemuksia yhdestä ja samasta runosta.  Sen sanoma saattaa avautua hyvinkin erilaisena eri ihmisille.  Jopa sama ihminenkin voi kokea runon eri tavoin eri aikoina, omasta mielentilasta riippuen.

    Päätin nyt kuitenkin uskaltaa lyhyesti kirjoittaa joitakin omia tuntemuksiani luettuani pariin kertaan Marja Leena Toukosen toisen runokokoelman Valo taipuu.  Mielestäni kokoelman runoista löytyy koko ihmisen elonkaari sekä tunnetilojen kirjo kaikissa väreissään. 

**************************

 

       
    Alkuun lähdetään hyvin kaukaa, omien muistojen takaa, jostakin myyttisestä alkuminästä, esi-isien maailmasta.  Sieltä on löydetty viittauksia oman minän syntymiseen, kuten myös sukupolvien ketjuun liittymisestä.

          "Kuudenkymmenen iässä
          alkoivat esi-isät vierailla luonani
          ensin harvakseltaan, sitten yhä useammin

          nykyään he istuvat nurkissani kahvia hörppien
          nauraa kähisevät sattumuksilleen

          mutta pian he siirtyvät ovelle
          odottavat mukaansa

          sitä ennen
          minun on kirjoitettava heidät
          sillä heidät oli ajallaan kirjoitettu
          vain vainolaisen kirjoihin
          aina väärässä paikassa
          väärää maata
          väärää aikaa"


    Runoissa tulee vahvasti mieleen näkymä ihmisen kehosta, ruumiista, ihosta, joka ottaa vastaan ulkoa tulevia iskuja.  Mustelmia ja ruhjeita syntyy, mutta näkyvän kuoren sisällä ihminen säilyy.  Kantaa muistojaan ja unelmoi eteenpäin.

          "Olen se vähenevä ihminen
          joka kantoi kuusivuotiaana
          taskussaan lappua, jossa luki
          'olen ihminen'

          Sitä lasta, joka piti takkia
          ei enää ole

          Sitä takkia, jonka taskussa lappu oli,
          ei enää ole

          eikä sitä taskua
          ei lappua
          mutta kirjoitus säilyy"



    Vanhetessa näkee uudessa valossa elämän mutkaiset polut, joita on kulkenut, toisinaan harhaillut ja välistä jopa eksynyt.  Elämää ei voi elää uudelleen, silti on lupa huomata omat väärät valintansa.

          "Voisinpa taivuttaa valon
          pimeiden päivien
          pölyisiin nurkkiin
          suuntaviittoihin
          jotka eksyttivät minut väärille poluille

          tutkisin kaikki tienhaarat uudestaan
          istuisin kivellä kunnes olisin varma
          suunnan ottaisin tähtikartasta"

    Elämänkolhuja vastaanottaneen kuoren suojassa asuva ihminen pystyy kuitenkin tuntemaan iloa, vaikka sattuukin.  Ilo ja valo kulkevat käsi kädessä, siellä missä on toinen, on toinenkin.

          "Ilosta syntyy valon kajo
          pisarat hajoavat prismaksi
          syöksyvät ulos
          vuorenrinteestä
          kuohuvat alas putouksena
          jonka juurella kylpevät
                    nauravat linnut"


    Nasevaa huumoria sisältyy myös moneen runoon, vakaviakin asioita katsotaan huumorin läpi.  Totisia asioita ei käsitellä tosikkomaisesti, välillä tosin kipakan kiukkuisesti.  Muutamin paikoin meno yltyy melkeinpä surrealistisiin mittoihin.

          "Luostarin päätiellä
          munkit ajavat Mersuillaan
          keljojen ikkunoista välkkyvät
          kaikki satelliitikanavat
          eikä viini pääse loppumaan

          luostarin puutarha
          keinolannoitettu, vuoroviljelty
          nunnat päivittävät profiilejaan
          twiittaavat kuulumisia
          Spotifyssä on virsilistoja

          luostarin paikoitusalue
          täynnä Helvetin enkeleiden moottoripyöriä
          munkit juoksevat
          viittojen helmat hulmuten
          kohti yhteisiä puheenaiheita"

    Mutta matka kulkee kohti valoa, ilman valoa ei voi nähdä kuljettua eikä kuljettavaa matkaa.  Ja se valo taipuu jyrkimmistäkin mutkista, löytää tiensä ”ikkunaruutuihin ja niiden väleihin sekä todellisuuden aukoista Mannerheimintiellekin”.

          "Nälkäinen musta maa
          Ihmisen kaipuu
          Olemme kääntyneet kohti aurinkoa
          Kasvit, eläimet ja ihmiset
          Mutta että kivetkin
          Ja puistonpenkit"


    Tässä tämä minun lukukokemukseni oli hyvin tiiviissä paketissa.  Jotakuinkin tällaisena minä koin tämän runokokoelman tällä kertaa.  Jos sinun mielestäsi kysymys oli kuitenkin jostakin aivan muusta, olet yhtä oikeassa kuin minäkin - ainoastaan sanan sanoja tai kirjoittaja tietää täsmälleen mitä sanallaan tarkoitti, muut voivat ainoastaan tulkita sitä.  Minullekin tämä kokoelma jonakin toisena päivänä kertoo ehkä jotain aivan muuta.  Runo elää ajassa - aika elää runossa.  Kiitos hienosta kokoelmasta, nautitaan siitä.

          "Vapauden hinta on korkea
          sinun on annettava kaikki
          kaikki
          lähdettävä tyhjin käsin
          mieli kirkkaana
          kuin kaivon vesi
          aamuvarhaisella"

*****************************

Kaikki runot ovat Marja Leena Toukosen runokokoelmasta Valo taipuu.
ISBN 978-952-260-216-9, Basam Books 2014.

Seitsemän laulua

 

 

Saima Harmajan runoihin

Voidaanko millään kommunikaatiomuodolla ilmaista asia samanaikaisesti muutamalla sanalla, äärimmäisen tarkasti, ja samalla niin, että jokainen vastaanottaja muodostaa siitä omaan maailmaansa sopivan.  Ei siis näin hankalasti, kuin mitä edellinen lause oli muotoiltu.  Otsikosta jo voi päätellä, että mielestäni runo täyttää kummatkin tavoitteet.  Tai ilmeisesti runo ilmaiseekin juuri jokaisen omaa maailmaa, tarkasti, selkeästi.  Runo säätää mielen vastaanottavaksi.  Ja toisaalta taas mielentilansa mukaan on helppo valita sopiva runo.

Runoja ja runoilijoita (kuten muutakin taidetta) on aina luokiteltu.  On Isänmaallisia runoja ja on poliittisia runoja.  On rakkausrunoja, kaihorunoja, pilkkarunoja ja lastenrunoja.  Sekä tietysti pöytälaatikkorunoja.  Itselleni runo on Runo silloin kun se puhuttelee juuri minua, kun siinä on jotakin ’’särmää’’.  Sitä samanlaista särmää jota vaadin musiikiltakin, en vain osaa määritellä mitä se oikeasti on.  Se on jonkinlaista tartuntapintaa, jonka ansiosta se takertuu mieleen, hyväilee joitakin nautinnon tuottajia aivoissa, yhteyttää yllättäviä asioita ja näkökulmia.

Kouluaikana tein ensimmäisiä lähestymisyrityksiä runoon.  Jotakin jo sieltä jäi mielen sopukoihin.  60-luvulla nuoruusvuosina kulttuurinnälkä, vallankumousromantiikka sekä ennenkokematon kaihontunne veivät vähän syvemmälle tähän uuteen runojen maailmaan.  Tuli pakolliset Saarikosket, Sinervot, Viidat ja sitten 70-luvulla Rossit, Saaritsat, Nerudat ja sitä rataa.  Se oli kuitenkin enempi sellaista pintapuolista etsimistä, tyyliin ’’mä mistä löytäisin sen laulun....’’. 

Samalla vuosikymmenellä olin mukana Koiton Laulu -nuorisokuorossa.  Johtajana oli ensimmäisinä vuosina Toni Edelmann, säveltäjä-pianisti.  Ohjelmistossa oli useita hänen säveltämiään lauluja, joita oli tehty hyvin erilaisten runoilijoiden teksteihin.  Näitä lauluja harjoiteltaessa joutui paneutumaan aivan uudella tavalla teksteihin.  Runoja piti pystyä tulkitsemaan, täytyi päästä sisälle tekstiin, kantavaan ajatukseen, tunnetiloihin, runoilijan pään sisälle.  Toni osasi olla vaativa, vaikka olikin hyvin mukava mies!  Nämä vuodet kuoron kanssa opettivat lähestymään runoja aivan uudella tavalla.

Miksi juuri nyt kirjoitan runoista?  No siksi että eilen illalla osallistuin hyvin vaikuttavaan tilaisuuteen!  Tänä vuonna tulee Saima Harmajan syntymästä 100 vuotta ja siitä syystä vietetään runoilijan juhlavuotta.  Saima Harmaja syntyi 8.5.1913 ja kuoli tuberkuloosiin hyvin nuorena 21.4.1937. Tämän herkän ’’kaihorunoilijan’’ runot jäivät elämään.  Juhlavuonna järjestetään useita erilaisia tilaisuuksia, eilen oli Balderin salissa runo-laulukonsertti otsikolla Kuolematon kevät.  Runoja sekä otteita Harmajan päiväkirjasta lausui Hellevi Härkönen.  Myönnettäköön, että en olisi mennyt tilaisuuteen pelkästään tästä syystä.  Mutta, siellä esitettiin myös Seitsemän laulua Saima Harmajan Runoihin.  Laulusolistina oli upea Sanna Pietiäinen, ja runot oli säveltänyt Arto Koskinen, joka itse myös säesti Pietiäistä. 

Somerolainen säveltäjä, pianisti ja klavikordisti Arto Koskinen on tehnyt pitkän uran musiikin parissa.  Alkuvuosina hän työskenteli mm. Rauli Somerjoen, MA. Nummisen sekä Jormas-yhtyeen kanssa.  Opiskelu vei sitten Sibelius Akatemian kautta Intiaan useaksi vuodeksi opiskelemaan laulua ja sävellystä.  Hänen musiikkinsa on saanut vaikutteita klassisesta länsimaisesta, afroamerikkalaisesta, intialaisesta sekä myös persialaisesta laulumusiikista.  Hänen pääteostaan, Fuga Indiana, on esitetty mm Helsingin Juhlaviikoilla vuonna 2003.

Eilisessä tilaisuudessa esitetyt seitsemän laulua olivat minulle aivan uudenlainen, yllätyksellinenkin, lähestyminen Arto Koskisen musiikkiin.  En osaa niitä tässä alkaa analysoida sen kummemmin, taitoni ei siihen riitä.  Sanon vain, että en ole aiemmin kuullut laulumusiikkia joka soi niin kauniisti ja samalla jylhän komeasti kuin nämä sävellykset.  Oman mausteensa sävellyksiin antoi häivähdys jostakin Intiasta ja Aasiasta, joka oli selvästi aistittavissa.  Runon ja musiikin symbioosi oli niin lähellä täydellistä, että välillä oli vaikea erottaa niiden rajaa.  Kiitos kuuluu myös ilman muuta Sanna Pietiäiselle, joka oli sisäistänyt niin runoilijan kuin säveltäjänkin kaikki mielialat ja nyanssit.  Illan anti oli vaikuttava!

No tässä olivat nämä minun seitsemän ’’lauluani’’.  Runoja aion vastakin lukea ja kuunnella.  Mutta jos sitten vielä tarjoutuu tilaisuus eilisen kaltaiseen runon ja musiikin yhteensulautumiseen, niin ....  Ei minua sieltä mikään pois pidättele.  Muuten, juhlavuoden tilaisuuksia tulee lisää: menkää kuulemaan Saima Harmajan runoja.