20.12.2020
Kesällä 2020 sain valmiiksi elämäni vaiheista kertovan kirjan TIME AFTER TIME. Koko projekti kesti neljä vuotta, silti siitä jäi puuttumaan paljon sellaista ajan ja elämän kuvausta joita olin alussa siihen ajatellut sisällyttää. Siitä tuli kuitenkin kasvukertomus Waldemarin lapsuudesta aina tänne Somerolle paluuseen saakka. Siihen olen kirjannut nuoren Waldemarin haaveista, epätoivoisista pyrkimystä niiden toteuttamiseen ja kerta toisensa jälkeen koettuja pettymyksiä. Sama pyrkimys, tavoittaa jotakin itselle liian vaikeaa, on jatkunut aina tänne eläkewaarin päiviin saakka. Kaikki tärkeimmät tavoiteltavat asiat ovat aina liittyneet tavalla tai toisella musiikkiin, kirjoittamiseen ja valokuvaukseen.
Kertomuksen elämästäni kirjoitin ja omistin lapsilleni sekä lapsenlapsilleni. Kirjoitin sen vuoksi että heille ei kävisi samoin kuin itselleni: kiinnostuin aivan liian myöhään omien vanhempieni nuoruudesta, heidän tekemisistään sekä ajatusmaailmastaan. Millaisia he olivat nuorina ja mikä teki heidät ihmisinä sellaisiksi kuin mitä he myöhemmin olivat.
”Sillä kaksi väärää käsitystä on ihmisestä, se joka on hänellä itsellänsä, ja se joka hänestä on muilla.” Näin Paavo Haavikko Rauta-ajassa.
Omat lapseni ja heidän lapsensa sekä muut läheiseni ovat tietysti myös muodostaneet minusta oman käsityksensä. Heitä varten kirjoitin oman käsitykseni itsestäni ja elämästäni, asioista ja tapahtumista jotka ovat minusta muokanneet sellaisen kuin olen. Monien mielestä jääräpäinen, ärsyttävä ja epäsosiaalinen kummajainen, kyyniseksi kypsynyt introvertti.
Monista asioista Waldemar ajatteli nuorena eri tavoin kuin eläkeläiswaarina tänään. Sehän on osa kasvamista, kehittymistä ihmisenä. Näinhän me kaikki teemme. Maailma muuttuu ja meidän on muututtava mukana. Vai muuttuisiko maailma ehkä sittenkin siksi että me (kaikki) muutumme? Olihan Waldemarilla nuorena aikomuskin muuttaa maailmaa.
että muistaisin,
että minut muistettaisiin.
Tuo oli kai mitä ilmeisin ja raadollinen syy kirjan kirjoittamiseen. Että kaikki ei olisi ollut aivan turhaa. Yritin muistini suomin mahdollisuuksin tuoda esiin syitä (tapahtumia ja asioita) jotka ovat minusta tehneet tällaisen ihmisen kuin nyt olen.
En kirjoittanut juuri mitään puolisoista enkä myöskään lapsista vaikka tietysti hekin (ja nimenomaan juuri he) ovat merkittävällä tavalla muokanneet minua ihmisenä, niin hyvässä kuin pahassa. En tohtinut kirjoittaa heistä koska en kuitenkaan olisi voinut enkä osannut tehdä sitä tavalla joka olisi tehnyt oikeutta heidän ajatuksilleen ja käsityksilleen asioista ja tapahtumista. Kirjoitin siis itsekkäästi asioista ja tapahtumista niin kuin olen itse ne kokenut, sellaisina kuin olen itse ne tuntenut.
Aina kun palaamme johonkin muistoomme, lisäämme siihen samalla lisää kerrosta kaiken myöhemmän kokemuksemme ohjaamana. Onko siis lopultakin kaikki, mitä kuvittelemme olevamme ja mitä muistamme olleemme, vain harhaa, suurta illuusiota?
Olen koko ikäni yrittänyt samaistua viiteryhmään jonka nyt olen huomannut täysin vääräksi. Olen elämäni varrella kuvitellut kuuluvani samaan heimoon muusikoiden, valokuvaajien ja kirjoittajien kanssa. Olen uskotellut itselleni pystyväni ilmaisemaan itseäni ja luomaan jotain muitakin kiinnostavaa, jotain jonka olen käsittänyt olevan taidetta tai ainakin sinne päin. Nyt olen lopultakin huomannut ja hyväksynyt että kuulunkin niihin maan hiljaisiin ja tuiki tavallisiin ihmisiin. Ihmisiin, jotka haluavat elää elämäänsä poissa hälinästä, antaa ajatuksilleen tilaa. Haluan viettää aikaani mökillä puuhastellen, välillä musiikkia kuunnellen ja lueskellen. Joskus jotain ajatuksia muistiin merkiten. Linnunlaulua kuunnellen.
Kannattaisi varmaan meistä jokaisen kirjoittaa elämäänsä muistiin, muisti kun on hyvin hauras ja rajallinen. On asioita joita kohta ei itsekään muista elämästään, silloin ne lakkaavat olemasta.
TÄMÄ KIRJA, TIME AFTER TIME, EI OLE MYYNNISSÄ MISSÄÄN.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti