Leijailen

   

    Bussi rullaa asemalta lähdettyään alamäkeen kohti Leppäsuon Shelliä.  Lokakuinen viima paiskoo vesipisaroita ikkunaan josta pystyn erottamaan vain autojen jarruvaloja pimenneessä illassa.  Jo Lauttasaaren sillalla bussin lämpö alkaa vaikuttaa, raukeus ja hyvä olo leviää popliinitakin pystyyn nostetun kauluksen sisään.
  
    Mielikuvat tulevaisuudesta sekoittuvat nykyhetkeen.  Seitsentoistavuotiaalle maailma on avoinna.  Helsinki edustaa sitä kaikkea uutta aikaa ja maailmaa, joka vielä reilu vuosi aiemmin oli Somerolta katsottuna tavoittamattomissa.  Nyt se on todellisuutta.  Sitä täytyy ahmia joka solulla.

    Tuijotan ikkunasta täysin pimeää maisemaa. Jorvaksentiellä on tievaloja vain harvakseen ja tienvarressa taloja vielä harvempaan.  Mielen täytti Miles Davis, Coleman Hawkins ja Roland Kirk.  Tuntui täysin epätodelliselta, että eilen illalla olin nähnyt ja kuullut näitä maailmantähtiä aivan elävinä Messuhallin lavalla.
 
    Koko tämän illan olin kävellyt levottomana Helsingin keskustassa, istunut parissa kahvilassa ja ajatellut elämää tuon kokemani jälkeen.  Olin varma vain yhdestä asiasta: ilman musiikkia oli mahdotonta kuvitella elämää.  Musiikki on tärkeintä, siinä on kaikki.
 
    Keveyden tunne sai ajatukset unenomaiseen tilaan.  Tulevaisuuden tulemista pitäisi nopeuttaa mutta samalla halusin leijua tässä tämän hetken epätodellisessa tilassa.  Hämärässä bussissa joka junnaa sitkeästi pimeyden läpi Finnoontien mutkissa.

    Olin viimeisen vuoden aikana katsonut West Side Storyn useita kertoja.  Olin haltioitunut Erkko Kivikosken ja Maunu Kurkvaaran uudesta suomalaisesta elokuvasta.  Olin lukenut P. Saarikoskea ja P. Mustapäätä.  Olin käynyt kuuntelemassa Esa Pethmania ja Carolaa kuin myös Ronnie Kranckin taitavaa orkesteria. Kotona olin pyörittänyt vinyyleiltä Coltranea ja Mulligania.  Saksofonilla juoksuttanut skaaloja illasta toiseen.  Kaikki tuo yhdessä muodosti sen suuren ja sekavan tunteen tulevasta, joka oli jo aivan käden ulottuvilla.
 
    Bussi kääntyi Espoon sairaalan jälkeen Lindholmin Sahan kulmalta viimeiselle etapille ennen Tuomarilaa.
 
    Tuo bussimatkan tunnelma 7.10.1964 on syöpynyt mieleeni.  Siihen on tietysti sekoittunut tunnekuvia monista muista myöhäisillan busseissa tehdyistä matkoista.  Puolityhjässä pimeyden keskellä liikkuvassa bussissa tuntee olevansa ajattomassa tilassa.  Voi vain leijailla menneen ja tulevan rajamaastossa irti kaikesta.  Unohtaa oman rajallisuutensa ja unelmoida.  Olla taas seitsemäntoistavuotias. 

 

 

Jazzikansa tulee ja menee

    Päättynyt viikonloppu oli taas se viikonloppu vuodesta, kun jazzdiggarit ja fiilistelijät tulivat Hämeenlinnaan Linnajazziin ja sitten jatkavat Poriin.  Tämä on jo joillekin niin perinne, että melkein voi nähdä tallatun pienen polun, joka vie metsän halki  Hämeenlinnasta Poriin.  Suurin osa yleisöstä oli toki paikallisia, jotka tyytyvät tähän Linnanpuiston kattaukseen ilman Poria.
 
    Tällaisesta leppoisasta picnic-iltapäivästä Linnanpuistossa, eväskorista ja jazzista nautiskellen, ei voi oikein juurikaan mitään kirjoittaa.  Tunnelma pitää itse kokea.  Kuvat saavat kertoa puolestaan, musiikin voi jokainen kuvitella mielessään.  Lavalla nähtiin ja kuultiin Local Voices, Xantone Blacq Band sekä Sami Saari & Sonics vierailijana Laura Voutilainen.  Kaksi viimeksi mainittua soittivat tanakkaa soulia ja Xantone Blacq bändeineen hallitsi myös funkin takapotkut.  Soittajat olivat erinomaisia ja upeita soolosuorituksia kuultiin kaikilta.  Hikinen iltapäivä oli tällä kertaa siis lähes pelkkää soulin jytkettä.  Eihän siinä mitään vikaa, mutta itse olisin kaivannut enemmän sitä varsinaista jazzia.  Kannattaa mainita, että lavalla rytmin takaajana olivat Hämeenlinnalaiset maailmalla mainetta saavuttaneet käsityönä valmistettavat KUMU-rummut.

    Jos et löydä itseäsi näistä kuvista, johtuu se yksinkertaisesti siitä, että et ollut paikalla.  Mutta vuoden kuluttua, viikko ennen PoriJazzia, voit sinäkin tulla nauttimaan jazzista sekä ainutlaatuisista tunnelmista Hämeen linnan kupeessa, Vanajaveden rannalla.  Eikä edes pääsymaksua peritä!

”Jazzikansa tulee kyllä tänne
soittaa meidät kellariin.
Kevyt katse ja raskas askel
tätä niin toivottiin.

Mutta mihin jäi
laulut vanhat, mollit myös.
Ne me poltettiin
koska saadaan kaljaa ja safkaa
ne kortitettiin.

Vieteri-Ville jaksaa jaksaa
kaatuu kuolaan, hikoilee.
Vaimonsa Bella juo appelsiininastaa
hame alapäästä repeilee.

Mutta mihin jäi Aston-Martin GT.
Edelliseen elämään.
Voi luoja kuinka paksuu kamaa
lähetään kiitämään.

Joskus vielä lähetän kortin kotiin
kehun siinä Luddea.”

Dave Lindholm; Jazzikansa tulee

Kuulokkeet korvilla

    Viikonloppu kului isoksi osaksi musiikin parissa.  Samalla tuli pohdittua musiikin kuuntelun muuttumista vuosikymmenien myötä.  Enää ei tarvitse turvautua tuttuun ja turvalliseen, siihen mitä sattuu olemaan tarjolla, nyt voi jokainen ryhtyä seikkailijaksi ja löytöretkeilijäksi istumalla mukavasti oman tietokoneensa luona.

    Musiikki on aina ollut tärkeässä roolissa elämässäni.  Kiinnostuksen kohteena olevat genret ovat vaihdelleet iän myötä, varsinkin nuorena oli tärkeää fanittaa oikeanlaista musiikkia.  Jos soitat bändissä, jonka esikuvana on Rolling Stones, on luonnollista, että musiikkimaailmasi täyttää r&b sekä rock.  Hyvä näin.  Vuosien ja vuosikymmenien aikana löytyi uusia musiikkigenrejä, joihin mielenkiinto kohdistui.  Tuli folk-musiikin aika, tuli soulin ja Detroitissa syntyneen tamla-motownin aika.  Jossain vaiheessa oli suomirock, sitten world, afro, celtic ja mitä kaikkea niitä onkaan ehtinyt olla.

    Kaiken aikaa mukana on kuitenkin seurannut jazz.  Se tarttui iholle jossain viidentoista paikkeilla, eikä ole ote hellittänyt.  Välillä se on uinunut hiljaa taustalla, välillä taas aktivoitunut.  Aikaisempina vuosikymmeninä rajat eri musiikinlajien välillä olivat helposti havaittavia ja määriteltäviä.  En osaa sanoa, onko tämä ollut vain minun ongelmani, mutta minulle jazz oli suurelta osin 50- ja 60-lukujen jättiläisten musiikkia.  Levyhyllystä löytyi Charlie Parkeria, John Coltranea, Art Blakeytä ja MJQ:ta.  Nämä herrat monien muiden mukana loivat mielikuvan jazzista.  Ja kieltämättä hyvän ja vankan perustan jazz-harrastukselle loivatkin.

    Levyt olivat kalliita ja niitä osti harkiten.  Ei oikein kovin kauas tutusta ja turvallisesta arvannut poiketa.  Vaati jo hivenen uhkarohkeutta ja hurjaa luonnetta sijoittaa sijoittaa rahat vaikkapa Keith Jarrettiin tai Jan Garbarekkiin!  Sijoitus osoittautui pian kuitenkin erinomaiseksi, sieltä löytyi taas uusi maailma.  Kaikesta huolimatta jazz merkitsi minulle pitkään kuitenkin juuri tuota 50- ja 60-lukujen jazzia, josta toki riittää ammennettavaa edelleenkin.  Mutta musiikissa tapahtui koko ajan.

    Vasta nyt Spotifyn aikakaudella on koko musiikin kirjo tarjolla niille, jotka uskaltautuvat seikkailemaan ja löytöretkeilemään musiikin ihmeelliseen maailmaan.  Kirjoitan nyt ainoastaan omasta näkökulmastani, jazziin suuntautuen.  Riemastuttavaa on se, että tarkat raja-aidat eri musiikinlajien välillä ovat menettäneet merkityksensä.  Muusikot matkustelevat ympäri maailmaa siinä kuin tavalliset turistitkin.  Kuullaan ja tutustutaan muiden kulttuurien musiikkiin, opitaan ja omaksutaan.  Jazz, jonka ominaisin piirre on improvisaatio, tunteen ja mielentilan vaikuttaminen soittoon ja siten siis ympärillä olevan elämän tulkinta, on ehkä eniten imenyt vaikutteita maailmanmusiikista.  On otettu mukaan afroa, flamencoa, klassista, funkkia, slaavia ja niin edelleen.
  
    Itselleni viime aikoina eniten löytöretkeilijän riemuntunteita on tarjonnut tämä meidän pohjolan kansojen nordic-jazz.  Se ei todellakaan ole rajoittunut pelkästään Jan Garbarekkiin tai Juhani Aaltoseen.  Spotifyn avulla olen tutustunut kymmeniin muusikoihin, joista en ole aiemmin kuullutkaan.  Varsinkin Norjasta löytyy toinen toistaan mielenkiintoisempia muusikoita, esimerkkinä vaikkapa Nils Petter Molvaer tai Helge Lien.  Ruotsilla on Lars Danielsson ja Esbjörn Svensson (k. 2008).  Meillä Suomessa näitä nuoria huippumuusikoita on käsittämättömän suuri määrä.  Olen monesti ihmetellyt, että mikä on se iso asia suomalaisessa musiikki- ja muusikkokoulutuksessa, joka on tehty niin hyvin, että tämä on mahdollista.

    Kun sitten löytöretkeilyä laajentaa pohjolan ulkopuolelle, löytyy uusia häkellyttävän taitavia ja omintakeisia muusikoita sekä yhtyeitä niin paljon, että niitä ei ikinä ehdi kaikkia kuuntelemaan!  Itse olen viime aikoina kuluttanut paljon aikaa vaikkapa Avishai Cohenin, Chris Potterin, Ambrose Akinmusiren ja Portico Quartetin seurassa.

    En tiedä miten monta kertaa olen tämän jo sanonut, mutta sanonpa taas kerran: kiitos ja syvä kumarrus Spotifylle (ja tietysti myös muille vastaaville palveluille).  Miten paljon köyhempää ja suppeampaa musiikin harrastus olisikaan, jos edelleen eläisimme pelkästään vinyylien tai CD:n varassa.  Uuden löytäminen on aina yhtä järisyttävää! 

Musiikin juurilla Afrikassa

       
    Nykyihminen on kehittynyt Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 200 - 250 000 vuotta sitten.  Sieltä käsin lähdimme valloittamaan ja asuttamaan  maailmaa.  Siitä kun liikkeelle lähdettiin, on kulunut  noin 100 000 vuotta.  Eurooppaan saapumisesta on noin 40 - 45 000 ja pohjoiseen Amerikkaan 15 - 20 000 vuotta.

    Onko myös musiikin juuret Afrikassa?  On arvioitu, että ihmiset keksivät musiikin noin 40 000 vuotta sitten.  Siltä ajalta on löytynyt huiluja sekä myös muunlaisia soittimia.  Musiikin synnyn on arveltu liittyneen luonnon äänien matkimiseen sekä työliikkeiden rytmiin.  Jos ajankohta on tuo äsken mainittu, on musiikki todennäköisesti syntynyt laajemmalla alueella kuin Afrikassa.  Sen syntyyn on varmaankin siis vaikuttanut ihmisen aivojen sisäisessä organisaatiossa ja hermostossa tapahtunut kehitys.  Ihmiset pystyivät keksimään ja omaksumaan uutta huomattavasti paremmin kuin aiemmin.

    Oli miten oli, afrikkalainen musiikki, varsinkin rytmiikka, on perustana tämänpäivän mitä erilaisimmissa musiikin tyylilajeissa.  Ajatelkaapa vaikka rock-musiikkia ja kaikkea sen pohjalta syntyneitä populaarimusiikin genrejä.  Ilman amerikkalaisten mustien orjien työlauluja tuskin olisi voinut syntyä bluesia, jazzia, rockia, soulia, funkkia, räppiä, poppia jne... Kyllä jäljet selvästi johtavat Afrikkaan. Samoin eri maanosien etnomusiikissa, kuten myös ns klassisessa musiikissa, on runsaasti vaikutteita nimenomaan afrorytmeistä.  Itse olen kernaasti hyväksymässä ajatuksen, että musiikin juuret geeniperimämme lahjana ovat Afrikassa.

    Muutaman viime vuoden aikana olen suurella innolla tutustunut afromusiikkiin, kiitos jälleen Spotifyn.  Tokihan afrojazz on ollut vahvasti esillä jo kouluaikoinani.  Silloin hurmioiduin John Coltranen maagisesta saksofonista ja rytmimaailmasta, joka siellä taustalla sykki.  Mutta nyt olen löytänyt paljon uusia tuttavuuksia afrojazzin alueelta.

    Hugh Masekela lumosi eilen Helsingin Juhlaviikoilla Huvilateltassa.  Olin tilaisuudessa kuulla ja ihastella tätä upeaa laulajaa ja trumpetistia (itse asiassa hän soittaa nykyään flyygelitorvea) sekä hänen yhtyettään.  Vauhtia riitti niin, että hyvä kun konsertin jälkeen osasin suunnistaa kotiin Jätkäsaareen.

    Etelä-Afrikassa asuva Hugh Masekela on tehnyt jo pitkän päivätyön musiikissa, ikää hänellä on 74 vuotta.  Masekela oli aikanaan näkyvästi Etelä-Afrikan apartheidin vastaisessa rintamassa.  Hän joutui lahtemään maanpakoon Yhdysvaltoihin vuonna 1960.  Maanpakolaisuusaika venähti kolmeksikymmeneksi vuodeksi, paluu tapahtui vasta apartheidin päätyttyä.  Edelleen tämä energinen afrojazzin suurmies silti jaksaa kiertää maailmaa, meidän onneksemme.  Uransa aikana tämä energiapakkaus on julkaissut yli 40 albumia.

    Voi minkä showtimen tämä Hugh-pappa meille järjestikään.  Ei riitä, että hän on loistava muusikko, hän osaa myös järjestää todellisen shown kun sille päälle sattuu.  Ja eilen sattui.  Johtuneeko siitä, että Helsinki oli rankan Euroopankiertueen päätepiste.  

   Yhdysvalloissa vietetyt maanpakolaisvuodet alan parhaiden muusikoiden seurassa koulivat Masekelasta maailman huippuihin kuuluvan jazzmuusikon.  Hänen lauluäänensä ja flyygelitorven sointinsa ovat niin vivahteikkaita ja häkellyttäviä, että paikoin oli mahdoton sanoa, missä laulu loppui ja flyygelitorvi alkoi.

    Koko orkesteri oli huippumuusikoita.  Kitaristi Cameron Ward vyörytti uskomattomia sointumassoja ja virtuoosimaisia sävelkulkuja.  Lyömäsoittajat Francis Manneh Fuster sekä Lee-Roy Sauls pitivät huolen rytmipuolen dynamiikasta taiturimaisina sooloineen.  Ja jos kaikki basistit soittaisivat yhtä tanakasti alati elävää perustaa kappaleille kuin Fana Zulu, ei basistivitsejä olisi koskaan syntynyt.  Erikseen on vielä nostettava esiin kosketinsoittaja Randal Skippers.  Hän esitti konsertin loppupuolella yksinään (muut poistuivat lavalta) muutaman minuutin kestäneen unenomaisen kauniin improvisaation.

    Hugh Masekela ja yhtye olivat kuitenkin kokonaisuus.  Musiikki ja tarinat vuorottelivat, musiikin dynamiikka vaihteli ja monimutkaistenkin rytmi- ja sointukulkujen sekaan jysähtelevät iskut olivat sadasosasekunnin tarkkoja.  Illan ohjelmasta mainitsen erikseen  oman suosikkini Grazing in the Grass, joka aikoinaan oli Yhdysvalloissa Billboard-lehden ykkösenäkin.  Nyt livenä kuultu kappale nousi aivan uuten potenssiin verrattuna levyltä tutuksi tulleeseen, sinänsä erinomaiseen versioon.  Konsertin päätti tietysti, kuten Masekelan kaikki muutkin konsertit, hänen tuttu, vuonna 1987 säveltämä kannanottonsa apartheidiä vastaan ja Mandelan puolesta: Bring Him Back Home.  Koko teltantäysi yleisö nousi seisomaan ja päiden yläpuolella musiikin tahdissa huojuvat nyrkissä olevat kädet saivat teltan lähes keinumaan. Uskomaton tunnelma.  Kiitos Hugh-papalle unohtumattomasta illasta.

(tämä näyte on jo useamman vuoden takaisesta konsertista)
http://www.youtube.com/watch?v=XKCk8o5xzaM&list=PLtD20jgLGDld96kPN1I7tsrBtNfFcWmrM&index=35 
 
    Masekelan pyynnöstä konsertin aikana ei saanut kuvata.  Tämähän on yleinen, hieman harmittava käytäntö maailmantähtien konserteissa.  Toisaalta ymmärrettävää, häiritseehän se itse musiikkiin keskittymistä.

    Kun nyt kuitenkin halusin tähänkin juttuuni joitakin kuvia, laitan tähän loppuun pari kuvaa lämppärinä soittaneesta Tansanialaisen Andrew Ashimban suomalaisista muusikoista koostuneesta yhtyeestä.  Tämä nuori laulaja kitaristi oli osaamiseltaan jo sitä luokkaa, että paikka Masekelan lämppärinä oli aivan oikeutettu.  Yhtyeen kitarasaundit loivat ajoittain jollakin lailla mielleyhtymän afromuusikoista koostuneeseen Jabulaan.  Jabula oli ensimmäinen livenä kokemani afrobändi, paikka oli vanha Poli vuoden 1980 syksyllä.  Ajankohdan muistan, koska tunnelmat yleisöllä olivat vähän alakuloisia Pekka Pöyryn yllättävän kuoleman johdosta.  Muistaakohan joku muu (Hasse Wallia ei lasketa) Jabulaa?
 

                                              * * * * * *

    Afromusiikista puhuttaessa tuntuu rajan vetäminen sen sisällä eri genreihin usein hyvin vaikealta ja samalla tarpeettomalta.  Kun puhutaan Hugh Masekelasta, Femi Kutista, Fela Kutista, Salif Keitasta, Mulatu Astatkesta tai Tinariwenistä, on samantekevää puhutaanko afrojazzista, afrobeatistä tai world-musiikista.  Musiikissa on joka tapauksessa samat elementit ja sama energia - sama liikkeelle paneva voima.  Se on afromusiikkia!

Treme

Sarjassa on edetty viimeistä edelliseen toisen tuotantokauden jaksoon, onneksi tiettävästi kolmas kausi on vielä tulossa.  Ei voi mitään, mutta Tremestä on tullut minulle lähes elämän kokoinen (ei kuitenkaan elämää suurempi) tunne-elämys.  Sarja imaisee syövereihinsä vastustamattomasti, jakso jaksolta syvemmälle.  Toisinaan aivan pelottaa, mihin tämä voi johtaa, mistä itsensä lopulta löytää.  Ymmärrän kyllä, jos tämä kuulostaa hullulta.  Tv-sarjoissakin meillä jokaisella on ”tämänsä”: minulla se on tämä Treme!

Sarja sijoittuu New Orleansiin, ajallisesti hirmumyrsky Katrinan (2005) jälkeiseen aikaan.  Katrinan aiheuttamat mittaamattomat tuhot ja omaisuutensa menettäneiden ihmisten kamppailu elämään takaisin pääsemiseksi ovat sarjan ydintä.  Ihmisiä on kuollut, ihmisiä on kadoksissa, rikollisuus rehottaa, ryöstöt, pahoinpitelyt ja murhat ovat jokapäiväisiä. Toiset palaavat, toiset lähtevät ja jotkut jäävät kellumaan tyhjän päälle jonkinlaiseen välitilaan. Epätoivoisesti yritetään palata takaisin olotilaan ennen Katrinaa.  Tässä astuu kuvaan musiikki: muusikot ja orkesterit baareissa, klubeilla ja kaduilla.  Musiikin avulla ja juhlimalla pyritään luomaan illuusio ajasta ennen Katrinaa, unohtamaan epätoivo ja rankka arkipäivä. Myös ruoka ja ruokakulttuuri on näkyvästi mukana.  Kaikessa on vahva toden tuntu, tällaista se varmaan oikeasti on.

Sarjasta löytyy, tai oikeastaan siinä vyöryy päälle koko elämä, kaikissa sävyissään, kaikkine tuntemuksineen.  On elämää ja kuolemaa, toivoa ja epätoivoa, selviytymistä ja luhistumista, yhteenkuuluvuutta ja eristäytymistä, vilpittömyyttä ja korruptiota.  Hyvä ja paha on kaiken aikaa läsnä, arki ja juhla, todellisuus ja uskomukset.  Ja kaiken päällä on musiikki.  Musiikki, jossa nuo edellä mainitsemani elementit sekoittuvat.  On perinteistä New Orleansia, on rappia, folkia, jazzia, funkia, kelttiä, klezmeriä, salsaa ja mitä ikinä eripuolilta maailmaa tulleet ihmiset ovat mukanaan tähän sulatusuuniin tuoneetkaan.

Sarjassa on mukana niin monia oikeita, aitoja muusikoita näyttelijöiden lisäksi, että turha heitä on tässä luetella.  Tästä kaikesta runsaudesta johtuen heitä ei valitettavasti kuulla ja nähdä kuin lyhyinä katkelmina.  Mutta ehkä juuri se jättääkin sen nälän tunteen, joka panee etsimään sitä musiikkia vaikkapa Spotifystä tai You Tubesta.  Radion puolella sarjaa on erittäin ansiokkaasti taustoittanut Bluesministeri Esa Kuloniemi.

Mikä tämä ihmeellinen Treme sitten oikeasti on?  Lyhyesti kerrottuna Treme on yksi New Orleansin vanhimmista kaupunginosista ja samalla Yhdysvaltojen vanhin musta kaupunginosa. Se on saanut nimensä ranskalaiselta Claude Treméltä, joka muutti New Orleansiin vuonna 1783 ja omisti osan alueesta noin kymmenen vuoden ajan.  Kaupunki on toiminut kauppasatamana ja imenyt kulttuurivaikutteita niin Karibialta kuin Euroopasta, etenkin ranskalaista vaikutusta.

Kerrotaan, että jazz on syntynyt Tremen kaupunginosan Congo Squarella.  Siellä orjat saivat sunnuntaisin harjoittaa rytmiin ja yhteislauluun perustuvaa musiikkiperintöään. Congo-aukio on nykyisin osa Louis Armstrong -puistoa. Vaskipuhaltimet kuuluvat oleellisesti New Orleansiin ja Tremeen. Sen näkee tietysti joka paikassa, missä elävää musiikkia soitetaan (ja sitä soitetaan lähes kaikkialla).  Erityisesti sen näkee laskiaisen aikaan sijoittuvan Mardi Grasin juhlavissa ja elämää pursuavissa kulkueissa.  Mustien Mardi Gras kunnioittaa mustine intiaaniheimoineen Yhdysvaltojen alkuperäisväestöä. Etelän intiaaniheimot tarjosivat aikanaan orjuudesta paenneille mustille turvapaikan, ja monet tämän päivän mustat intiaanit ovatkin heidän jälkeläisiään.
                                 *  *  *  *  *
   

                       
80-luvun alussa opiskelin jonkin aikaa Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopistossa.  Siellä jazzin historiaa opetti Jaakko Jahnukainen sekä Klaus Järvinen.  He perehdyttivät meitä mm. New Orleans-musiikin saloihin.  Rakastuin tuohon musiikkiperinteeseen jo silloin.  Ihmekös tuo, koska torvet ja lyömäsoittimet ovat tuossa musiikissa vahvasti esillä ja ne ovat aina olleet minullekin läheisimmät soittimet (saksofoni/rummut). Tämän Treme-sarjan myötä on ”torvimusiikki”, puhallinsektiot, noussut taas uudelleen vahvasti pintaan omassa musiikkimieltymyksessäni.  Funk ja rap on myös saanut aivan uusia ulottuvuuksia sarjan myötä.  Spotifyyn keräämäni Treme-soittolista soi useimmiten, kun koneen ääressä istun.  Haikeaa ajatella elämää Treme-sarjan päätyttyä.

Thank You For The Music, Treme!

http://www.youtube.com/watch?v=kkHhJzuCrbo





                                                            * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

April Jazz

 
Tunnelmia Jazzteltasta

Eilen illalla starttasi 27. April Jazz Tapiolassa.  Olin kuuntelemassa Gregory Porteria Jazzteltassa.  Porter on tämän hetken kuumimpia laulajia yhdistäen jazzia ja soulia tavalla, joka uppoaa kaikenikäiseen yleisöön. Eilen tuntui kuin yleisölle olisi heti avajaistilaisuudessa tarjoiltu sokerit pohjalta - sokerit jotka yleisö söi suoraan Porterin kädestä!  Tuo isokokoinen, sympaattinen veijari, tarjosi yleisölle juuri niitä, jo levyiltä tutuiksi tulleita lauluja, joita se oli tullut kuulemaankin.  Livenä kaikki vaan on niin eri kokemus kuin levyllä.  

Porterilla oli mukanaan huipputason muusikoista koostunut kvartetti.  Koko musiikillinen kattaus, mukaanlukien runsaat soolo-osuudet, sai tutut kappaleet hengittämään aivan eri tasolla kuin levyllä (yhtään väheksymättä levytaltioita).  Mutta niinhän sen livenä pitääkin! Orkesterissa soiitivat Yosuke Sato (alttosaksofoni), Chip Crawford (piano), Aaron James (basso) sekä Emanuel Harrold (rummut).  Itselleni entuudestaan jonkin verran tuttu oli saksofonisti Yosuke Sato.  Hänen soittimensa ilmaisuvoima lumosi niin nopeissa kappaleissa kuin herkissä balladeissa.  Soolot ryöpsähtelivät kuin häkistään vapautetut linnut, ja ne lensivät korkealle, vapauteen.  Sato nousi minun saksofonistilistallani aivan kärjen tuntumaan!

Vankan taustan musiikille loi piano - basso - rummut.  Sen varassa Porterin oli helppo antaa balladien hengittää ja rönsyillä.  Kaunis, eläytyvä ääni, varma liikkuminen jazzille ominaisessa tulkinnassa ja improvaatiossa.  Porter oli kuin kotonaan, oli sitten kysymys hyvin hartaista tulkinnoista tai lähes hurmoksellisista nousuista piiskaamaan laulua sfääreihin jonne vain harvoilla on kyky nousta. Kun iso mies panee taitonsa ja itsensä likoon tällä intensiteetillä, ei se voi olla koskettamatta jopa toista isoa miestä. 

Yksi asia tässäkin tilaisuudessa hieman häiritsi, erityisesti pienellä volyymilla esitettyjen laulujen aikana.  Se oli se osa yleisöä, joka vietti iltaa teltan reunoilla olevissa baareissa, ja joka oli tullut konserttiin ainoastaan keskustelemaan kaverien kanssa.  He eivät olisi varmaankaan kiinnittäneet huomiota vaikka lavalle olisi yllättäen astellut Elvis Presley suoraan ”Gravelandista”.  Tasainen puheensorina olisi jatkunut minkään ulkopuolisen häiritsemättä.  No, meillä jokaisellahan on omat syymme osallistua kulttuuritapahtumiin.

Kaiken kaikkiaan erinomaisen hyvä maku illasta jäi ainakin itselleni.  Nykyään nuo musiikin raja-aidat kaatuvat ryskyen.  Vaikka ei olisikaan mikään jazz-diggari, tämänkaltaisesta musiikista on lupa nauttia.  On vaikea sanoa, missä vaikkapa soul tai funk loppuu ja missä jazz alkaa?  Ja onko sillä mitään väliä?  Nautitaan hyvästä musiikista silloin kun siihen on tilaisuus, ja mielellään livenä! 

Suomalaisen jazzin ilosanomaa

 

Hyvin menee mutta menköön

Viikko sitten lauantaiesseessä Hesarin sivuilla Katri Kallionpää avautui kokemastaan vääryydestä.  Suomessa on liikaa miehiä jotka soittavat jazzia!  Naisia näkyy klubeilla jammailemassa liian vähän.  UMO:n palkkalistoilla ei lainkaan.  Ja sitten kun naisia on mukana, ovat he useimmiten laulusolisteja.  Suomessa koko ala on ’’sovinistisen ukkomusiikin linnake’’.  On se niin väärin!

Mitenköhän tilannetta voisi korjata?  Pitäisikö valtion takavarikoida miesten soittimet, että he eivät pääsisi soittamaan sinne, minne naisten pitäisi päästä raivaamaan soittotilaa?  Vai pitäisikö määrittää naiskiintiöt joka bändille?  Tai pitäisikö musiikkioppilaitosten soitinvalinnoissa kieltää pojilta soittimet, joilla voi soittaa jazzia?  En halua uskoa että Katri Kallionpää kuitenkaan ihan sitäkään haluaisi.

Suomalaista jazzia 60-luvun alusta seuranneena on pakko myöntää, että miehiähän ne muusikot tietysti enimmäkseen ovat.  Siis ne jotka tuolla klubeilla, festareilla ja studioissa soittavat.  Kaikki kunnia heille, että ovat ajoittain  kovinkin aliarvostetulla alalla jaksaneet puurtaa.  Viedä jazzin ilosanomaa eteenpäin ja saada aina uusia sukupolvia mukaan.  En ymmärrä miten siitä voi miehiä syyllistää.

Muusikkoporukka pysyy myös jatkossa miesvaltaisena, elleivät nuoret naiset (tai nuoret tytöt) suuntaudu musiikkiopinnoissaan ja soitinvalinnoissaan toisin kuin takavuosina on ollut tapana.  Kun lasta viedään ensimmäistä kertaa musiikkiopistoon, on tapana ollut, että tyttö (lue: tytön vanhemmat) valitsee pianon tai viulun, ehkä hurjimmat jopa huilun.  Pojat ottavat kitaran, basson, saksofonin, trumpetin ja rummut.  Siinäpä sitä jo onkin pojilla kokoamista vaille valmiita bändejä!  Tyttöjen soittimet vievät luonnostaan enempi klassiselle puolelle.

Tämä soitinvalinta-ajattelu on tosin viime vuosina alkanut murtua.  Tulostakin
jo näkyy; ei nainen enää ole mikään poikkeuksellinen ilmestys jazz-muusikoiden porukoissa.  Bluesin ja rockin soittajista heitä löytyy myös entistä enempi.  Ja taso on lähes poikkeuksetta hyvin korkea. 

Katri Kallionpään jollakin tapaa vähättelevä viittaus naisiin laulusolisteina myös hämmästyttää.  Itse asiassa en ymmärrä sitä lainkaan.  Laulusolistihan yhtyeessä on usein juuri se minkä ympärille kaikki muu rakentuu.  Vähintään kuitenkin tasavertainen muiden muusikoiden kanssa. 

Jos sitten kommentoisin myös tuota ukkoutumista.  Mikäli sillä tarkoitettiin, että jazz on meidän vanhojen starojen valtakuntaa, niin eipä olisi voinut pahemmin mennä pieleen!  Jazz on muuttunut hyvin monimuotoiseksi, saanut vaikutteita muista musiikin tyylilajeista eri puolilta maailmaa.  Sen myötä jazz on löytänyt aivan uusia harrastajia nuorista ikäluokista.  Käykääpä vaikka Dalindeon tai Timo Lassyn keikoilla niin huomaatte kyllä.  Me vanhat waarit jo vähän ujostellaan mennä tuonne nuorten porukkaan.

Lopuksi vielä tuohon UMO-orkesteriin.  Tämänpäiväisessä Hesarissa oli UMO:n vastaus KK:lle.  Se että UMOssa ei ole naisia johtuu siitä, että jostakin syystä sinne ei ole naisia hakenut.  Vuoden 2012 koesoitossa sijaismuusikoille oli hakijana ainoastaan yksi nainen, joka myös tuli valituksi freelanceriksi soittotaidon perusteella.  Freelancereissa soittaa myös muita naisia, ja naisia vierailee laulusolisteina UMO:ssa jatkuvasti.

Itselleni yksi mieleenpainuvia, ensimmäisiä suomalaiseen jazziin tutustumistilaisuuksia, oli joskus vuonna -63.  Helsingin Työväenopiston juhlasalissa soitti Esa Pethmanin yhtye.  Laulusolistina esiintyi silloin vielä melko tuntematon Carola Standertskjöld.  Arvatkaa kuka valloitti minun sydämeni!  Ainakaan sen jälkeen ei ole koskaan tullut mieleen vähätellä laulusolisteja.

Minullakin oli haave (1)

 

ei suuri, mutta elämänkokoinen kumminkin. (Osa 1)

Eletyt vuodet muokkaavat meitä, tahdoimmepa tai emme.  Uskon, että eniten meidän persoonaamme, meidän maailmankuvaamme (siis siihen millaisena juuri me maailman näemme) vaikuttavat kuitenkin asiat nuoruudestamme.  Ajasta, jolloin aktiivisesti, välillä suorastaan intohimoisesti, tarkkailimme ja imimme itseemme asioita, ilmiöitä, koko  ympäristöä.  Ajasta, jolloin meillä oli ihanteita ja esikuvia.  Ajasta, jolloin arki ei vielä täyttänyt sitäkin aikaa, joka tulisi käyttää haaveiluun.  Niin juuri, haaveiluun, tunnetilojen luomiseen.  Ne kantaisivat eteenpäin vaikeinakin hetkinä.  Ilman haaveita toki voi olla tavoitteita, kuten isompi asunto, nopeampi auto ja muuta arkista, kaikkea sitä, mitä ahkeralla työnteolla on saavutettavissa.  Mutta ilman haaveita tämä kaikki olisi todella tylsää!

Omassa nuoruudessani muistan tämän haaveilun ja tunnetilojen luomisen vaiheen sijoittuneen jonnekin 14 - 18 vuoden paikkeille, siis 60-luvun alkuun.  Silloin tapahtui tapahtui maailmankuvani rakentumisen kannalta merkittäviä asioita.  Se alkoi Somerolla kouluaikana.  Siellä löysin ensiksikin kirjallisuuden ja kirjat, joita sitten tuli ahmimalla luettua.  Tajusin että asioita voi tutkailla monin eri tavoin, ei ole vain yhtä tapaa.  Niitä voi myös ilmaista lukuisin muodoin, vaikkapa runoina!  Tietysti tähän runojen löytämisen riemuun sisältyi myös hilpeyttä.  Eihän 14-vuotias aivan vakavasti voi suhtautua Pentti Saarikoskeen tai P. Mustapäähän.  Mutta alkunsa sai se, mikä avautui paremmin vasta muutaman vuoden kuluttua. 

Somerolla myös avautui musiikkiin aivan uusi näkökulma: jazz ja blues.  Siinä oli jotakin hyvin kiehtovaa, jopa salaperäistä (ei nyt sentään syntistä).  Oli vaikkapa  Art Blakey and The  Jazz Messengers!  Musiikki svengasi, soundi jotakin aivan uutta, ja soittajat aivan erilaisesta kulttuurista ja maailmasta.  Ja vielä noin upeita nimiä bändeillä!  Someron kaupoista löytyi tuohon aikaan tasan kaksi LP-muotoista jazz-levyä. Toinen oli Count Basien LP  Atomic (mikä kansi!).  Sen osti kaverini, jonka kotoa löytyi toki useampiakin alan levyjä.  Toinen oli Benny Goodmanin swing-orkesterin.  Levyn nimeä en muista, mutta siinä oli mm. Bach Goes to Town sekä One O’Clock Jump.  Siitä tuli minun ensimmäinen ihan ikioma levyni.

Samoihin aikoihin Helsingissä järjestettiin se paljon huomiota saanut Maailman Nuorison Festivaali.  Meitä lähti Somerolta bussilastillinen porukkaa päätöstilaisuuteen, joka järjestettiin Kaivopuistossa.  Lämmin, hämärtyvä elokuun ilta.  Yleisöä kalliot ja tienvarret täynnään.  Ja sitten se iloisten, lähes riehakkaiden festivaaliosallistujien kulkue alkoi lipua ohi!  Oli eri värisiä   ihmisiä eri puolilta maailmaa.  Oli värikkäitä pukuja.  Oli karnevaalimusiikkia.  Ei tällaista Somerolla ole nähty!  Omituinen tunne täytti mielen, kun lähempänä keskiyötä seisoin korkealla kalliolla ja katselin ilotulitusta sekä taustalla avautuvaa merta.  Miten hieno ja ihmeellinen paikka tämä maailma on.  Ja se on kaikkien meidän yhteinen.  Voiko parempaa johdantoa monikansallisuuteen löytyä Someron pojalle!

Ja sitten, melkein kuudentoista ikäisenä, muutin  Espooseen.