Pitäisikö taivaanrannanmaalarin saada valmistakin?

   
    Merkillistä!  Maailmassa tuntuu olevan aina vaan enemmän ja enemmän kaikkea mielenkiintoista.  Kaikenlaista, mistä haluaisi enemmän tietoa, mihin haluaisi perehtyä ja mitä haluaisi vielä kokeilla ja oppia tekemään.  Luulisi, että tässä iässä ei enää olisi niin valtavasti uusia asioita jotka vetävät puoleensa.  Pah, niitä on paljon enemmän kuin mihin millään pystyy paneutumaan.

    Siinä on sekin huono puoli, että runsaudenpula saa aikaan sen, että kaikki tuntuu jäävän puolitiehen.  Jos nyt edes ehtii jonkun asian kanssa edes alkuun, kun jo uusi kiinnostava juttu kurkkii nurkan takaa.  Tulee pompittua asiasta toiseen kauhealla innolla ja kiireellä.  Toki usein tulevat vastaan myös omat rajat vaikka halua ja tahtoa olisikin.  Juttu kuivuu sen tosiasian huomaamiseen, että eihän minulla ole pienintäkään mahdollisuutta tähän.  Ei ole tietoa, taitoa, osaamista eikä mitään muutakaan mitä asia vaatisi.

    Hassuinta on, että sen huomaaminen ei pitkäksi aikaa lannista.  Hetikohta  löytyy uutta mihin voi rynnätä niin että höyhenet pöllyää.  Johtuneeko tuo siitä, että kun aika tiimalasissa vähenee, niin ehtimisen tarve kasvaa.  Vai tuleeko sitä vaan vanhemmiten niin pöljäksi, että todellisuudentaju hämärtyy.  Varmaan paljon sitäkin, mutta ehkä vähän syytä on myös siinä ärsykkeiden tulvassa joka tauotta ryöppyää tietoisuuteen.

    Uuden asian saadessa kämmenet hikoamaan pitäisi varmaan eristää itsensä välittömästi sellaiseen paikkaan jossa ei kuulisi muuta maailmaa.  Miettisi ja tuumailisi, vaikkapa kokeilisikin.  Antaisiko tämä minulle mitään.  Minkä onnellisen olotilan saavuttaisin jos tämän hallitsisin. 

    Tuo eristäytyminen virikkeiden tulvalta tuntuu mahdottomalta.  Lienee parasta vaan totutella ajatukseen, että loppuelämä kuluu päättömään pomppimiseen erilaisten ”tämähän on mielenkiintoista” huomioiden välillä.  Eihän sillä lailla mitään valmista ikinä tule, mutta tulisiko sitten muutoinkaan.

    Kansakoulun aikainen opettajani Ester Savikurki (taiteilijanimeltään Ester Ahokainen) laittoi mittasuhteet kohdalleen ja tiivisti tuon ajatuksen valmiiksi saamisesta ja uuden mielenkiintoisen etsimisestä.  Tuo runo on liidulla kirjoitettuna kuvan taulussa.

 

”Mittarimato, pysähdy tähän!
Hetkinen huokaa, levähdä vähän!
Mitä sä mittaat yhä
olipa arki tai pyhä?

Maailmankaikkeus kiinnostaa.
Mitaten siitä selvän saa.”

    (Kuva on otettu viime toukokuussa Somerolla Hovilan kartanon vintille pystytetyssä näyttelyssä:  Muistojen kultaa - nuoruuden hurmaa 1950 - 1960.)