Juuret raunioilla

    Jostakin syystä löysin alkuviikolla itseni jälleen paikalta, jossa vietin kymmenen ensimmäistä vuottani.
 
    Sama vanha tie kulkee tutussa paikassaan tontin reunaan ja siitä edelleen pellon reunaa jatkuen.  Tiestä erkanevalle mökille johtaneesta polusta ei ole enää maastossa merkkiä, mutta muistissa sen paikka on tarkasti tallella.
  

    Joskus vuoden 1950 paikkeilla isäni katseli mökkiä tontin ulkopuolelta, ehkä noin sadan metrin etäisyydeltä, ja tallensi näkymän laatikkokameralla.  Talvinen kuva osoittaa, että piha-alueella ei ollut montaakaan puuta.  Nyt samalta paikalta otettu kuva näyttää  metsittyneen tontin, mökkiä ei sieltä kunnolla näkyisi vaikka se siellä vielä olisikin.

  Tässä epäselvässä kuvassa mökki on kuvattu vähän lähempää, nurkalla erottuu kaksi naishahmoa joita ei pysty tunnistamaan.  Tämänpäivän kuvassa mökin perustukset löytyvät sammaleen, ruohikon ja pienten pensaiden alta.  Niistä saa hyvän käsityksen mökin pienestä koosta.  Tuntuu käsittämättömältä, että nissä tiloissa asui perhe jossa oli neljä lasta!  Mökin perustuksia katsellessa ymmärrän hyvin, miksi vanhempani tiukasta taloudesta huolimatta päättivät velkarahalla rakentaa vähän isomman talon Someron keskustaan.

        Kotimökistä on siis jäljellä vain perustukset, kivijalka kallion päällä.  Huonosta betonista valetut rappuset sekä eteisen lattian alla ollut pieni kylmäsäilytystila ovat myös uhmanneet aikaa.  Ei se kovin huonoa betonia ole voinut olla koska vielä 66-vuodenkin jälkeen se on vähän rapautuneena muodossaan.  Vuonna 1949 otetussa kuvassa äiti istuu rappusilla laittaen minulle kenkiä jalkaan.  Valokuvaamista varten minulle on puettu parhaat vaatteet päälle!  Tämänpäivän kuvassa erottuu betonissa selvästi aivan samat valulautojen jäljet kuin vanhassakin.

    Minut siis puettiin parhaisiin ilmeisesti tätä yllä olevaa kuvaa varten.  Siinä poseeraan, kovin hämillään olevan näköisenä, Uttiputaksi nimetyn lampaan kanssa.  Koivusta on jäljellä enää uuden kuvan etuvasemmalla oleva sammaleen peittämä lahonnut kanto.  Avara näkymä on metsittynyt.
 
    Paikasta on säilynyt runsaasti muistoja, olinhan jo 10-vuotias kun muutimme sieltä pois.  Vanhempieni kesämökki on tuosta paikasta muutaman sadan metrin päässä.  Luulen käyväni näillä vanhan kotimökin raunioilla vielä jatkossakin.  Pienellä pojalla, polvihousuisella Waldemarilla tuntuu oleven aina vaan jotakin asiaa minulle.