Pörriäispuisto valmistuu

    

    Syksyllä istutin Pörriäispuistoon viimeisiä puita ja pensaita, tasoittelin loppuja monttuja ja kylvin uusille poluille nurmikkoa.  Kolmena kesänä olen raivannut mökin takaosan ryteikköä.  Kaivanut kymmeniä kiviä ja lukuisia kantoja.  Kolmena kesänä olen tilannut ison autokuormallisen multaa ja kärrännyt sen kottikärryllä tulevan Pörriäispuiston alueelle.  
    Pörriäispuisto rajoittuu erittäin kiviseen ojaan jonka takana on kesantona olevaa peltoa.  Puisto on jaettu pienillä poluilla eri lohkoihin.  Mutamissa lohkoissa saavat siellä olleet kasvit jatkaa kaikessa rauhassa eloaan.  Joihinkin olen kylvänyt puna- ja valkoapilaa.  Alkuperäisiä puita, kuten muutama kuusi, yksi komea mänty, varmaan satavuotias haapa, jokunen pihlaja, vaahtera, koivu ja leppä jäi alueelle sopiviin paikkoihin.  Uusia tulokkaita istutin vähitellen; paikkansa löysivät kolme lehmusta, saarni, valkopyökki, pari tammea, jalava, mongolian vaahtera sekä puumaiseksi kasvava pähkinäpensas.  Havupuista uusia tulokkaita ovat lehtikuusi ja Douglasinkuusi.
    Keskelle aluetta nousi reilun 20 neliön kokoinen kumpu johonka kasvaa perhosniitty.  Alueella rehottaa runsaasti maitohorsmaa, mesiangervoa ja suo-ohdakkeita.  Nämä kaikki tarjoavat herkkuja pörriäisille ja perhosille.  Pihan puolella pörriäisten ravintoa tarjoilevat omenapuut, luumupuu, marjapensaat, karhunvatukat ja aroniat.  Niin ja tietysti koristepensaat ja kukkaistutukset.

    Syksyn piti alkaa lepuuttaa kroppaani kesän rasituksista.  
    Lokakuun puolivälissä mökkinaapurin takana olevan metsän omistaja parturoi koko metsän paljaaksi.  Kauhistelimme naapurin kanssa näkymää ja totesimme että aukean laidassa olevista meidän puolella kasvavista puista ainakin neljä isoa kuusta on suuressa vaarassa kaatua kun tuuli pääsee puhaltamaan pitkin aukeaa.  Päätettiin tilata metsuri kaatamaan kuuset, naapuri saisi niistä polttopuiksi kolme ja minä hoitelisin yhden.  Kaikki ei käy aina suunnitelmien mukaan, ennen metsurin tuloa tuuli yltyi pariksi päiväksi melko tuimaksi ja kaksi kuusista kaatui.  Onneksi juuri siihen suuntaan mihinkä oli tarkoituskin ne kaataa.

    Siitä alkoikin sitten varsinainen savotta.  Minulle osalleni lankesi sen yhden lisäksi vielä puolikas toisestakin kuusesta.  Ensin karsiminen ja pätkiminen sopivan mittaisiksi pölkyiksi.  Pölkyt piti kantaa ryteikössä sellaiseen paikkaan josta ne sai kottikärryyn ja työnnetyksi puuvajan vierelle.  Oksat oli vedettävä tontin toiselle laidalle poltettavaksi.  Tähän vaiheeseen kului viisi päivää.  Seuraavaksi klapikoneella pölkyt klapeiksi ja pinoon.  Siihen meni seuraavat viisi päivää.  Lopuksi vielä kolme päivää oksien ja muiden risujen polttoa.
    Täytyy tuynnustaa että vanha mies oli kovilla.  Jalat ja kädet kramppasivat iltaisin ja selkä ilmaisi tyytymättömyyttään.  Voimien lisäksi myös tasapainoaisti näyttää hiipuneen, muutaman kerran löysin itseni turvallaan ryteikössä.  Pakko myöntää että ikä tekee tehtäväänsä tunnollisesti.  Onneksi Pörriäispuisto on enää kevyempiä töitä vaille valmis.

 

    On mennyt vuosi siitä kun sain viimeksi jotain kirjoitetuksi, luettu on sitäkin uutterammin.  Noiden kahden julkaisemani kirjan jälkeen tiedän miltä itsensä julkinen häpäiseminen tuntuu.  Hiljaisuus on painostavampaa kuin negatiivinen palaute, se vie voimat, lamaannuttaa.  Kiitos kuitenkin niille muutamille palautteen antajille varsinkin kun ne vielä olivat ihan kannustavia.  Joka tapauksessa päätin laittaa valokuvani ja itseni vielä kertaalleen julkisesti näytille.  Parvigalleriassa esillä oleva näyttelyni oli tarkoitus toteuttaa jo vuonna 2017 mutta galleria oli niin varattu että luovuin ajatuksesta.  Sitten jostakin sain päähäni että teenpä nistä kuvista ja teksteistä kirjan (joka ilmestyikin vuosi sitten).  Kun noita kuvia oli jo valmiiksi tehty, osa raameissakin, ja galleriasta löytyi vapaa kuukausi niin eikun siitä vaan.  Tulee mitä tulee.

    Pörriäispuistoon palataan vielä jatkossa, mutta nyt on sopiva hetki käydä katsomassa 

”Sanoitettuja kuvia” näyttelyä.

Kesätöissä keskenkasvuisena

    14 vuoden ikäisenä sain kesätyöpaikan Finlaysonin metsäosastolta, Salkolassa, Somerniemellä.  Finlayson-Forssa nimittäin omisti tuohon aikaan sahalaitoksen Forssassa ja sillä oli myös laajoja metsäomistuksia.  Työskentely Salkolassa tarkoitti sitä, että viikot asuttiin metsäkämpällä ja lauantaina puolenpäivän aikoihin lähdettiin kotiin viikonlopun viettoon.  Matka kotiin taittui polkupyörällä ja siihen kului aikaa reilusti päälle kaksi tuntia vaikka miten vauhdikkaasti polki.  Maanantaiaamuna taas takaisin, silloin työpäivä alkoi vähän myöhemmin, muistaakseni vasta yhdeksältä.

    Metsäkämppä jossa asuttiin, oli pieni mökki.  Siinä oli kaksi huonetta, etummaisessa oli hella, ruokapöytä ja kaksi kerrossänkyä, takimmaisessa uuni ja kolme kerrossänkyä.  Meitä asui siinä yhteensä kahdeksan kesäduunipoikaa sekä vanhempi mies joka oli meidän pomo sekä samalla vähän kuin isähahmo, joka huolehti meistä ja samalla piti meitä kurissa että ei keksitty mitään älyttömyyksiä.  Lisäksi mökissä oli pieni erillinen keittiö, johon tuli emäntä aamulla keittämään aamupuuron ja töiden jälkeen laittamaan ruokaa, yleensä keittoa.

    Työpaikoille metsän siimekseen lähdettiin polkemaan pyörillä (joillakin oli jo mopo) yleensä kahdessa eri porukassa.  Työ koostui enimmäkseen risukkojen karsimisesta, halkojen kasaamisesta sekä myös taimikkojen istutuksesta.  Oli siinä joskus kunnon puunkaatoakin.  Metsässä vietettiin sitten koko päivä, repuissa oli eväsleivät sekä maitopullo ja vesipullo.  Täytyy myöntää että se oli melko rankkaa työtä, välillä paahtoi aurinko ja hyttyset oli kimpussa, välillä taas saattoi sadella koko päivän.  Illalla kun palattiin kämpille, oli syömisen jälkeen vielä pakollinen ohjelma: vesurien ja kirveiden teroitus tahkolla.  Sen jälkeen voi käydä kauppa-autolla evästä hankkimassa, se kulki muistaakseni kahtena iltana viikossa.  Ja jos huvitusta kaipasi, lähellä oli erittäin kirkasvetinen Salkolanjärvi josta sai aika mukavasti kalaa virvelillä.  Tilipussi tuotiin aina perjantai-iltaisin.

    Mieleenpainuvin tehtävä tuona kesänä oli metsän kulotus.  Sitä varten oli jo hyvissä ajoin etukäteen kaadettu ja raivattu puhtaaksi kulotettavan alueen ympärille vyöhyke, jonka tarkoitus oli estää tulen leviäminen muualle metsään.  Samoin oli kulotusalueelta korjattu muut kuin roskapuut sekä kasattu risuista isoja kasoja sille reunalle, mistä metsä sytytettäisiin.  Sitten oli vaan odoteltu sopivaa säätä tuulen puolesta.  Valmiudessa oli iso joukko miehiä ja naisia, sankoja, ämpäreitä ja riukuja  sekä tietysti palokunta.

    Kun sitten sopiva sää lopulta oli tiedossa, oli aika aloittaa operaatio kulotus.  Aamulla aikaisin, jo joskus viiden jälkeen, alkoi porukka kokoontua omille ennalta sovituille paikoilleen.  Palokunta sytytti risukasat ja tulta levitettiin varvikkoon ja risuihin.  Aluksi se näytti aika vaatimattomalta tulelta, mutta sitten jossakin kohtaa lieskat tarttuivat pystyssä olevien puiden oksistoon.  Siinä vaiheessa se alkoi näyttää jo melko hurjalta.  Ei kulunut kovinkaan pitkään, kun lieskat kohosivat yhä ylemmäs, välillä kuului kovia humahduksia kun tuli syöksyi eteenpäin puiden latvoissa.  Oli aivan kuin olisi käynyt pieni tuuli kohti tulimerta, kuuma ilma kohosi ylöspäin ja imi reunoilta uutta tilalle.

    Sitten alkoi meidän työmme.  Tulirintama oli jo monta sataa metriä leveä.  Sytytettiin pienempi vastatuli, jolla poltettiin palava aines raja-alueen suunnasta ja tämä tuli eteni varsinaista palorintamaa vastaan.  Porukka piti paloalueen reunassa huolen siitä, että tuli ei päässyt leviämään raivatun rajan yli.  Lähellä olevasta ojasta kannettiin juoksujalkaa vettä.  Ojan reunalla oli myös järeä palokunnan käsipumppu, jolla pumpattiin letkua pitkin vettä lähemmäs palolinjaa.  Pitkillä tuoreilla kuusiriuilla, joiden latvaan oli jätetty oksia, hakattiin varvikossa karkuun pyrkiviä liekkejä.  Palomiehet kulkivat alueen reunaa tarkkaillen palon etenemistä ja huutelivat ohjeita.  Hiki virtasi ja savu kirvelsi silmissä, välillä joku kompastui ämpärien kanssa juostessaan mutta homma jatkui.  Kiire oli.  Reilun tunnin välein osa porukasta kerrallaan kävi vähän matkan päässä olevalla huoltopisteellä juomassa ja haukkaamassa voileipää. 

    Koko homma näytti ensikertalaisesta ajoittain jopa pelottavalta.  Siinä todella näki millainen mahti tulella on.  On helppo kuvitella, mitä olisi tapahtunut jos tuli jostakin syystä olisi päässyt karkaamaan raja-alueen takana olevaan metsään.  Iltapäivään mennessä raskain ja pahin vaihe oli takana, enää ei ollut varsinaista vaaraa palon leviämisestä.  Juosta silti vielä sai, kun jossakin päin vähän väliä syttyi kipinöistä alkunsa saaneita pieniä pesäkkeitä.

    Kun sitten tuli ilta, oli koko laaja kulotettu alue pelkkää mustaa ja harmaata.  Pieni savu peitti aluetta ja jossain harmauden keskellä leimahti vielä pieniä liekkejä.  Oli pidetty vähän pidempi ruoka- ja lepotauko metsän reunassa.  Me kesätyöläiset jäätiin sitten parin aikuisen miehen kanssa yövahtiin alueelle.  Aamuyöstä maisema vaikutti aavemaiselta kaikessa harmaudessaan.  Ohut savukerros roikkui muutaman metrin korkeudessa lämpötyynyn varassa aivan tyynessä yössä.  Jostakin kauempaa kohosi toisinaan aivan ohut savuspiraali ja liittyi savukerrokseen.  Maa oli jo sen verran jäähtynyttä, että siellä voi kävellä.  Kuumuus tuli kyllä selvästi saappaiden läpi, mutta saappaat eivät kuitenkaan sentään sulaneet.  Siellä täällä leimahtavia pieniä tulipesäkkeitä käytiin riukujen avulla sammuttelemassa.  Käveltiin väsyneinä  äänettömänä jonona peräkkäin, kukaan ei jaksanut puhua mitään.  Oltiin yhtä mustia ja harmaita kuin meitä ympäröivä äänetön aavemaisema.  Sulauduttiin täydellisesti hiljaiseen maisemaan.  Kaikki tuntui aivan epätodelliselta.

    Sitten joskus viiden aikoihin aamulla tuli toinen porukka jatkamaan jälkivartiointia.  Me laahustimme polkupyörien luo ja ajoimme kämpälle, jossa odotti aamupala: puuroa, muhkeat voileivät sekä kahvia.  Syötiin nopeasti, sillä meidät päästettiin jo viikonlopun viettoon vaikka olikin vasta perjantaiaamu.  Heitin repun pyörän pakkarille ja lähdin polkemaan kohti Someroa.  Alkumatkasta sain vetoapua yhdeltä mopokaverilta mutta se oli vähän hankalaa ja vaarallistakin, joten jatkoin omin voimin polkemista.  Aamun aurinko lämmitti, luonto oli herännyt uuteen aamuun ja minä poljin silmät puoliummessa hiekkaista maantietä kotiin päin.  En tiedä, mitä vastaantulijat ajattelivat nähdessään nokisen ja hikisen pojan polkevan aamuvarhaisella.  

    Muistan hyvin vieläkin äidin pelästyneen ilmeen, kun kurvasin joskus yhdeksän aikoihin aamulla mustana ja väsyneenä kotipihaan.  Hän ei osannut ymmärtää mitä oli tapahtunut kun olin tuon näköinen ja tulin jo perjantaiaamuna kotiin. Kerroin lyhyesti kulotuksesta, kävin kellarissa saunassa pesulla ja painuin nukkumaan.  Joskus iltapäivällä äiti herätti syömään. 
   
    Ja maanantaiaamuna taas takaisin metsäkämpille.  Sinä kesänä metsä tuli tutuksi.

Sukellus Suomen luontoon

    Käytiin sitten lopulta tutustumassa Haltiaan - Suomen luontokeskukseen.  Haltia sijaitsee 30 kilometrin päässä Helsingin keskustasta, Espoossa, Nuuksion kansallispuiston kupeessa.  Omalla autolla oli helppo löytää perille.  Ensin Tarvontietä Bemböleen, sieltä vanhaa Turuntietä Nupuriin, josta olikin sitten hyvät opasteet perille.

 
    Haltian komea rakennus on itsessään jo nähtävyys.  Se on arkkitehti Rainer Mahlamäen käsialaa, ja se on Suomen ensimmäinen kokonaan puusta rakennettu julkinen rakennus.  Vaikka rakennus onkin kalevalaisen taruston inspiroima, on siinä kosolti huippumodernia ekologiaa ja teknologiaa.  Esimerkiksi rakennuksen lämmitykseen ja jäähdytykseen käytetään auringosta ja maasta saatavaa energiaa.

    Aluksi tutustuttiin rakennuksen valoisaan aulaan ja myymälään, josta löytyi upeita luontoaiheisia kuvakirjoja, erilaisia muistoesineitä    sekä oppaita ja karttoja koko Suomen luonto- ja retkeilykohteista.  Henkilökunnalta olisi myös saanut tietoja muistakin luontokohteista, ei ainoastaan Haltiasta.

Päänäyttelysalissa oli komea 18 metriä pitkä, kaareva virtuaaliseinämä.  Siinä pyöri ”Viisi vuodenaikaa”, liikkuva maisemateos.  Virtuaaliseinä avasi hyvin aidon tuntuisen ikkunan keskelle suomalaista luontoa, joka vaihtui vuodenaikojen mukaan.  Keskellä näyttelytilaa oli lattiassa interaktiivinen Suomen kartta.  Kävelemällä kartalla voit tutustua yli 80 luontokohteeseen, joiden kuvamaailma avautui useille näytöille tilan seinämässä.  

   
   Näyttelyn sydämenä oli 620 uniikista palasesta rakennettu Sotkanmuna, jonka sisällä voi tutustua Osmo Rauhalan video- ja valoinstallaatioon nimeltä Peliteoria.

    Jos kävijää ei pelota, voi tutustua myös karhunpesään sekä lähes pimeässä huoneessa kuunnella yön ääniä metsässä.  Metsän öistä äänimaailma nykyihminen hyvin harvoin voi kuunnella aidossa ympäristössä, siksi kannattaa käväistä tutustumassa siihen tällaisessa turvallisessa ympäristössä.

 
    Haltiaa ympäröivät Nuuksion ja Pitkäjärven hulppeat maisemat.  Retkeilymaastoa löytyy kokeneemmallekin patikoijalle.  Me valitsimme 1,4 km mittaisen reitin (Päivättärenpolku), koska emme olleet varustauneet sen kummemmin.  Vaihtelevassa maastossa polkua ylös ja vuoroin alas saimme silti aivan sopivan annoksen liikuntaa.  Komeasta luonnosta tosin tällä reitillä sai vain pienen näytepalan, aavistuksen siitä mitä varsinaiseen Nuuksion kansallispuistoon sukeltaminen tarjoaa.

     Patikoinnin jälkeen kävimme vielä Haltian toisessa kerroksessa sijaitsevassa viihtyisän tuntuisessa ravintolassa.  Juotiin maistuvat kahvit korvapuustilla kahvilan pitkällä terassilla.

 
    Siinä kahvia juodessa koitin selvittää itselleni, että kenelle tämä Haltia on oikastaan rakennettu.  Ilmeisesti nykyiset kaupungistuneet ihmiset ovat niin vieraantuneita luonnosta, että heille pitää esitellä luonnon kauneutta mukavasti sisätiloissa käyskentelemällä. Meitähän onkin jo pitkään peloteltu metsän kauheuksilla: susia, karhuja, oravia, punkkeja, hirvikärpäsiä, hyttysiä, myrkkysieniä, hippejä, muumeja jne. Haltiassa niitä ei ole!

    Mutta ehkä siitä vielä joku saa kipinän lähteä ihan oikeasti metsään.  Minäkin taidan kuulua tähän porukkaan, joka tarvitsee tällaista pientä potkua takamukselle.  Kyllä tämä käynti jonkinasteisen halun lähteä vähän pitemmällekin metsäiselle lenkille synnytti.  Ehkäpä...

    Sitten on vielä tietysti yksi kohderyhmä: turistit.  Heitä täällä kuulosti olevan melkoinen joukko.  Turistillehan tämä on paras mahdollinen paikka saada käsitys Suomen luonnosta.  Täältä he saavat myös tarpeellista tietoa jos sitten päättävät lähteä oikeasti metsään.

    Suomen luontokeskus Haltian toiminnasta vastaa Metsähallituksen luontopalvelut.