Waldemarin elämä muuttuu

    1 - 2 - 3 - 4 - 5 - kehä - kehä - valmis.  Ja taas sama toistuu, kerta toisensa perään.  Pimenevästä illasta kajastaa ohuen ikkunaverhon lävitse vastapäisen Säästöpankin seinään ripustetun neonvalomainoksen  sykkivä valo.  Ensin viidestä osasta muodostuva S-kirjain syttyy osa kerrallaan, sitten sen ympärillä oleva pyöreä kehä syttyy hetkeksi - sammuu - syttyy hetkeksi - sammuu, kunnes koko valomainos rävähtää loistamaan noin minuutiksi sammuakseen ja aloittaakseen jälleen väsymättä alusta.

    Waldemar makaa selällään avatun hetekan puolikkaalla.  Kädet ovat pään alla, jotta hän näkisi paremmin ikkunan ja sen takana sykkivän valon.  Muu perhe kuuluu jo nukkuvan, isäkin, joka oli viimeiseksi jäänyt keittiön pöydän viereen istumaan ja laskemaan raha-asioita paperille.  Olivat äidin kanssa puhuneet velan ottamisesta ja rakentamisesta.  Sellaista uskalsi nyt suunnitella, koska isä oli saanut vakituisen työpaikan urheilukentänhoitajana. Heti keväällä, roudan sulettua, pääsisi aloittamaan ja elokuussa muuttamaan.

    Waldemarin perhe asui nyt väliaikaisesti aivan Someron keskustassa, Rostin talossa.  Asunto on pitkän, aika vanhan puutalon päädyssä, isosta eteisestä tullaan keittiöön, talopäädyn toiseen kulmaan.  Loppuosa päädystä on yhtä huonetta, aika pitkä ja kapea.  Huone täyttyy yön ajaksi sängyistä ja patjoista, jotka päiväksi kasataan pois liikkumistilan saamiseksi.  Keittiössä on yksi pieni ikkuna, tässä toisessa huoneessa kaksi isompaa ikkunaa.  Muutto oli tapahtunut ennen joulua ja nyt oli jo vuosikin vaihtunut, kohta alkaisi koulu.

    Koulun alkamista Waldemar ajattelikin siinä neonvalon välkkeessä maatessaan.  Uusi koulu, uusi opettaja sekä tietysti uudet koulukaverit.  Rinnassa tuntui kummallinen möykky kun ajatteli kaikkea tulevaa uutta ja tuntematonta.  Waldemar ajatteli, että tämä oli se hetki, jolloin elämä muuttuu.  Vanhaan ole enää paluuta.  Jotenkin hetki tuntui niin tärkeältä, että hän ajatteli muistavansa tämän hetken varmaan elämänsä loppuun saakka.

    Mieleen tuli monta asiaa, joita hänen elämässään ei enää olisi muuta kuin muistoina.  Muistoista taas ei voi sanoa kuinka pitkään ne säilyvät, vaikka ne tärkeiltä tuntuvatkin.  Ihan samanlaisia muistoja ei voi olla kellään muulla.  ”Jos minä ne unohdan, niin sitten niitä ei enää ole olemassakaan”, järkeili Waldemar. Aivan kuin sellaisia asioita ei olisi tapahtunutkaan.  Omituista.

    Waldemarin mieleen muistui Hirsjärven koulussa toisella luokalla vietetty joulujuhla.  Sinne tuli äitikin katsomaan ja se vähän jännitti.  Joulujuhlan aluksi oli laulettu yhteislaulu.  Laulun jälkeen opettaja kertoi joulun merkityksestä ja sitten ilmoitti että Waldemar lukee jouluevankeliumin.  Se oli suuri luottamuksenosoitus, koska siinä oli muutamia aika outoja ja vaikeita nimiä, kuten Augustus, Kyrenius, Galilea ja Beetlehem.  Tuntui tärkeältä lukea ääneen, kun kaikki kuuntelivat ihan hiljaa ja kaikilla oli juhlavaatteet.  Koko joulujuhlan loppuajan oli sellainen hyvin juhlallinen olo.  Kaikki oppilaat saivat joululahjan.  Lahja oli paperipussi jossa oli joulupukin kuva, ja jonka sisällä oli pieni pullapoika, piparkakku sekä muutama karamelli.  Lopuksi kaikki yhdessä lauloivat jouluvirren.

    Waldemar muisti hyvin myös viime syksynä koulussa pidetyn raittiusjuhlan.  Raittiusjuhlaa vietettiin illalla ja sinne tuli oppilaiden lisäksi myös aikuisia.  Sielläkin Waldemarilla oli ohjelmanumero, tällä kertaa onneksi kuitenkin yhdessä Raulin kanssa.  Tämä esiintyminen jännitti melko lailla koska siinä piti laulaa.  Lauloimme sellaisen syksyyn sopivan opettavaisen laulun, jossa varoitettiin menemästä heikolle jäälle.  Laulun nimi oli ”Neljä kissanpoikaa”.  Kun se oli laulettu, meni Waldemar takaisin paikalleen istumaan.  Rauli halusi vielä laulaa yhden laulun josta hän tykkäsi ja jonka hän oli kotonaan itsekseen levyltä harjoitellut.  Rauli alkoi heiluttaa yläruumistaan ja aloitti. ”Uuska daaraa kiider iikken aldaabiir jaamuur, uuska daaraa kiider…”  Kaikki kuuntelivat ihmeissään - mitä se poika nyt oikein laulaa, sanoistakaan ei saa selvää?!  Laulun jälkeen Rauli kumarsi nopeasti ja livahti paikalleen istumaan.  Kun ihmiset taputtivat hänelle niin Rauli tuijotti tiukasti lattiaan.  Waldemar ajatteli, että Rauli voisi alkaa isona vaikka laulajaksi kun se noin hyvin osaa.  Lopuksi katsottiin elokuva Turmiolan Tommista.

    Ennen nukahtamistaan Waldemar vielä muisteli miltä mamman leipomat rusinapullat olivat maistuneet.  Mamma oli sanonut, että kyllä sinne saa aina mennä, ei se niin kaukana ole.  Kesällä sinne olisikin mukava mennä pyörällä…