Itsenäisessä Suomessa

    Vapauden ja itsenäisyyden puolesta on taisteltu kautta ihmiskunnan historian.  Suomessakin olemme käyneet omat itsenäisyystaistelumme.  Nämä taistelut alkoivat jo 1863 valtiopäivistä jolloin luotiin pohjaa kuntademokratialle, jatkuivat verisinä 1918 ja uudelleen 1939 päättyen vasta 1944 syksyllä.

 
    Sodan päätyttyä isät palasivat kotiin.  He jotka olivat selvinneet hengissä.  Töihin oli tartuttava heti, kotirintaman äidit ja tyttäret olivat pitäneet yksinään huolen kotien selviytymisestä.  Ehkä kaikki olisivat tarvinneet vuoden vuorotteluvapaata, mutta kun sitä ei vielä oltu keksitty.  Ei oltu vielä ehditty rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

  
    Itsenäisyys.  Tuskin he silloin siihen kovin juhlallisesti osasivat suhtautua.  Oltiin lyöty vihollinen sotimalla. Oltiin säilytetty Suomi maailmankartalla.  Eivät he  siitä silti juurikaan puhuneet, ainakaan julkisesti.

 

  
    Joskus joku tuntemattomampi mies tuli käymään iltasella kylässä.  Isä ja vieras juttelivat yömyöhään hiljaisella äänellä keittiön pöydän ääressä.  Jos olisi tarkkaan osannut kuunnella, olisi ehkä kuullut miehessä ja isässä kaiken muuttaneesta tapahtumasta rintamalla.  Jos olisi kesäisenä lauantai-iltana sattunut pääsemään riittävän lähelle metsän reunassa istuvaa miesten rinkiä, olisi kortinpeluun ja viinapullon hyväilemisen takaa nähnyt sekä kuullut rikottujen ihmisten ahdistuksen ja tuskan.  Jos olisi kaupan ulkopuolelle kokoontuneiden naisten supattelusta jotain kuullut, olisi ymmärtänyt ehkä edes jotain sotaleskiksi jääneiden murheesta.

    Mutta mehän emme sitä vielä silloin ymmärtäneet, me heti sotien jälkeen syntyneet.  Ilmapiirin muuttumisen vuosien myötä toki sentään jotenkin vaistosimme.  Olimme selvinneet sodasta.  Rakennettiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen, tukineen ja avustuksineen.

    
    Sitten aikanamme me suuret ikäluokatkin olimme nuoria aikuisia.  Sen ikäisiä kuin isämme silloin kun heille tuli käsky lähteä rintamalle.  Emme me osanneet koettuihin sodan kauheuksiin samaistua, emmehän me olleet sitä kokeneet.  Olimme kokeneet ja nähneet vain sen seuraukset.  Ei haluttu sellaisen enää koskaan tapahtuvan.  Otettiin kantaa ja osoitettiin mieltä rauhan puolesta, Tsekkoslovakian puolesta, Vietnamin puolesta, Chilen puolesta, maailman nuorison puolesta, lasten oikeuksien puolesta jne.  Melkein aina jonkin puolesta.

 

    Onko melkein 80 vuotta ilman sotaa jo liian pitkä aika?  Meneekö meillä jo liian hyvin?

    Tänä päivänä kuuluu asiaan olla aina vastaan, täytyy vastustaa kaikkea.  Toiset vastustavat ja herjaavat, toiset puolestaan vastustavat ja herjaavat heitä.  Aina löytyy vastustettavaa ja herjattavaa.  Jokainen haluaa olla erilainen kuin muut ja siten ansaita paikka muiden samanlaisten joukossa.  Ansaita paikka hyvien joukossa, olla parempia.  Olla niitä joiden oikeutena on heittää ensimmäinen kivi vain koska voivat.

    Toki sentään vastustetaan myös sitä pahinta asiaa, sotaa.

    Tämänkin vuoden Itsenäisyyspäivään kuuluu että järjestetään taas mielenosoituksia perinteisiä Itsenäisyyspäivän viettotapoja vastaan.  Saadaan taas olla vastaan.  Saadaan, koska ollaan itsenäisiä ja eletään demokratiassa.  Kiitos isiemme, sankarien, jotka ovat jo lähes kaikki poistuneet keskuudestamme.

 

    Viime aikoina itsenäisyyttämme, turvallisuudentunnettamme sekä yhteistä tahtotilaamme on monin eri tavoin yritetty horjuttaa raakalaismaista sotaa Ukrainaa vastaan käyvän naapurimme Venäjän toimesta.  Onneksemme Suomen itsenäisyys ja kansalaisten turvallisuus on varmistettu nykyisin paremmin kuin ehkä koskaan.  Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa!

    Hyvää Itsenäisyyspäivää.

 

(Julkaistu myös SOMERO-lehdessä 5.12.2023)

Kuninkaiden ja pyhiinvaeltajien jäljillä

    Menin pitkin Turuntietä, hämäläisten härkätietä - tietysti Somerolle.  Tällä kertaa olin varannut matkaan vähän enemmän aikaa kuvatakseni muutamia etukäteen miettimiäni kohteita tien varrella.

    Hämeen Härkätie alkaa Turusta ja päättyy Hämeenlinnaan.  Se on Suomen varhaishistorian tärkein tie, jota ovat käyttäneet kuninkaiden ja sotilaiden lisäksi niin kauppiaat kuin pyhiinvaeltajatkin.  Härkätie on syntynyt viimeistään 800 luvulla, todennäköisesti se on ollut pitkään vain kasvillisuuteen raivattu kulkureitti.  Keskiajasta lähtien se on yhdistänyt Turun ja Hämeen linnat, ja nimi on mahdollisesti saanut alkunsa armeijan marssitiestä, härväg, josta tuli härkätie.

    Minä teen taas kerran kaiken väärinpäin - aloitan matkan Härkätien päätepisteestä, Hämeenlinnasta.  Hämeenlinnan jälkeen on luontevaa pysähtyä ihailemaan 8-kulmaista Pyhän Jaakon kirkkoa Rengossa.  Kirkko on rakennettu 1400-luvun loppupuolella apostoli Jaakob vanhemman nimikkokirkoksi, ja se on ollut keskiajalla tunnettu pyhiinvaelluskohde ulkomaita myöten.  Nyt tulikin vaikea valinta - lähtisikö vaeltamaan kohti Santiago de Compostelaa, sillä täältä alkaa kaukaisin pohjoinen reitti Hämeen Härkätietä pitkin kohti Santiagoa.  No, taitaisivat kengät kulua puhki jo ennen Turkua, paras siis jatkaa vaan Somerolle kuten oli tarkoituskin.  Ja tietysti autolla.

    Matka jatkuu Portaan ja Letkun suuntaan.  Tien linjausta on tietysti monin paikoin jonkin verran muutettu, mutta pääosin se noudattaa vanhaa reittiä.  On mutkaa, mutkan jälkeen.  Tien varren kylät osoittavat kulkijalle omaa vireyttään, kylien ilmoitustaulut pursuavat tietoa erilaisista tapahtumista ja aktiviteeteista.  Vanhat koulut ovat muuttuneet kylätaloiksi, kirpputoreja löytyy muutamia sekä tietysti myös Letkun kyläkauppa.

     Härkätien pituudeksi mainitaan 1500-luvulta 162 kilometriä.  Kilometritolppien mukaan, ja minun laskutaidollani, matkaan on myöhemmin tunkenut yksi ylimääräinen kilometri (liekö sukua sille haamumailille).

    Minä kurvaan auton Somerolle saavuttuani kohti mökkiä, jossa melkein miehen mittainen heinikko päivänkakkaroineen odottaa voittajaansa.  Hämeen Härkätie sen sijaan jatkaa Kosken, Marttilan, Tarvasjoen ja Liedon kautta Turkuun.  Ilmeisesti joku on joskus jatkanut edelleen sitkeästi kohti Santiago de Compostelaakin, mene tiedä.  Jos näin on, nostelen heille kaikkia hattujani, kunhan ne muuton jäljiltä löydän.
     

Grandola ja neilikkavallankumous

 
    Vallankumoukset ovat aina olleet joltakin kantilta katsottuna tarunhohtoisia.  Niihin on sisältynyt vallankumousromantiikkaa.  Ne ovat synnyttäneet sankareita, joita vuosikymmenienkin jälkeen ihannoidaan ja suorastaan palvotaan.  Hyväksi esimerkiksi kelpaa Che Guevara, lääkäri, köyhien puolustaja, sissitaistelija ja aatteensa puolesta kuollut.

    On myöskin tarunhohtoisia vallankumouksia, joihin ei liity sissitaisteluja, verta eikä kyyneleitä.  Tai kyyneleitä kyllä, mutta ilonkyyneleitä.  Sellainen oli Portugalin neilikkavallankumous.  Tuosta päivästä, 25.4 1974, kerrotaan monia tarinoita, jotka elävät ja kasvavat ihmisten kertomuksissa. 

    Tämä kertomus tapahtumista on varmasti ainakin hyvin lähellä totuutta.  Tämän kuulin jo silloin aikanaan heti vallankumouksen tapahduttua ja sitä kerrotaan yhä.

   
    Ensin vähän taustatietoa tuohon hetkeen.  Portugalia hallitsi oikeistolainen sotilasjuntta, joka oli ottanut vallan itsevaltaisen pääministerin Antonio de Oliveira Salazarin jälkeen vuonna 1968.  Pääministerinä toimi Marcelo Caetano, joka jatkoi siirtomaasotia kansallisia itsenäisyysliikkeitä (Angolassa, Mosambikissa jne.) vastaan.  Kenraali Antonio de Spinola erotettiin, koska hän oli arvostellut siirtomaapolitiikkaa.  Armeijaan oli kutsuttu radikaaliopiskelijoita, jotka olivat ylenneet nopeasti hyvän koulutuksensa johdosta.  Tämä vasemmistoupseeristo perusti 1973 salaisen Asevoimien liikkeen (MFA), jonka johdossa toimi Otelo Saraiva de Carvalho.  MFA:n tavoitteena oli vallankumous ja sen eturintamaan kuului myös Francisco da Costa Gomes.

    Portugalin kansallinen radio näytteli merkittävää osaa 25.4.1974 tapahtumissa.  Edeltävänä iltana radiossa soitettiin E depois do adeus, joka oli merkki vallankumouksen aloittamisesta kapinallisille upseereille ja sotilaille.  Puolenyön jälkeen, kello 00.15, radiossa soitettiin Jose Afonson säveltämä Grandola, Vila Morena.  Se oli merkki siitä, että kaikki sujui suunnitelmien mukaan ja että oli aika marssia ulos varuskunnista ottamaan haltuun strategiset kohteet.

    MFA määräämää ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten tuhansittain ihmisiä tulvi kaduilla käsissään kevätkukkasia, neilikoita.  Sotilaat laittoivat neilikoita kivääreidensä piippuihin merkiksi vallankumouksen verettömyydestä.  MFA otti haltuunsa Lissabonin sotilaspoliisiaseman ja Caetano karkotettiin Brasiliaan. Maan johtoon nimitettiin väliaikaisesti sotilasjuntta, johtajanaan kenraali Antonio de Spinola, joka samalla toimi Portugalin presidenttinä.

    Pian vallankumouksen jälkeen ennakkosensuuri lopetettiin ja poliittiset vangit vapautettiin.  Portugali vetäytyi siirtomaistaan.  Myös maareformin toteuttamisesta  päätettiin.

    Vallankumous siis sai nimensä neilikoista, joita hallitusta vastustavilla sotilailla oli kiväärinpiipuissa.  Vallankumous oli veretön.  Mielestäni kiehtovinta tapahtumien kulussa, niiden alkuunpanossa, oli tuo radion käyttö.  Grandola, Vila Morena, vaikuttava marssilaulu, jäi historiaan ja nosti tunnetuksi Grandola nimisen pienen kylän Setubalissa.

   
    Neilikkavallankumouksen vuosipäivä eli Vapauden päivä on Portugalissa kansallinen vapaa- ja juhlapäivä.  Tämä oli kaunis tapa toteuttaa vallankumous, historiassa ehkä ainutlaatuisin.

Tässä pari linkkiä tuohon mainittuun lauluun, jälkimmäinen myös suomenkielellä:

http://www.youtube.com/watch?v=Ha-h5bPSxQE

http://www.youtube.com/watch?v=VxgWBRb-LQ4

Matera

      Erikoisin paikka, jossa olen käynyt, on Sassi di Matera.  Paikka tuntui olevan aivan jostakin muusta todellisuudesta.  Tunnelma oli sekoitusta eri aikakausista, mutta päällimmäisenä ehkä jokin useamman sadan vuoden taakse sijoittuva aistimus täysin vieraista oloista. 

    Matera on pieni, noin 60 000 asukkaan kaupunki eteläisessä Italiassa Basilicatan alueella.  Sassi di Matera on Materan kaupungin vanha osa.  Se on pisimpään asuttu paikka Italiassa, kaupungilla on ikää noin 10 000 vuotta. Sassi di Matera on rakennettu kapean jokirotkon seinämään kaivertamalla luola-asuntoja huokoiseen kallioon.  Julkisivuiltaan ne muistuttavat kuitenkin matalia kivitaloja.  Rotkon vastakkaisella rinteellä, kaikkein vanhimmalla alueella, näkyi tosin pelkkiä luola-asumuksiakin.

     Sassi di Materassa asuttiin alkeellisissa oloissa aina 1950 luvulle saakka, jolloin hallitus kielsi luolien asuinkäytön.  Sen jälkeen luolakaupunki jäi pitkäksi aikaa heitteille.  Sinne kerääntyi ja asettui monenlaista järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle pyrkivää asukasta.  Nuorisoa kävi siellä viettämässä hillittömiä juhlia viikonloppuisin ja lomien aikana.  Paikkoja tuhottiin melkoisen surutta aina 1980 luvulle, jolloin luolakaupungin arvo ymmärrettiin.  1950 luvulla alueelta häädetyt asukkaat ja heidän jälkeläisensä, sekä myöhemmin myös muut halukkaat, jotka sitoutuivat säilyttämään asunnot entisöimällä ne, saivat lunastaa niitä nimelliseen hintaan.  Valtio antoi myös avustusta entisöintiin.  Aluetta onkin viime vuosikymmenet remontoitu ahkeraan asuin- ja matkailukohteeksi.

    Sassi di Matera valittiin UNESCOn maailmanperintökohteeksi vuonna 1993.  Kaupungissa on nykyisin myös liiketiloja sekä majoitus- ja ravitsemuspalveluita.  Materan vanha katedraali on peräisin 1200-luvun lopulta.

    Sassi di Materan alueella on kuvattu myös useita elokuvia. Raamattuun ovat pohjautuneet  Pier Paolo Pasolinin Matteuksen Evankeliumi (1964) sekä Mel Gibsonin The Passion of the Christ (2004).  Lisäksi siellä on kuvattu myös John Mooren The Omen (2006).

    Varsinaiseen kuuluisuuteen Sassi di Matera nousi kuitenkin vuonna 1979, jolloin siellä kuvattiin Carlo Levin kirjaaan Kristus pysähtyi Eboliin pohjautuva Francesco Rosin ohjaama elokuva.

 
    Carlo Levin kirjan pohjana ovat hänen omakohtaiset kokemuksensa äärimmäisen alkeellisissa ja kurjissa oloissa elävistä ihmisistä.  Ihmisistä, jotka yhteiskunta oli hylännyt, joilla ei ollut edes alkeellisia lääkäripalveluja, ei mahdollisuutta siedettävään hygieniaan ei ravitsevaan ruokaan.  Kylä, jossa nämä ihmiset asuivat, oli Aliano ja se sijaitsi Materan maakunnassa.  Sinne Carlo Levi karkoitettiin vuosiksi 1935-1936 fasismin vastaisen toimintansa vuoksi Benito Mussolinin fasistisen hallituksen toimesta.

 
    Carlo Levi oli lääkäri, kirjailija ja taidemaalari, kotoisin Torinosta.  Lääkärin opinnot suoritettuaan Levi ei ollut toiminut  lainkaan lääkärin ammatissa.  Alianossa  hän ei voinut kuitenkaan toimettomana katsella ympärillään olevaa määrätöntä kurjuutta, vaan yritti mahdollisuuksiensa mukaan auttaa ihmisiä.  Tehtävä oli toivoton, lääkkeitä ja välineitä ei ollut, olosuhteet mahdottomat ja ihmisten toivottomuus kurjuuden keskellä oli tehnyt asukkaista täysin kohtaloonsa alistuneita ja haluttomia edes näkemään mitään parempaa.

    Kokemansa ja näkemänsä pohjalta Carlo Levi kirjoitti kirjan Kristus pysähtyi Eboliin (1945).  Kirjan nimi juontuu tarinan päähenkilön karkotuksesta 1930 luvulla.  Karkotettava saapuu kaiken sivistyksen reunalla olevalle Ebolin juna-asemalle, josta hänen piti jatkaa vielä kauempana olevaan Gaglianon kylään.  Gagliano (keksitty nimi Alianolle) sijaitsi niin kaukana Jumalan selän takana, että kansantarinan mukaan Jeesuskaan ei arvannut jatkaa pidemmälle, vaan kääntyi Ebolista takaisin.

    Kirjan julkaisun myötä Alianon kurjuus tuli laajempaan tietoisuuteen, ja hallituskin huomioi tämän kyläpahasen olemassaolon.  Oloja saatiin vähitellen hivenen inhimillisiksi, mutta kurjuutta alkeellisissa oloissa saatiin kokea vielä pitkään.

 
    Sassi di Materassa elettiin siis myös kurjisssa slummimaisissa oloissa luolakaupungin sukemiseen 1950-luvulle saakka, kuten aiemmin kirjoitin.  Mutta tänä päivänä on kysymys aivan erilaisesta paikasta kuin 1950-luvulla.  Parhaiten tätä kehitystä kuvaa se, että Matera on ehdolla Euroopan vuoden 2019 kulttuuripääkaupungiksi.  Tämä olisi mielestäni upea palkinto Materassa tehdylle työlle!

  
    Ohessa linkki erääseen Materaa esittelevään videoon.
  http://www.youtube.com/watch?v=IyO5bHY-NuQ

Kollaasi 1965

    Löysin kaapin perukoilta laatikon jossa on kaikenlaista vanhaa sälää.  Vanhoja valokuvia, nuotteja, keikkamainoksia, piirroksia yms.  Sielltä löytyi myös lehtileikekuvista sekä tekstinpätkistä koostettu kollaasi.  Kollaasi on kooltaan 81 x 51 cm ja se on työstetty sellaiselle koulussa siihen aikaan kerättävän kasviston välilehdelle.  Sen takaa löytyivät tekstit: Liliaceae sekä Juncaceae.  Kollaasin olen kyllä aiemminkin havainnoinut, mutta nyt jostakin syystä jäin vähän pidemmäksi aikaa pohtimaan sitä.

    
    Olen tehnyt sen luultavimmin vuonna 1965.  Nyt aloin pohtia, että minkälaisia  ajatuksia seitsemäntoistavuotiaan nuoren miehen päässä on silloin liikkunut.  Mitä siihen aikaan maailmassa oikein tapahtui tai mitä oli tapahtunut 60-luvun alkuvuosina.  Millainen maailmankuvani on mahtanut silloin olla ja mikä asia on saanut tuon kollaasin tekemään.  Jotakin sillä olen halunnut sanoa, julistaa, koska sen seinälleni ripustin ja siinä se oli kaverien nähtävillä.

    ("Kirkkojen vaskienkelit ravisti lumia siiviltään, haukkoja lensi ristiin.  Ei siipeni ennallaan olleet, mutta silti lensin taivaalle, yhtä kaikki." H.Miller)

    Henry Miller ainakin on tehnyt minuun vaikutuksen, koska tekstinpätkät ovat yhtä lukuunottamatta hänen tuotantoaan ("Yksitoistatuhatta miestä" on poikkeus).  Pentti Saarikosken kääntämä Kravun kääntöpiiri oli tuolloin ajankohtainen, sen ensipainos takavarikoitiin 1962.  60-luvullahan käännettiin päälaelleen monia käsityksiä niin seksuaalisuudesta kuin yleisestä moraalietiikastakin.  Jotain tällaisia kaikuja  sieltä ainakin olen löytävinäni.   Franz Kafkaa muistaakseni luin tuohon aikaan ja Pentti Saarikoskea tietysti.

(”yksitoistatuhatta miestä kulki läpi Kirchendorfin, kuka milläkin tapaa
kolmena päivänä autoissa, jalan ja panssareissa
jaloissa saappaat, käsissä kiväärit, rinnassa sydän ja miljoona kaunista sanaa

raskaat vaunut suitsuttaen mutaa, panssarit mylvien törröttävin tykein
yksitoistatuhatta haisten ruudille, sotilasharmain vaattein ja vyöt kiiltäen, saappaat
kiristynein kasvoin: Saksa ei vapise

sata tuli takaisin ja jatkoi matkaa Berliinin tielle, käärityin hihoin
joku tuli jalan ja toisia kannettiin

panssarit olivat yskineet kuolemaa, vastaan oli tullut savua ja tulta
toistamiljoonaa kranaattia, koko joukko vihaisia ruskeapukuisia nauraen kuolemalle
eivätkä he pysähtyneet

sata tuli takaisin, vain harva heistä elää

muut ovat kiristynein kasvoin ja kouristunein nyrkein nuolleet verta ja kourineet
maasta viimeisen mullan kalliopohjaan saakka

autot ovat muuttuneet soihduiksi, jotka valaisevat tien aina Kirchendorfiin saakka
vääristyneiksi tulenpolttamiksi tuhkanharmaiksi ikkunattomiksi pyörättömiksi
ovettomiksi lavattomiksi ajajattomiksi

kranaattikuopin on myllerrys nähtävänä,  tiet kuoppina, silloista vain teräksisiä
kouristuneita kaaria vedenpintoihin kuvastellen

joskus kasvoivat tienvarret taloja ja versoivat sähköpylväitä
nyt ne on niitetty valtavilla viikatteilla ruutisin käsin maan tasalle
jäi vain savuhormi ja muutama aita

yksitoistatuhatta meni
sata palasi
eikä kukaan katsonut taakseen")

     ”Yksitoistatuhatta miestä” on runo, jonka tekijää en kyllä muista,  todennäköisimmin joku venäläinen tai ehkä joku meidän Tulenkantajistamme.  Runosta kumpuaa kaksikymmentä vuotta aiemmin päättyneen toisen maailmansodan kauhut ja kuoleman huurut.  60-luvulla alkoi Suomessa kulttuurityöntekijöiden vasemmistolaistuminen.

    ("Linnut kaivaa pesän oksanhaaraan.  Kun tulee kesä, on lintujen hyvä olla puissa ja katsella kuinka kultivoidut ihmiset kävelevät sivistyneesti, kuinka kloakki sylkee mereen eilisen päivän" H.Miller)
  
    Maailmansodan päättymisestä huolimatta oli kylmänsodan rintamalinjat sementoitu Berliinin muurilla 13.8.1961, poterot olivat yhä olemassa.  ”Ich bin ein Berliner” julisti John F. Kennedy puheessaan vieraillessaan Berliinissä 26.6 1963.  Euroopan kahtiajako oli sen päivän todellisuutta ja Kennedyn puheen ei uskottu asiaa miksikään muuttavan.  Se osoitti kuitenkin sen, että kaikkea ei tarvitse ääneti hyväksyä.  On uskallettava nousta itsestään selvinä pidettyjä totuuksia vastaan.

("Hautausmaalle mätänee ruumiit kukkia vatsalla ja kohtalotpvereita käden ojentaman päässä.  Ei tiedä kukaan, kenen vatsan päälle joutuu kuollessaan" H.Miller)
 
    Sodat ja sodanvastaisuus, rauhanliikkeiden synnyn myötä, olivat myös vahvasti esille nuoren miehen ajatusmaailmassa.  Sadankomitea oli perustettu juuri pari vuotta aiemmin ja Vietnamin sota oli yhä näkyvämmin esillä uutisissa.  Vietnamin sota oli juuri se, mikä meidän sukupolvemme maailmankatsomukseen vaikutti ehkä eniten radikalisoivasti.

("Ei vielä ole kuolema osamme, ei vielä kun henkemme voi nousta kehdostaan, saavuttaa uusia arvoja, nähdä olevaisen todellisena ja nousta kapinaan sen puolesta, jossa on tulevaisuus" H.Miller)
    
    Mustien asema Yhdysvalloissa sekä Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan näkyvä apartheidin vastustus raivasivat myös tilaa nuoren miehen ajatusmaailmassa.  Ennenkaikkea mustien asema Yhdysvalloissa kuohutti mieltäni, suorastaan raivostutti, olinhan jo tuolloin vastannut myöntävästi jazzin maailman houkutuksiin.  Olin lukenut Marshall Stearnsin Jazzin historiasta sekä Rytmi-lehdestä kertomuksia mustista muusikoista ja heidän rasistisesta kohtelustaan.  (Stearnsin kirja näin jälkeenpäin selailtuna sisälsi kyllä myös melkoisen määrän rasistisia näkemyksiä, mutta muuten melkoisen historiapaukun jazzin syntyvaiheista.)
 
    Martin Luther King oli pitänyt elokuussa vuonna 1963 kuuluisan ”I Have a Drem” -puheensa Lincolnin muistomerkillä Washingtonissa ja 1964 hän sai Nobelin rauhanpalkinnon.  Mustien kohtelusta ei voinut enää vaieta missään sivistyneessä maailmassa.

    
    Olympiasoihdun merkitystä en oikein osaa selittää.  Jos kollaasi olisi tehty vasta vuoden 1968 olympialaisten jälkeen, sen tilalla olisi varmaankin ollut Mustien Panttereiden tervehdys, nyrkkiin puristettu käsi.

("On kuin minulla ei olisi lainkaan vaatteita päälläni, ja jokainen ruumiin huokonen olisi ikkuna, ja kaikki ikkunat auki, ja valo virtaisi sisälle" H.Miller)
    
    Tietysti myös moderni taide tuona aikakautena ja tuossa iässä iski tajuntaan.  Pablo Picasson Guernica ainakin kiihotti mieltä sen verran, että muistan tehneeni myös sen ympärille jonkinlaisen kollaasin.  Se on harmikseni hävinnyt jonnekin matkan varrelle.  Sitten oli tietysti Salvador Dali, hänkin espanjalainen kuten Picassokin.  Heidän taiteensa kautta muodostuivat ensimmäiset käsitykseni Espanjan sisällissodasta.

    
    Tällaisia pieniä sirpaleita vuosikymmenen alun tapahtumista olen tuosta, lähes viidenkymmenen vuoden takaisesta kollaasista, löytävinäni.  Varmaankin ne ovat vaikuttaneet oman ajatteluni muotoutumiseen ja omien ajatusteni syntymiseen.   Ne olivat silloin tuoreita, isoja asioita, jotka pakottivat ottamaan kantaa.  Valitsemaan, kenen puolella seisoo.  Tunnistan niitä samoja tuntoja kyllä tässä nykyisessäkin itsessäni.

    Paikoin tuo kollaasi vaikuttaa hyvinkin lohduttomalta, melkein pessimistiseltä.  Sinne mukaan on kuitenkin kylvetty huomisen alku, aavistus paremmasta, ihmisyyden voitosta.   Varsinkin tuo viimeinen ”...jokainen ruumiin huokonen olisi ikkuna, ja kaikki ikkunat auki, ja valo virtaisi sisälle”.  Melkein tekisi mieli taputtaa tuota nuortamiestä olalle ja sanoa, että jatka vaan, ota selvää ja pidä mieli avoinna.  Hanki tietoa ja opettele tuntemaan.

     Nuoren ihmisen ajatukset, arvomaailma ja ihanteet unohtuvat usein arkisessa aherruksessa vuosikymmenien varrella.  Niitä pitää aina välillä pysähtyä miettimään.  Nuoren ihmisen ihanteet ovat sen arvoisia.

    Olen onnellinen siitä, että sain olla nuori juuri 60-luvulla.