Pala kadonnutta aikaa

     Maailma muuttuu hurjaa vauhtia.  Liitoskohdissa natisee.  Itse koen olevani liitoskohdassa, jossa olen yrittänyt pitää kiinni jostain, mikä auttamattomasti kuuluu jo menneeseen maailmaan, kadonneeseen aikaan.  Samalla olen yrittänyt omaksua edes jotain siitä uudesta mikä vyöryy päälle.

    Tämä blogiin kirjoittaminen on yksi asia josta yritän pitää kiinni, mutta blogien tulevaisuus mietityttää.  Lukeeko näitä enää kukaan?  Varsinkaan tällaisia yleisblogeja kuten tämä minunkin blogini on.  Yleisblogien tilalle ovat tulleet sellaiset lyhytmuotoista sisältöä jakavat alustat kuten vaikkapa Instagram ja TikTok.

    Blogi on ollut minulle hyvin rakas ja tärkeä väline, ei pelkästään ajatusteni (ja valokuvieni) esilletuomiseen ja jakamiseen, vaan myös ajatusteni selvittelemiseen ja kirkastamiseen.  Koen, että joltain osin blogiin kirjoittaminen on ollut omille ajatuksille hyödyksi, vaikka niitä ei kukaan olisi lukenutkaan.  On siellä toki muutama lukija lähes päivittäin käynyt ja kuluneen 12 vuoden aikana yhteensä yllättävänkin suuri joukko.

    Mutta miten on tulevaisuudessa, kun bloggaaminen tässä perinteisessä muodossa ei enää tänä päivänäkään tunnu olevan trendikästä?  Lopettavatko mediajätit tällaiset tuottamattomat alustat?  Häviävätkö kaikki minunkin verta, hikeä ja kyyneleitä vaatineet tuotokseni tutkimattomiin taivaan tuuliin?

    Saadakseni edes omasta mielestäni säilyttämisen arvoiset tekstit talteen, päätin julkaista ne hieman korjailtuna kirjan muodossa.  Kirjan sisältö on pala jo kadonnutta aikaa.  Ehkä ne kirjan muodossa myös löytävät joitakin uusia lukijoita sellaisista ihmisistä, jotka eivät nettiä niinkään harrasta.  Ainakin niin toivon.

 

    Tässä linkki Waarin vinkkelistä -kirjan sivulle.

    Tässä vanhenemisessa on se huono puoli, että yhä useammin tuntee pelottavaa epävarmuutta.  Kaikki tuo uusi tulee ja tapahtuu hirvittävällä vauhdilla, eikä se mielestäni ole kaikilta osin lainkaan hyväksi meille tavallisille ihmisille, eikä ehkä koko ihmiskunnallekaan.  Nykyisin tuntuu että menetän enenevässä määrin otteeni tuohon kadonneeseen aikaan.  Toisinaan ajattelen, että olisi jo aika päästää irti, antaa maailman mennä menojaan.  Eihän tässä olisi enää mitään tarvetta tämän ikäisen miehen hössöttää!   

    Jokin hullu juttu tuolla pään sisällä pistää kuitenkin vaan jääräpäisesti jatkamaan….

Waari alkaa downshiftaamaan

Tänä aamuna tuli stoppi

Heräsin aamulla tavalliseen aikaan, tuossa puoli kuuden maissa.  Kaikki ei ollut kuitenkaan aivan kohdallaan.  Normaalisti nousen samantien ylös, vedän vaatetta niskaan, nappaan kameran kouraan ja painun ulos, kaupungille.  Nyt vaan en saanut itseäni hievahtamaan.  Olin hämmentynyt.  Ei, tämä ei ole unihalvaus, joka ajoittain iskee lamauttaen kropan vaikka aivot ovat jo hereillä (pelottava vaiva, kunnes sain tietää mistä siinä on kysymys).  Tämä oli nyt jotain muuta.  Tämä oli aikaansaamattomuutta, turhautuneisuuden tunnetta ja selvästikin materian voitto hengestä.  Päällimmäisenä oli jonkinlainen pettymyksen tunne.  Tuttu hihna pitäisi taas nostaa tutulle isopyörälle, joka alkaisi taas jolkuttaa samaa tuttua rataansa. 
Ja minä kun olen kuitenkin eläkkeellä, omien tekemisteni herra ja ylhäisyys, joskus narrikin.  Ei perhana.  Mietippä nyt Pepe mistä jumittaa.

Jonkin ajan kuluttua töihin lähtöä tekevä vaimo tuli ihmettelemään, että mikä nyt on, miksen ole jo kaupungilla?  Menee hyvä aamuinen vastavalo ohi kameralta.  Sanoin, että ei nyt vaan huvittanut, tänä aamuna, eihän se ole pakko että joka aamu.

Niin tosiaan, ei se ole pakko!

Minusta on taas tullut suorittaja. Pakko tehdä näin ja pakko tehdä noin. Olen muutaman viikon ajan ottanut joitakin asioita ja tekemisiä ilmeisestikin liian suurella vakavuudella.  Tekisi mieli sanoa että intensiteetillä, mutta totisuudella lienee oikeampi sana.  Tietyt asiat ovat vieneet perässään aamukuudesta tuonne vuorokauden vaihteeseen.  Tekemiset joiden piti olla kivoja, inspiroivia sekä voimauttavia, ovatkin äkkiä muuttuneet suorittamiseksi.  Aikomus oli, että päivisin piipahdan kahvilla jossakin terassilla, katselen ihmisten kiireistä menoa.  Iltaisin voisi käydä konserteissa tai ihan vaan joskus poiketa lasilliselle punaviiniä.  Kirjojakin on kertynyt mukava pino, odottavat vaan lukemista.  Musiikkia olin ajatellut kuuntelevani paljon useammin, nyt kun sitä on rajattomasti kuunneltavissa.  Ei tässä siis näin pitänyt käydä.

Eilen puolenpäivän jälkeen rikoin kaavaa tosin sen verran, että hyppäsin ratikkaan ja käväisin Hakaniemen torilla munkkikahvilla.  Paitahihasillaan!  No olihan se ihan mukavaa, tai oikeinkin mukavaa, mutta siellä istuskellessanikin taustaohjelmani mietti, että mitä tässä reissussa olisi twitterissä mainitsemisen arvoista.  Tietokoneesta nuo taustaohjelmat saa pois päältä, eikä ne toisaalta useinkaan häiritse, hidasta tai kahlitse muuta tekemistä.  Mutta omasta päästä noita taustaohjelman piruja ei meinaa millään saada suljettua, ctrl+alt+del ei tehoa.  Tänään yritän ihan tosissani löytää ihmisen manuaalista kohdan, jossa neuvotaan päänsisäisten, (aivojen, sanoisi joku joka ei tunne minua) taustaohjelmien sulkeminen halutessa, ettei tarvitsisi vallan abortoida.

Kahvireissun jälkeen olin taas twitterissä, mietteeni menivät yleiseen jakeluun.  Päivää twitterissä synkisti muutamiin toimittajiin kohdistunut käsittämätön nettiuhkausten ryöppy.  Syynä ruotsinkieli ja siihen suhtautuminen - suomenruotsalaiset.  Jopa apulaiskaupunginjohtaja ilmaisi tukensa tappouhkauksen kohteiksi joutuneille toteamalla mm. että Helsinki on kaksikielinen ja tulee olemaan sellainen!  Apeaksi vetää mielen, kun tätä muuten niin mukavaan kansaamme pesiytynyttä vihamielisten ainesten esiintymistä miettii.  Kun sen vihan saisi muutettua positiivisuudeksi ja suvaitsevaisuudeksi, olisimme huomattavasti vahvempia  taistelussa oikeiden ongelmien ja yhteiskuntamme epäkohtien kanssa.

Aikaansaannokseni eilen oli Baana-kuvablogin ( http://tiopepe.kuvat.fi/ ) valmiiksi saaminen.  Sen rakenteluun meni pari päivää: kuvien valitsemista ja käsittelyä sekä tekstien valmistamista faktojen tarkistamisineen.  Nämä kuvablogit liittyvät erääseen toiseen työn alla olevaan projektiin.  Siinä olen tosin vain tietyin tehtävin avustamassa.  Taloyhtiömme nimittäin rakentaa asukkaille nettisivustoa, josta löytyy ohjeet kaikkeen taloa koskevaan ym.ym., melkein uusi Maailmankaikkeuden käsikirja.  Tai oikeastaan taloyhtiötämme laajemminkin alueella käyttöön tulevaa, joten siihen tulee myös koko Jätkäsaarta käsittelevää sisältöä.  Nämä minun kuvablogini ovat osa tätä Jätkäsaaren rakentamista ja valmistumista esittelevää osiota.  Tehtävä näyttää aiheuttavan jonkinverran paineita näin harrastusmielessä kuvien kanssa puuhastelevalle.  Se on kuitenkin sen verran mielenkiintoista, että en mitenkään jättäisi tällaista tilaisuutta väliin.  Työn tavoitteellisuus patistaa oppimaan taas jotakin uutta, ja siinä näkee pakertamisensa tuloksen, ei käsin kosketeltavana mutta silmin näkyvänä.

Viimeisten viikkojen aikana päivät tosiaan ovat täyttyneet tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista.  Aamuiset kävelyretket heräilevän Helsingin kaduilla kameran kanssa ovat kuitenkin ehkä päivän mieluisin osa.  Huolimatta siitä, että tänä aamuna se vaan ei onnistunut.  Aamukävelyn ja suihkun jälkeen on myös hieno hetki kaurapuuron, kahvin ja Hesarin parissa.  Silloin ei vielä ole mitään kiirettä, ajatusten tonava saa virrata omaa tahtiaan.  Ollaan päivän suvantovaiheessa, ad libitum.

Mikä tässä sitten oikein tökkii?  Mikä nämä päivät ja viikot täyttää niin, että ne alkavat tuntua puurtamiselle?  Näin äkkiseltään luulen, että olen vähän liikaa tullut riippuvaiseksi tuosta twitteristä.  Se kahlitsee koneen viereen. Tuntuu että jotakin tosi tärkeää jää väliin, jos on liian kauan poissa twiitti-virrasta.  Pelkää että menee ohi jotakin sellaista, jota olisi halunnut kommentoida ja mistä sanoa mielipiteensä.  On totta, että siellä roikkumalla pysyy parhaiten ajan tasalla, saa ensimmäisten joukossa kuulla kaikki uutiset (onkohan se lopulta tärkeää).  Twitterissä tietää mitä tapahtuu ja mikä on päivän kuumin puheenaihe.  On siellä tosin paljon aivan joutavaa, tyhjänpäiväistä parranpäristystäkin.  Itselläni twitterissä on se paha rajoite, että en ole kovin helposti syttyvä ja luonteva keskustelija ventovieraiden ihmisten kanssa.  Kuulemma sitä kompensoi se, että tuttujen kanssa olen liikkaakin äänessä.

Koitan tästä lähtien pitää mielessä, että ei ole mitään pakkoa, minkä vuoksi tekisin  näitä tekemisiäni.  Teen niitä juttuja mitä haluan, ja mikä tuntuu hyvältä, ja silloin kun se minulle parhaiten sopii.  Nyt aamupäivän asioita mietiskeltyäni, Paco De Lucian ja kahvin kera, olen myös  taipuvainen rajoittamaan itseltäni twitterissä roikkumista.  En missään nimessä luovu siitä, mutta ei minun koko aikaa tarvitse olla uutisvirran ja tapahtumien pyörteessä.  Facebookissa on rauhallista, se ei kahlitse.  Blogeja voi kirjoitella kun siltä tuntuu.  Aamun kävelyretket kameran kanssa jatkuvat, vaikka kuvia ei aina tarttuisikaan matkaan.  Kuvat päätyvät aikanaan kuvablogiin tai sitten eivät.  Musiikki soimaan ja silmät kiinni kun siltä tuntuu.  Ja sitten vielä ulos kahville, lasilliselle viiniä, konsertteihin tai muihin tapahtumiin.  Ja tietysti kaverien kanssa Eromangan lihikselle tai joskus peräti lounaalle.  Myönnän, elämä on kuitenkin ihanaa, kaikkinensa.

Siihen aikaan kun isoisä facebookiin meni

 

 Ja innostu vielä bloggaamisesta ja twitteristäkin

En ole todellakaan ainoa, joka kirjoittaa blogia somesta, sosiaalisesta mediasta.  Blogeja on lukuisia.  Osa niistä on oivallisia oppaita niille, jotka eivät vielä ole vihkiytyneet facebookin, blogin kirjoittamisen tai twitterin saloihin.  Mutta luulenpa, että 65 vuotta täyttäneitä somesta bloggaajia on huomattavasti vähemmän.  Johtuu ihan siitä, että nuoret ovat luontevasti ottaneet kentän haltuunsa.  Heille se on luonnollinen jatkumo tekstiviesteistä (tai mistä saakka liekään) alkaneelle tietotekniikan kehitykselle yhteydenpidossa kavereihin.  Nuoret ovat tavallaan kasvaneet tämän kehityksen sisällä, sitä ei ole tarvinnut edes sen kummemmin opetella.

Toisin on minun ikäluokkani, meidän eläkevaarien ja -mummojen kanssa.  Meistä suuri osa on ollut tekemisissä tietokoneiden kanssa hyvin pienen ajan elämänkaarestaan.  Ja senkin vasta työuran loppupuolella, jolloin oppimiskyky ja motivaatio atk:n käyttöön on jo hiipunut.  Tunnenpa monia ikäihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät kaikesta, mikä liittyy tietokoneisiin.  Suotakoon heille se.  Mutta enempi onneksi on niitä, jotka eläkkeellä hakeutuvat erilaisille kursseille, joissa opetetaan perusasiat esimerkiksi kuvankäsittelystä, sähköpostista ja ennen muuta skypestä.  Skype on ollut se maaginen asia, joka monet vanhemmat ihmiset on saanut innostumaan tietokoneesta.  Onhan se monille isovanhemmille uskomattoman suuri asia, että voi jutella ”silmikkäin” kaukana asuvien lasten ja lastenlasten kanssa.  Vaikka se tapahtuukin vain kuvaruudulla.

Itselläni ei ole ollut mitään kammoa itse tietokoneita ja niillä asioiden hoitamista kohtaan.  Nuorena ei tullut opeteltua varsinaisesti mitään ammattia eikä ollut pahemmin koulutustakaan.  Siispä hakeuduin 25-ikäisenä atk-operaattoriksi, ja sitä kautta erilaisiin muihin alan tehtäviin.  Myöhemmin yrittäjänä toimiessani jopa rakensin firmalleni nettikaupan ihan alusta saakka koodaamalla.  Hoidin kirjanpidot ja laskutukset 90-luvun alkupuolelta saakka itsenäisesti omalla koneella.  Niin että kyllä tämä tekniikkapuoli ja sovellusten käyttö on ollut tuttua ja turvallista, ellei suorastaan riippuvuutta aiheuttavaa.  On syytä huomata että silloin varhaisella 70 ja vielä 80 -luvullakin käytettiin tietokoneita, nykyään käytetään sovelluksia.  Itse laitteiden käytöstä ei tänä päivänä juuri voi puhua, ne on tehty käyttäjälle niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista.  Se mitä laitteen sisällä tapahtuu, se on huomaamatonta, siitä meidän ei tarvitse tietääkään.  Riittää opimme klikkaamaan ja näpäyttämään oikeassa kohdassa.

Tämä tietokone sinällään ei siis ollut minulle probleema, mutta sitten tuli tämä some.  Kaikki (yleensä huomattavasti nuoremmat) alkoivat puhua facebookista ja siitä miten nyt tästä alkaen pidämme keskenämme yhteyttä koko ajan ja lakkaamatta.  Suhtauduin tähän ilmiöön hyvin skeptisesti, ja niinkuin vanhemman ja viisaamman ihmisen kuuluu, varoittelin lapsianikin sen kamalista vaaroista.  Tietysti ilman tulosta.  Sitten ajan kuluessa aloin kysellä itseltäni ja muiltakin, että mikä se on se onnellinen olotila mihin sitä facebookilla pyritään?  Jokaisella oli tietysti omat näkemyksensä, yleensä positiiviset, facebookin ihmeellisyydestä.  Tähän kun sitten vielä lisättiin blogit, joista puhuttiin joka paikassa, niin kyllä  sormiani alkoi jo poltella ja myllerrys aivoissa alkoi olla melkoista.  Ilman twitteriäkin, joka sitten vielä ilmaantui pisteeksi i:n päälle!

Tekniikka ja toteutus sinänsä näissä sovelluksissa kiinnosti ja luontainen kiinnostus uuteen alkoi saada vähitellen niskalenkin.  Mutta, mutta.  Omasta ja äitini mielestä en ole koskaan ollut mikään seuraihminen.  Siis sosiaalinen luonne.  Enemmänkin sellainen hiljaisenpuoleinen sivustaseuraaja, jörö jullikka.  Joidenkin mielestä kyllä osallistun ihan riittävästi (joskus liikaakin) keskusteluun, mutta mielipiteet vaan ovat aivan vääränlaisia.  Että mitenkä nämä palaset sovittaisi yhteen, kahdella kielellä vaikeneva jäyhä hämäläinen ja sosiaalinen media?

No tämä oli nyt sellainen ”både och” -tilanne.  Vaikeata se oli koska facebookissa joutuu käymään keskustelua muiden kanssa.  Helppoa se oli koska siellä voi miettiä rauhassa sanomisiaan ja sanoa sitten vasta.  Twitterissä tätä keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa joutuu käymään käytännössä vieraiden ihmisten kanssa.  Ja taas ne kaksi asian puolta: ujostuttaa twiittailla ventovieraiden kanssa, mutta toisaalta eiväthän nekään tunne sinua (ja tuskin koskaan tapaattekaan).  Ja sitten sellainen hyvä puolikin asiassa on, että eihän siellä tarvitse koko aikaa olla äänessä.  Voihan sitä vaan hissukseen tarkkailla muiden keskusteluja.  Sitten kun tuntuu, että tuohon minäkin voisin jotakin sanoa, silloin antaa palaa.  Jokainen voi olla somessa aivan omista lähtökohdistaan.  Myös aivan niin tyhmänä tai fiksuna kuin sattuu olemaan (olikohan tämä liikaa sanottu).

Liityin facebookin helmikuun alussa tänä vuonna.  Taisi olla melkoinen järkytys tutuille,  kun tajusivat, että nyt se epäilijäkin on täällä.  Oli siinä opettelemista, mutta vähitellen se alkoi tulla tutuksi, kavereiksi löytyi lapset, sukulaisia ja jokunen ystävä.  Ujouttani en ole yrittänytkään tuppautua vieraampien ihmisten kaveriksi.  Alussa ihmettelin, että mitä ihmettä minä sinne laitan itsestäni ja millaisia tilapäivityksiä tekisin?  Siinäkin kävi sitten niin, että hiljaa hyvä tulee.  Vähitellen huomasin että sinnehän voi laittaa monenlaisia itselleen tärkeiksi ja läheiseksi kokemiaan asioita.  Mieluummin tietysti sellaisia joiden kuvittelee kavereitakin kiinnostavan.  Facebook-sivustaan voi tehdä itsensä oloisen.  Asioita alkoi kertyä sitä vauhtia, että nyt tuntuu jo siltä, että pitää vähän painaa jarrua.  Etteivät kaverit hermostu, kun se siellä yhtenään mesoaa.

Ensimmäisen blogini julkaisin tämän vuoden maaliskuun alussa.  Kirjoittamisesta olen aina tykännyt, jo kouluaikoina.  Teknisesti hankalaksi tämän tekee se, että tuo kielioppi ei kouluaikana kuulunut lempiaineisiin.  Ajattelin kuitenkin, että ei se siihen saa kaatua, saavat luvan antaa anteeksi oppimattomuuteni ja kielioppivirheeni.  Mitä näissä blogeissani sitten kirjoitan ja miksi?  Hyvä kysymys, johon en ole täydellistä vastausta löytänyt, enkä sitä enää ehkä niin mietikään.  Kunhan kirjoitan aiheista, jotka kulloinkin alkavat mielessä pyöriä.  Tyylilajikaan ei ole ihan hanskassa, mutta en anna senkään muodostua ongelmaksi.  Koen kirjoittamisen, ainakin toistaiseksi, jonkinlaiseksi ajatusten selvittelemiseksi, terapeuttiseksi puuhasteluksi.  Kirjoitan kun kirjoituttaa, en tee pakkoa siitä, että pitäisi saada blogi tai kaksi viikossa.  Tämä tuntuu hyvältä, mukavalta, jopa hauskalta (sen on siis oltava syntiä).  Mielihyvää antaa myös se, että blogikirjoituksia, ihme kyllä, jotkut käyvät lukemassakin.

Sitten vielä tämä twitteri.  Ensimmäisen twiittini visersin vapun jälkeen, toukokuun neljäntenä.  Nyt ensimmäisen viikon aikana niitä näyttää kertyneen 55 kappaletta, ja seuraajiakin on jo 14.  Tämä se onkin oma maailmansa, aivan erilainen kuin facebook.  Twitterissä on yhteen twiittiin käytettävissä 140 merkkiä.  Asia pitää puristaa tiiviiseen muotoon.  Seurattavia henkilöitä tämän ensimmäisen viikon jälkeen minulla on vähän toista sataa.  Tämä tarkoittaa sitä että täällä käy jatkuvasti melkoinen kuhina.  Toiset suoltavat twiittejä solkenaan, keskustelevat samanaikaisesti useamman muun henkilön kanssa (uskomatonta).  Useimmat kuitenkin harvemmin, jotkut vain silloin tällöin.  Täällä twitterissä minä olen vielä varmaan pitkään ns. huuli pyöreänä!  Välistä tulee  sellainen orpo tunne, että onko täällä vaan muiden jaloissa.  Nuoret dynaamiset ihmiset verkostoineen saattavat pitää tämän ikäistä twiittaaja lähinnä heidän pelikenttänsä sotkijoina.  Mene tiedä.  Mutta kun yläikärajaa ei ole määrätty, aion kuitenkin katsoa mitä tuleman pitää.  Olen minä sen verran utelias ja meno tuntuu mielenkiintoiselta.

Kaiken kaikkiaan, on tämä sosiaalinen media, kaikkine muotoineen, ihmeellinen ja samalla mielenkiintoinen maailma.  Mitä minä tänne kaipaisin, on se, että tänne kun löytäisi enempi myös tällaista vähän iäkkäämpää vaaria ja mummoa. Tuttuja kavereita, jotka tietysti ovat myös jo kuudenkympin päällä, tänne kaipaisi.  Nimenomaan facebookkiin, tuo twitteri ei luonteensa vuoksi meitä ehkä niinkään kaipaa.  Vaikka ei haluaisikaan olla koko aikaa aktiivisena, niin jo se että olisi mukana, antaisi kuitenkin mukavan tietoisuuden siitä että kaverit ovat jossakin olemassa.  Minä ainakin olen facebookista myönteisesti yllättynyt, pyydän anteeksi aikaisempia puheitani ja hautaan vanhat ennakkoluuloni.  Tämä on ihan kivaa!

Että sellainen oli waarilla pitkän päivän matka sosiaaliseen mediaan.