Circle of Dreams

   

 

    Eräänlainen taustaselitys näyttelyni avajaisiltaan

    Olen jo pidempään miettinyt ja yrittänyt saada selville että mihin onnelliseen olotilaan tällä kaikella kohelluksellani oikein pyrin.  Mitä yritän itselleni todistaa.  (Tuossa kuvassakin vanha ukkorähjä soittaa saksofonia, taustalla valokuvia ja vieressä pöydällä nippu runokirjoja.  Asettuisi jo aloilleen.)

    Vastaus on kai vaan yksinkertaisesti että jonkinlainen tekemisen pakko  Olen pyrkinyt toteuttamaan jo nuoruudessa syntyneitä haaveita.  Aika on rajallista, mutta toisaalta eläkevuosina sitä aikaa kuitenkin on löytynyt riittävästi.  Nyt on tullut hetki jollain tasolla paketoida koko tämä elämäni haaveiden kehä (Circle of Dreams).  Jonkinlainen loppurutistus.

************

    Musiikki on seurannut minua lähes kehdosta saakka.  Sain musiikin ihoni alle.  Isä, isän veljet, isoisä, isoisän veljet, isoisän isä… nämä ainakin soittivat joko haitaria tai viulua.  Musiikki on ollut minulle selkäranka joka on auttanut pysymään kasassa vaikeinakin aikoina.  Sain ensikosketuksen soittamiseen Someron Yhteiskoulun 5-luokalla, soitin koulun puhallinorkesterissa tenoritorvea.  Sitä seurasi isäni ostama trumpetti sekä kesätyörahoilla hankkimani ensimmäinen tenorisaksofoni 16 ikäisenä.  Tämä tapahtui Espooseen muuton jälkeen.  Sen jälkeen ovat vuorotelleet rummut ja saksofoni.  Jossain välissä opiskelin musiikkia parin vuoden ajan legendaarisessa Klaus Järvisen Oulunkylän Pop/jazz musiikkiopistossa.  Helsinkiläisessä Koiton laulu -kuorossa olin mukana 6-7 vuotta, esiinnyttiin jopa Leipzigin Oopperatalossa!  Musiikin parissa olenkin saanut toteuttaa haaveitani ihan tyydyttävästi läpi vuosikymmenten. 

    Edellisen alttosaksofonini myin yli 40 vuotta sitten, rummut jäivät tuonne 20 vuoden taakse.  Soittelin silloin rumpuja kolmessakin eri porukassa.  Viimeisellä keikalla marraskuussa 2003 soitimme illan viimeisenä valssina ”Pelimannin jäähyväiset”, miten sattuikaan!  Tuon kuvassa näkyvän helpposoittoisen digitaalisen saksofonin hankin tämän vuoden maaliskuussa ja kesäkuun alussa ostin taas ihan oikean tenorisaksofonin.  Kuvittelen vähitellen tulevani taas jotenkuten sinuiksi sen kanssa.  Aikaahan on koko loppuelämä, mitä se sitten ajallisesti tarkoittaakaan!

 

Pepe 60-luvulla

Isäni Pentti 1943

Isoisäni Kalle 60-luvun lopulla

Isosetäni Werner ja Wäinö 1920-luvulla

 

************

    Kirjoittaminen on myös jossain muodossa pysynyt varjona kintereilläni nuoruudesta alkaen.  Kirjoittamista aloin aktiivisemmin harjoitella eläköitymisen jälkeen.  ”Mielentiloja” on nyt kolmas julkiseksi tarkoitettu kirjani joulukuun 2020 jälkeen.  Sanotaan että lukemalla oppii kirjoittamaan.  Sillä määrällä kirjoja jotka olen elämäni aikana lukenut, pitäisi olla, jos ei nyt sentään aivan Finlandiaa voittanut niin kuitenkin ihan oikea kirjailija – tai ainakin jotain sen tapaista.  Näinhän ei kuitenkaan ole tapahtunut, se vaatii näemmä jotain muutakin!  Mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen on opettanut ymmärtämään ihmisen elämää ja ihmisenä olemista hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä.  Ei lukeminen koskaan hukkaan mene!

************

    Valokuvaaminen, kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, on myös ollut lähes elämän mittainen harrastus.  Tämä harrastus tavallaan ”huipentuu” tähän toiseen näyttelyyni.

************

   

    Tämä kaikki on osa minua, osa elämääni, sisäistä ja ulkoista kaaosta jota olen yrittänyt saada jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä näyttely ja runokoelma, tuo 3. lokakuuta pidetty avajaisilta torventoitotuksineen – tämä kaikki on haaveitteni Check Point.  Toivottavasti ei kuitenkaan aivan vielä Final Count Down.

    Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.  

************

    Ns ”Maailman parantajaksi” tai peräti pelastajaksi en kuvittele enää kykeneväni, ehkä taivaanrannan maalariksi!  Maailmamme ei toden totta ole ongelmaton ja sen ongelmat tuntuvat murskaavan suuruisilta, lamaannuttavilta.  Ilmastonmuutos, luontokato, tekoäly – siinä tämän päivän paha kolminaisuus.   Tekoäly on pahassa kolminaisuudessa siksi että näen siinä olevan todella runsaasti väärinkäytöksen mahdollisuuksia kiistattoman hyödyn ohella.  Väärinkäytökset liittyvät tietysti rankimmillaan rikolliseen toimintaan mutta merkityksellisen paljon myös mediassa jaettavan tiedon manipulointiin.  Ja mikä tuntuu pahimmalta on se, että kohta ei enää tarvita kirjailijoita, ei kuvataiteilijoita, ei säveltäjiä, ei muusikoita!!!  Tekoäly hoitaa kulttuurialan, ja kun ihmisen luovuutta, älyä ja osaamista ei enää tarvita, ne kuihtuvat ja kuolevat pois.  Millainen tämä maailmamme olisi silloin?  Toivon hartaasti olevani väärässä.

    Se mitä jokainen kaikesta huolimatta voi tehdä on, että muistaa haaveilla ja unelmoida!  Haaveilla ja unelmoida paremmasta.  Löytää se itselleen onnellinen olotila jota kohti pyrkiä.  Ja sitten myös tehdä jotain sen eteen että haaveet, vaikka vähäisetkin, muodossa tai toisessa toteutuisivat.

************

 

    Nyt onkin taas aika laittaa kuulokkeet korville ja nauttia Sonny Rollinsin seurasta – vai olisiko John Coltranen vuoro...

Maalaismaisemasta Urbaaniin ja grungeen

    Mielentiloja-kirjan julkaisutilaisuus sekä valokuvanäyttelyn avajaiset olivat pari päivää sitten Someron kirjaston Parvigalleriassa.

 

 
    Mielestäni tilaisuuden alkuun sopi erinomaisesti torvimusiikki.  Sen vuoksi otin oikeudekseni sulostuttaa juhlatilaisuutta soittamalla ”torvetilla” (= digitaalinen saksofoni) Astor Piazzollan ehkä rakastetuimman sävellyksen ”Oblivion” (onkohan sitä ennen esitetty saksofonilla?).

 

 

    Näyttelyn avajaiset olivat oiva tilaisuus myös uuden runokokoelmani julkistamiseen.  Kerroin muutamin sanoin runoistani, mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään sekä luin kokoelmasta muutaman runon.  Runokokoelmasta enemmän sivulla Mielentiloja.

 

    Valokuvausta olen harrastanut tuolta oppikouluajoista lähtien, välillä ahkerammin välillä taas laiskemmin.  Olen tallentanut erilaisia asioita, tapahtumia ja miljöitä. 

 

    Vuosien myötä ja tekniikan kehittyessä filmirullat vaihtuivat digikuviin.  Digikuvaamisen alkuaika oli melkoista räpeltämistä.  Ensimmäisillä digikameroilla joissa oli suunnilleen yksi esiasetus sai otettua muutaman kuvan ja sitten olivatkin patterit tyhjiä eikä kuvan laatu todellakaan vetänyt vertoja filmille tallennetuille kuville.  Nykyään laadukkaat kännykkäkamerat tallentavat kaiken aikaa kaikkea mahdollista joka sitten katoaa tietokoneiden ja internetin uumeniin ja joista suurin osa unohtuu ikiajoiksi.  Ja nyt sitten vielä oman lusikkansa soppaa hämmentämään tuo tekoäly joka tuottaa kuvia ja kuvaväärennöksiä mielinmäärin. 

 

 

    Reilut kymmenen vuotta sitten sain päähänpinttymän: kuvat ilmaisevat tunteita ja tunnelmaa paremmin kun niistä nostaa selkeästi esiin keskeisiä tuntemuksia, asioita ja elementtejä.  Ja niinpä käsittelin niitä kokeilumielessä aika rajullakin otteella ja lopputulos oli ns grungea – valokuvissa grunge-termillä viitataan rosoiseen, likaiseen ja epäsiistiin.  Nämä kokeilut olivat välillä aika yliampuvia.  

 

    Nyt olen mielestäni löytänyt itselleni sopivan tyylin nostaa kuvissani esiin sen aiheuttamat tuntemukset ja tunnelmat.  

   Näyttelyn kuvat on tulostettu kankaalle ja kiinnitetty kiilakehyksille.  Näin käsiteltyinä ne ovat valmiita seinälle ripustettaviksi sopivia tauluja.  Suurimmat ovat kooltaan 60 x 90 cm ja pienimmät 30 x 40 cm.  Aiheet vaihtelevat näyttelyn nimen mukaisesti: maalaismaisemasta urbaaniin ja grungeen (ja kaikkea siltä väliltä).

 

   

 

   Mitään elementtejä en ole poistanut kuvista enkä mitään niihin lisännyt, ainoastaan rajauksella, sävyillä ja rosoisuudella korostanut siinä olevia mielestäni merkityksellisiä seikkoja.  Poikkeuksena taulu 12 ”Tarinan synty” jonka tein ”Mielentiloja” -kirjaa varten lisäämällä Välimeren päälle kuvan upeasta Underwood -kirjoituskoneestani vm 1952.  Tämän upean ja toimivan laitteen onnistuin hankkimaan pari vuotta sitten.

Näyttely on avoinna 30.10 saakka Someron kirjaston Parvigalleriassa.

Tervetuloa tutustumaan kirjaston aukioloaikoina!

(Kuvat avajaisista otti Juan Miguel Aguilar Cordoba,

kuvien käsittely Pertti Hagelberg.)

Kotona taas

 

    Olen taas somerolaisena Somerolla. Paluumuuttajana synnyinseudullani viidenkymmenenneljän vuoden jälkeen.  Muutin perheen mukana Somerolta keskikoulun käytyäni vuonna 1963 ja palasin 2017.  

    Aluksi yritin tavoittaa Somerosta ja somerolaisuudesta jotakin sellaista lapsuudesta muistiin painunutta, josta ei oikein meinannut saada otetta. Tunnetta – mielentilaa.  Kävelin vanhoja tuttuja teitä, oikaisin aivan uusien katujen kautta.  Kaikki tuntui tutulta ja samalla vaikutti vieraalta.  Vanhojen rakennusten tilalle on noussut uusia.  Vanhojen ikäluokkien tilalle on noussut uusia.
 
    Kaipasin Rostin taloa jonne muutimme Kivisojalta?  Entä missä on saha, missä teurastamo, missä meijeri?  Missä on Sokama, missä Teboil?  Entä missä on Yhteiskoulu ja Anni Halme?  Missä Olavi Virtasen valokuvaamo?

    Vanha Seurakuntatalo on sentään paikallaan kirkon kupeessa, samoin Kirkonkoulu.  Linja-autoasema on hiljennyt, apteekki muuttunut Kroppilaksi.  Isän rakentama kotitalo Heikintiellä on saanut laajennuksen kylkeensä.

    Häme on vaihtunut Varsinais-Suomeksi.

    Maailma muuttuu. Itseni tunnen silti yhä hämäläiseksi ja somerolaiseksi. Täällä ovat esivanhempani asustaneet ainakin jo vuodesta 1781 lähtien.  Syvällä ovat saappaani Someron savessa. Ympyrä on sulkeutunut, tunnen olevani taas kotona.

    Se on hyvä tunne tuo kotona olemisen tunne.  Se on olotila jossa ei ole  lähtemiseen pakottavaa tunnetta, tarvetta.  Elämä soljuu eteenpäin vaikka näennäisesti pysyykin aloillaan.  Voi rakentaa osin paljonkin muuttuneesta lapsuuden kotiseudusta itselleen sopivan mielenmaiseman.  Asetella omat pienet ympyränsä niin että pysyvät mieleisessä järjestyksessä.

    Olen etsinyt ympyröilleni paikkaa hämäläisellä rauhallisuudella.  Olen saanut uudelleen yhteyden muutamiin koulukavereihin.  Eläkeläisillä on täällä runsaasti harrastusryhmiä joihin olen muutamiin tuppautunut mukaan.  Lieneekö ympäristöllä vaikutuksensa että parin vuoden laiskemman kauden jälkeen olen löytänyt taas hienoista intoa valokuvaukseen, ja ennen kaikkea jumissa ollut kirjoittaminen on saanut uutta puhtia.  Kesän aikana sain viimeinkin valmiiksi kirjan johon olen koonnut elämääni lapsiani sekä heidän lapsiaan varten.  Sen lisäksi sain muutama päivä sitten valmiiksi toisen kirjan jossa olen sitonut yhteen valokuvaa ja sanoja: Sanoitettuja kuvia.

https://waarin-vinkkeli.blogspot.com/p/sanoitettuja-kuvia-kuvitettuja-sanoja.html

    Ei kai voi muuta sanoa kuin että Somero on ihan hyvä paikka asua ja elää.  Täältä löytyvät lapsuuden mansikkapaikat!

 

 

 

Laulu suuresta kaipuusta

   

    Kun puhutaan Somerosta/somerolaisista ja musiikista, puhutaan yleensä ja enimmäkseen Unto Monosesta, Rauli Somerjoesta ja M. A. Nummisesta.  Heistä kukin edustaa musiikillaan genrejä joilla kaikilla on ollut omat, hyvinkin paljon toisistaan poikkeavat kuulijansa ja faninsa.  60- ja 70-luvuilla Unton tangokansa ja Raulin rokkikansa eivät juurikaan samoissa tanssipaikoissa kohdanneet.  M.A. puolestaan on aina ollut omassa  erityisessä ominaisuudessaan omalaatuinen poikkitaiteellinen ilmiönsä jota on vaikea luontevasti sijoittaa mihinkään vain yhteen genreen.  

    Tämän päivän Somerolla nämä kolme persoonaa on kylläkin saatu istumaan ja keskustelemaan saman kuvitteellisen pyöreän pöydän ympärille.  Näin on tapahtunut muun muassa Esakallion näyttämöllä.  Somerolaisten mielenlaatuun sopiva musiikkimakukin on muuttunut niin että on luontevaa nauttia näiden herrojen musiikista samoissa tilaisuuksissa.  Hyvä näin.

    Yksi olennaisen tärkeä henkilö kuitenkin puuttuu porukasta:  Arto Koskinen.  Hänen musiikilliset ansionsa ja tuotantonsa oikeuttavat kiistatta omaan tuoliin tämän pyöreän pöydän äärellä.  Hänet on aivan liian helposti ja liian usein unohdettu kun somerolaisesta musiikkikulttuurista puhutaan.  Tämän selittää tietysti ainakin osittain se, että hänen edustamansa musiikin genre ei kuulu siihen joka soi päivittäin radion soittolistoilla ja jota löytyy jokakodin levyhyllystä.

    Minulla on ollut kunnia kuluttaa koulun pulpetteja samalla luokalla Rauli Somerjoen kanssa Hirsjärven kansakoulussa, ja sen jälkeen Arto Koskisen kanssa samalla luokalla Someron Yhteiskoulussa.  Rauli ei koulun ajalta sen kummemmin jäänyt mieleen mutta Arton kanssa kehittyi kaveruus jossa yhtenä tärkeänä osana oli musiikki – nimenomaan jazz.  Tuohon aikaan Mauri Numminen kuului niihin isompiin poikiin jotka touhusivat soittopuuhissa ja joita tietysti katsottiin ihaillen niska kenossa yläviistoon.  Keskikoulun jälkeen perheemme muutti Espooseen ja minun yhteydenpitoni Artoon jäi viiden vuosikymmenen ajaksi.

    Toki somerolaisten tekemisiä musiikin parissa tuli seurattua aktiivisesti.  Suomen talvisota oli kokoonpano johon heitä kuului useampiakin.  Raulin Fiilaten ja höyläten jälkeen hankin tietysti kaikki hänen levynsä ja M. A:lta tuli uusrahvaanomaista, Herra Huuta ja mitä kaikkea sitä olikaan.  Mutta Artosta ei sitten oikein mitään kuulunutkaan vuosikausiin.


    Kunnes sitten huhtikuussa 1980 HS:ssa oli juttu otsikolla ”Mamba Koskinen tulee taas”.  Siitä kävi ilmi että Arto oli opiskellut Intiassa musiikkia neljän vuoden ajan ja nyt koonnut yhtyeen The Middle-Earth Band joka oli vuoden alussa levyttänyt LP:n nimeltä The Thoughtfull Bride.  Levyllä soittivat Arton lisäksi suuresti arvostamani Pekka Pöyry, Make Lievonen ja Jukka Wasama, somerolaisia edustivat Raimo Lyly ja Tommi Parko.  Pitihän tuo levy heti hankkia.  Takakannen täytti laaja englannin kielellä tehty selostus kappaleista, millaisiin intialaisen musiikin muotoihin niiden rakenne perustuu.  Tuo teoria ei oikein mennyt minulle perille mutta itse musiikki kyllä puhutteli vahvasti muutaman kuuntelun jälkeen.


    Kului taas vuosia kunnes heinäkuussa 1988 HS:ssa oli taas asiaa Artosta otsikolla ”Maailmanmusiikin yksinäiset sudet”.  Siinä kerrottiin miten Arto Koskinen ja Samppa Salmi ovat yhdessä kehittäneet kokonaisvaltaista musiikkikäsitystään.  He olivat perustaneet yhtyeen Karuna, jonka musiikkia he kuvailivat eurooppalaisen polyfonian, aasialaisen melodiikan sekä afroamerikkalaisen rytmin ja harmonian synteesillä.
    1990 Karuna julkaisi levyn nimeltä Space For Truth.  Levyn musiikki perustui pohjoisintialaiseen melodiikkaan johon lisättiin eurooppalainen harmonia sekä afroamerikkalaiset improvisaatiot.  Kaiken kaikkiaan todella hieno kokoelma.  Arton lisäksi levyllä soittivat Samppa Salmi, Jari Hongisto, Sami Hurmerinta, Eeva Koskinen, Pentti Lahti, Eero Mieho, Soile Pohjasniemi, Timo Pyhälä sekä Luis Ramirez.  


    Arto tavoittaa vihdoin 1990-luvun alkupuolella polyfonisen sävellysmetodin ja seuraavien vuosien aikana syntyy seitsemän pianosävellystä joista syntyy Fuga Indiana -niminen kokonaisuus.  Tämä kokonaisuus esitettiin Helsingin juhlaviikoilla 2003 Joonas Ahosen tulkitsemana.  Fuga Indiana julkaistiin levynä Arton itsensä soittamana vuonna 2005, ja hän pitää teosta edelleen pääteoksenaan.


    Nyt oli tullut aika syventyä persialaisen vokaalimusiikin sekä runouden ja musiikin keskinäisen suhteen opiskeluun ja tutkimiseen.  Syntyi laulusarja Rabintrah Tagoren, Jalaluddin Rumin, Juan Ramon Jimenezin sekä Niilo Rauhalan runoihin.  Tämän laulusarjan, Laulu suuresta kaipuusta, kantaesitys oli 2010 Someron Seurakuntakeskuksessa.  Laulujen tulkitsijaksi Arto oli löytänyt Sanna Pietiäisen jonka puhdas, kaunis ja turhista maneereista vapaa lauluääni sopivat Arton sävellyksiin.  Arto säesti pianolla Sanna Pietiäistä.

    2012 oli samassa paikassa toinen kantaesitys samalla kaksikolla.  Arto oli säveltänyt laulusarjan Kuolematon kevät joka koostui Saima Harmajan runoista.  Tämä laulusarja esitettiin myös Saima Harmajan 100-vuotis juhlatilaisuudessa keväällä 2013 Helsingisssä  Balderin salissa.
 
    Tätä tilaisuutta pääsin itsekin seuraamaan, olin lopultakin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä Artoon.  En ole aiemmin kuullut laulumusiikkia joka soi niin kauniisti ja samalla jylhän komeasti kuin nämä sävellykset.  Oman selvästi aistittavan mausteensa sävellyksiin antoi häivähdys jostakin Aasiasta.  Runon ja musiikin symbioosi oli niin lähellä täydellistä, että välillä oli vaikea erottaa niiden rajaa.  Kiitos kuuluu myös ilman muuta Sanna Pietiäiselle joka oli sisäistänyt niin runoilijan kuin säveltäjänkin kaikki mielialat ja nyanssit.  Illan anti oli vaikuttava!  Tämän illan jälkeen olemme Arton kanssa taas pitäneet yhteyttä ja tavanneet useinkin nyt varsinkin takaisin Somerolle muuttoni jälkeen.

 

Kuvassa olemme Arton kanssa vanhan koulumme Someron Yhteiskoulun pihalla keväällä 2013.  Seuraavana vuonna tämä arkkitehti Aarne Ervin suunnittelema ja vuonna 1957 valmistunut rakennus purettiin uuden uljaan koulurakennuksen tieltä.

 

    Laulusarjat Laulu suuresta kaipuusta ja Kuolematon kevät nauhoitettiin Someron Seurakuntatalolla 22.7.2012.

  

    Tämän jälkeen käynnistyi pitkä ja ajoittain rankka projekti jonka lopputulos on nyt kädessäni: Arton neljäs levy CD:n muodossa.

    Arto sävelsi vielä kaksi Tagoren runoa sarjaan Laulu suuresta kaipuusta niin että niitä oli nyt yhteensä seitsemän.  Viisi näistä runoista on myös Arton suomentamia.  Sitten alkoi sävellysten sovitustyö orkesteria varten.  Hän päätti tehdä levyn omakustanteena jotta saisi sen lopputulokseltaan juuri haluamakseen.  Tämä toteutustapa vaati paljon työtä, aikaa ja hermoja: studion ja muusikoiden aikataulujen sovittamista, äänityksen laadun valvomista, mixauksen toteuttaminen ja vielä lopuksi levykannen suunnittelu ja painatus.  Vasta kaiken tämän jälkeen oli valmis levy kädessä!

    Lopputuloksesta, Laulu suuresta kaipuusta, Arto itse kertoo näin:

”Näiden laulujen tekstit valikoituivat sävellettäviksi, koska ne ovat korkeatasoista runoutta ja siksi että niissä on puhe syvistä yleisinhimillisistä tunteista. Rakkaus ja kaipaus, yhdessäolon autuus ja erossaolon tuska ovat keskeisiä runouden teemoja ja laulujen aiheita kautta maailman. Näillä tunteilla ja niiden taiteellisella ilmaisulla on monia tasoja, vivahteita ja syvyysasteita. Rakkaudella ja kaipuulla on fyysinen, romanttinen, henkinen ja uskonnollinen ulottuvuutensa. Henkilökohtaisesti pidän tärkeänä, että runollisessa ja musiikillisessa ilmaisussa näiden tunteiden syvyysaspekti ei pääse unohtumaan ja siksi halusin säveltää juuri tällaisia tekstejä.”

 

    Olen kuunnellut tätä levyä nyt ainakin yli kaksikymmentä kertaa.  Se lähti avautumaan vähitellen, joka kuuntelulla se vei yhä vastustamattomammin mukanaan.  En osaa mainita yhtä laulua joka nousisi yli muiden – yhtenä päivänä se on Muukalainen, toisena mahdollisesti Ruokohuilun valitus, Viimeinen matka tai hurjaan vauhtiin yltävä Oletko ulkona tänä myrsky-yönä.  Tai sitten se voi myös olla Sinä olet taivas, Kun tulivat illan viileät tuoksut tai Sinä teit minut rajattomaksi.  

    Levyn nimi Laulu suuresta kaipuusta kuvaa mielestäni hyvin musiikin sisältöä.  Se on tuo kaipuu (Sehnsucht), josta olen kirjoittanut aiemminkin parissa postauksessa (Heimat-sarjan sekä Pina Bauschin yhteydessä).  Vaikka kaikki muut inhimilliset tunteet vaihtelevat, kaipuu on sellainen jossain syvällä oleva määrittämätön tunne, pohjavire.  Kaipuu ei kohdistu mihinkään tiettyyn paikkaan tai hetkeen, se on jotain sellaista mistä ei oikein saa otetta.  Näissä lauluissa se on vahvasti mukana.

    Sanoisin että tämä levy on kuin kokoelma hiottuja timantteja jollaisia voi syntyä vain kun runo ja sävel sulautuvat yhdeksi taitajien käsissä.  Tällä levyllä kiteytyy mielestäni koko Arton aiempi tuotanto, kaikki aiemmat sävellykset ovat polku tähän Lauluun suuresta kaipuusta.  Ei kuitenkaan pidä kuvitella että tämä olisi päätepiste, että tässä olisi kaikki.  Arton tuntien olen varma että taas löytyy jotain uutta, luovuus on ominaisuus josta on vaikea päästä irti.  Odotan innolla josko klavikordi olisi mukana uuden luomisessa?

    Levyllä mukana olevat muusikot:
Sanna Pietiäinen (laulu) – Arto Koskinen (piano, syntetisaattori) – Lotta Laaksonen (viulu) – Jussi Suonikko (alttoviulu) – Serafiina Kämi (huilu) – Markus Ketola (rummut) – Hannu Mattila (kitara) – Timo Pyhälä (kontrabasso) – Esko Takku (pasuuna, bassopasuuna) – Tom Käldström (kitara) – Raimo Lyly (12-kielinen kitara) – Topi Ilmonen (sähkökitara) – Arttu Aalto (rummut) – Kari Laaksonen (perkussio).

 

 
    Levystä on otettu rajoitettu painos, levyä voi tiedustella: artotapio.k@gmail.com



    Spotify on myös hyvä kanava kuunnella Arto Koskista, sieltä löytyy ainakin seuraavat kokoelmat:

• The Middle-Earth Band: The Thoughtful Bride
• Karuna: Space for Truth
• Arto Koskinen: Fuga Indiana
• Arto Koskinen: Laulu suuresta kaipuusta
• Arto Koskinen Trio: Shiva Nataraja

    Jos mieluummin kuuntelet YouTubesta, olen kerännyt sinne soittolistan jolta ne kaikki myös löytyvät.  Soittolistan löydät klikkaamalla tästä.

    Aiempaan postaukseeni jossa kerron Arto Koskisesta pääset klikkaamalla tästä.

As times go by

 

    On kulunut 128 päivää siitä kun viimeksi julkaisin/jaoin jotakin FB:ssa.

    Tunsin tuolloin huhtikuun alussa että minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa, joka saattaisi kiinnostaa muita ja jossa parhaassa tapauksessa olisi lisäksi jotain ajatustakin mukana.  Olin aika tyhjä.

    En ole tuosta tunteesta toki vieläkään päässyt eroon.  Se on toisinaan vallan kiusannut minua vaikka samalla FB:sta poissa pysyminen on antanut aika mahtavan vapauden tunteen.  Ei tarvitse koko aikaa miettiä josko tästä tai tästä saisi päivitettävää kavereille.  Samalla on melko hyvällä omallatunnolla  voinut antaa kameran levätä pimeässä laukussaan ja kynän yksinäisessä kotelossaan.  On voinut kokea asioita, puuhastella tai vain oleilla vailla julkisen tilityksen tarvetta.


    Mitä minä sitten olen tällä välin tehnyt?

    Olen täyttänyt kevään ja kesän ajoittain hyvinkin rankalla ruumiillisella työnteolla.  Olen kaivanut, kärrännyt, valanut, sahannut, naulannut, hakannut, porannut, höylännyt ja maalannut.  Olen tuntenut fyysistä väsymystä ja saanut hyvän mielen kätteni työn tuloksista.

    Olen myös kuunnellut kurkia ja joutsenia, niiden torvien toitotusta.  Olen nauttinut lehtokertun ja mustarastaan laulusta.  Olen hämmästellyt sepelkyyhkyjen vimmaista huhuilua.  Olen ihaillut korpin määrätietoista etenemistä kuusikossa sekä selkäpiitä raapivaa karheaa huutoa.

    Olen istunut saunan jälkeen iltahämärissä terassilla nauttien hellepäivän jälkeisestä viileydestä.  Olen juonut aamukahvin pihamaalla keinussa kuunnellen luonnon heräämistä uuteen päivään.  Olen hämmästyksekseni nähnyt muutaman heinäsirkan vaikka luulin niiden kuolleen sukupuuttoon täytettyäni neljäkymmentä.

    Olen tuntenut olevani elossa ja mukana elämässä.


    Syksyn lähestymisen myötä ajattelin opetella uudelleen FB:n käyttöä, vähitellen ja varovasti pieninä annoksina.  Jos vaikka minulla ei olisikaan paljoa annettavaa muille niin ehkä muilla on minulle. 

    On ollut helpottavaa huomata että en epäilyksistäni huolimatta olekaan täysin FB-riippuvainen.  Elämähän kuitenkin tapahtuu todellisessa maailmassa, FB:ssa jaetaan enimmäkseen vain retusoituja tuokioita todellisen ja kuvitteellisen elämän välimaastosta - sellaisina kuin haluaisimme ne tuokiot kokea ja toivoisimme muidenkin ne näkevän.  Tuskin se silti on synneistä suurimpia! 

   

Me somerolaiset

 
    Somerosta on sanottu, että siellä on enemmän sikoja kuin ihmisiä.  Se pitää edelleen paikkansa - tosin nykyään kanoja on vielä sikojakin enemmän.  Antanee ehkä jonkinlaista kuvaa kaupungin elinkeinorakenteesta.  Ja kyllä niitä viljeltäviä peltojakin tästä kaupungista löytyy.

    Hämeen Härkätie on olennainen osa Someroa, Someron historiaa.  Kuten myös hämäläisyys.  Hämäläisyys onkin yksi niistä harvoista asioista joista tunnen ylpeyttä.  Ja siitäkin ilman sen kummempaa omaa ansiota.  Hämäläisyydessä on jotakin samanlaista jäyhää kuin pohojalaisuudessa.  Toki varmaan sitä jotakin on myös savolaisten mielestä savolaisuudessa, ja suotakoon se heille.

    Tietysti olen ylpeä myös somerolaisuudestani.  Siitä että olen täällä syntynyt  ja elämän alkeita itseeni imenyt.  Jälkeenpäin ajatellen olen varsinkin niiden parin viimeisen täällä viettämäni vuoden aikana omaksunut useita asioita ja katsomuksia, jotka ovat kantaneet toisinaan vaikeidenkin aikojen läpi.  Somero on kulkenut mukanani koko tämän 70 vuoden mittaisen matkan.

    Jos minulta nyt kysyttäisiin että mitä se somerolaisuus sitten oikeastaan on ja miten se ilmenee, en rehellisesti sanottuna osaisi tuohon kysymykseen vastata.  Yleensä muualta kotoisin olevat ihmiset mainitsevat heti Rauli Somerjoen, Unto Monosen, M.A. Nummisen ja Pentti Nikulan kun he haluavat osoittaa Somero-tietämystään.  Toki nämä ovatkin hyviä esimerkkejä somerolaisista, heistä kannattaa olla ylpeä.  Heistä ehkä näkee miten käy, kun juo riittävästi somerolaista kraanavettä!  Näiden herrojen teot ja elämä eivät kylläkään yksistään selitä mitä somerolaisuus on.

    Nyt kun olen taas somerolainen, on hyvä mahdollisuus yrittää tuostakin ottaa parempaa selkoa.  On ainakin vertailukohteita asuttuani useissa paikoissa täällä eteläisimmässä Suomessa.  Jos sitten joskus saankin selville mitä somerolaisuus on, en edes yritä sitä muille selittää.  Ei sitä kuitenkaan ymmärtäisi kuin toinen somerolainen (varsinkaan jos käyttäisin Someron murretta!).

Kuvia Hämeen Härkätien varrelta:
http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/search/label/H%C3%A4meen%20H%C3%A4rk%C3%A4tie

Paluu 2

    Voihan tietysti sanoa että olen tullut laiskaksi.  Toisaalta, ehkä olen vaan asettunut.  Yrittänyt löytää sopivaa olotilaa.  Tai sovitaanko että olen pitänyt välivuoden blogista.

     Levottomuus kuitenkin kasvoi välivuoden mittaan, selvästikin vieroitusoireita.  Olenko lainkaan olemassa jos en kirjoita blogia?
 
    Olen yrittänyt todistaa olemassaoloani ruumiillisen työn avulla - rasittumalla kuntooni nähden liian rankasta raatamisesta.  Viime kevättalvesta alkaen olen pitänyt työleiriä mökillä.  Kaatanut puita, repinyt juuria, pilkkonut klapeja, kaivanut kiviä ja kärrännyt maata.  Muokannut nurmea, istuttanut puita ja pensaita.  Heilunut hullun lailla risukossa.

    Olen purkanut vanhaa lattiaa uuden tieltä, rakentanut terassia ja valanut kellaria.  Naulannut, ruuvannut, porannut, sahannut, höylännyt, hionut.
 
    Ja kyllä vain: kroppani on iltaisin todistanut että olen olemassa!  Selkää on kivistänyt, kramppi riivannut jalkoja ja käsiä monien muiden vaivojen ohella.

    Kuin pisteeksi i:n päälle tuli marraskuussa tämä Someron asunnon remontointi sekä koko muuttorumba joka hoidettiin vaimon kera kahdestaan.  Jouluun mennessä kaikki saatiin kuitenkin kunnialla pääosin hoidetuksi.

    Seitsenkymppiselle ukolle tuo 2017 oli melkoisen rankka rupeama.  Oli kuitenkin palkitsevaa nähdä kättensä aikaansaannoksia.  Ruumiillisesta työstä vieraantuneelle se antoi aivan uudenlaista sisältöä elämään.  Siitä kaikesta oppi nauttimaan!  Olisiko ollut se sisäinen maalaispoika joka jostakin syvyyksistä nosti päätään.

    Ympyrä on siis sulkeutunut, olen palannut alkuun, Somerolle.  Monenlaista olen ehtinyt lähtöni jälkeen vuosikymmenien aikana kokea ja se tietysti on muuttanut miestä.  Onko se utelias ja elämän ihmeellisyyksistä kiinnostunut poika eksynyt jonnekin matkan varrelle ja tilalle astunut vanha kyyninen ukko?  Ehkä, mutta toivottavasti se poikakin sieltä vielä löytää perille.

    Mitä pidemmälle kulkee, sitä lähemmäksi alkua saapuu.

Paluu

   
    Mitä pidemmälle kulkee, sitä lähemmäksi alkua saapuu.
    
    Tuolla, noin kahdensadan metrin päässä, on Rampperi, paikka jossa synnyin.  Siellä asuivat silloin isäni vanhemmat, siis mamma ja pappa sekä oma isäni ja äitini.  Siellä minäkin asuin ensimmäiset puolitoista vuottani.  Nyt talon paikan voi enää juuri ja juuri havaita metsittyneellä rinteellä.

    Käännyn paikallani noin 150 astetta vasempaan.  Ehkä noin sataviisikymmentä metriä siihen suuntaan löytyy pienen mökin vanhat perustukset.  Sen mökin rakensi isäni.  Sodan jäljiltä rakennustarvikkeita oli vaikea saada ja sen vuoksi rakentaminen työn ohella olikin aikaa vievää ja hankalaa.  Mökki kuitenkin valmistui, ja ymmärtääkseni muutimme sinne jouluksi 1948.  Vuonna 1957 juuri joulun alla muutimme sieltä pois.  Neljän lapsen kanssa asuminen niin pienessä mökissä kävi liian hankalaksi.

    Käännyn taas vasempaan suunnilleen 90 astetta.  Alle sadan metrin etäisyydellä on aikoinaan mammalaksi kutsuttu talo, jonka mamma ja pappa hankkivat muistaakseni 1953.  Siitä tuli minulle lähes toinen koti, niin paljon vietin siellä aikaani silloin.  Myöhemminkin kyläilin siellä aina kun vain mahdollista.  Oppikoulun 5. luokan ajan jopa asuin siellä muun perheen muutettua Espooseen.  Nyt paikkaa pitää setäni kesäasuntonaan.



    Seison isäni 70-luvun lopulla rakentaman kesämökin pihalla.  Mökki on luettelemieni paikkojen muodostaman kolmion sisällä.  Lähes keskellä tuota kolmiota, jossa vietin 10 ensimmäistä vuottani.  Nuo kolme tärkeää paikkaa muodostivat silloisen maailmani.  Se oli maailma, jossa opin kävelemään, puhumaan, leikkimään, lukemaan ja laskemaan, maailma jossa oivalsin ja koin asioita ensimmäisen kerran elämässäni.  Siihen maailmaan kuului metsää, peltoa, eläimiä - kaikkea mistä maaseutu muodostuu.  Siihen kuului tietysti myös monenlaisten töiden opettelua, mutta kuului siihen myös ensimmäisen sputnikin näkeminen iltaöisellä taivaalla.

    Samalla paikalla katselin nyt syyskuun alussa pimeänä yönä kirkkaalle tähtitaivaalle.  Sillä hetkellä ja siinä paikassa vahvistui päätös, päätös jonka toteuttaminen vaati vielä monta viikkoa ja monenlaista paperien pyöritystä.  Useamman vuoden jossain mielen sopukoissa pyörinyt asia on nyt kuitenkin lopulta toteutunut.  Olen riittävän kauan matkannut elämääni eteenpäin ja lopulta saapunut takaisin lapsuuteni mystiseen kolmioon.  Toinen jalkani on nyt jälleen tukevasti Somerolla, edesmenneen isäni rakentaman mökin vaaliminen on nyt minun harteillani.  Vanhaksi piti elää jotta ympyrä sulkeutui.

    Tähän syksyyn ei ole paljoa muuta mahtunutkaan.  Mökki on vienyt kaiken ajan ja ajatukset.  Outoja tuntemuksia, vanhoja muistoja.  Metsän kohinaa, kurkiauroja, kuuraisia pellon pientareita.
 
    Eilen suoritin rakasta terapiaani: poltin risuja mökin takana.  Ei muita ihmisiä lähimaillakaan.  Iltapäivällä tuuli alkoi nousta ja sade teki tuloaan.  Hämärä laskeutui hiljaiseen maisemaan.  Viivyttelin poislähtöä katsellen punaisena hehkuvaa nuotion hiillosta.  Tuntui kuin isä katselisi touhujani ja olisi tyytyväinen päätöksestäni.

Nostalgiapäivä Somerolla

    Somerolla käynti herättää minussa aina joitakin nostalgisia tuntemuksia, olenhan asunut siellä ensimmäiset 15 vuottani.  Niin monet asiat ovat toki muuttuneet vuosikymmenien myötä, mutta aina törmää johonkin, joka tuntuu tutulta - tämä kuului nuoruuteeni.

    Eilen, Helatorstaina, oli sitten varsinainen nostalgiapäivä.  Itse asiassa Somerolla vietetään oikein kokonaista nostalgiaviikkoa.  On monenlaista tapahtumaa ja näyttelyä 50- ja 60-lukujen hengessä.  Kahviloissa ja ravintoloissa on tarjolla viikon henkeen sopivaa nautittavaa, kaupat ovat huomioineet sen ja jostakin kuulin, että jopa  kaupungintalon henkilöstökin olisi pukeutunut ajan henkeen sopivasti.  Useimmat näyttelyistä on avoinna koko viikon, osa tapahtumista vain tiettynä päivänä.  Nostalgiaviikon ohjelma löytyy tietysti netistä sekä useimmista somerolaisista liikkeistä.

    Me aloitimme nostalgiapäivän Someron torppamuseosta, jossa avattiin valokuvaaja Olavi Virtasen valokuvanäyttely.  Kuvia oli kattavasti vuosikymmenien varrelta.  Tämän ikäiselle entiselle somerolaiselle ne toivat mieleen runsaasti muistoja.  Olavi Virtanen on mies, joka on ikuistanut vuosikymmenien ajan somerolaisten juhlaa ja arkea.  On mukana traagisiakin tapahtumia, kuvia auto-onnettomuuksista, tulipaloista jne.  Mutta enimmäkseen sitä tavallista arkea, joka ilman näitä kuvia painuisi unholaan.  Kunnioitan suuresti näin valtavan työn tehnyttä miestä, kiitos!

    Seuraavaksi kävimme Hovilan kartanolla.  Kartanon kookkaan navetan tilavalle vintille oli pystytetty näyttely: Muistojen kultaa - nuoruuden hurmaa 1950 - 1960.  Avajaispäivän alkutunteina näyttelyssä ei ollut ruuhkaa, mutta uskon, että tännekin yleisö tiensä löytää.  Näyttelytilaan oli rakennettu pitkä katu, jonka molemmin puolin oli  pystytetty huoltoasemaa, kampaamoa, koulua, elokuvateatteria ja mitä kaikkea siinä olikaan.  Kadun päässä oli iso aukio, josta löytyi mm. tanssilava orkesterin takahuoneen kera, maitolaituri sekä kahvila.  Koulun luokkahuoneen taululla komeili tutun oloinen runo: kirjailijanimellä Ester Ahokainen lastenkirjoja kirjoittaneen entisen opettajani Ester Savikurjen kirjoittama runo mittarimadosta.  Käykääpäs lukaisemassa, jos ette saa valokuvastani tolkkua.

    Someron toisella laidalla, Pellavakeskuksen tiloissa, tutustuttiin tekstiilitaiteilija Saara Hirvisalon suunnittelemiin kankaisiin. Saara Hirvisalo suunnitteli teollisuudelle sisustus- ja vaatekankaita, aluksi taiteellisena pääsuunnittelijana Tikkurilan Silkille vuosina 1965 - 1971, ja sen jälkeen vapaana taiteilijana muun muassa Finlaysonille, Tampellalle ja Porin Puuvillalle. Voimakkaat, upeat värit hehkuivat ja toivat muistumia kauan sitten nähdyistä verhoista, pöytäliinoista sekä muista tekstiileistä.

 
    Myymälän puolella löytyi sitten varmaan kaikkea mitä pellavasta voi tehdä, mutta myös paljon muuta taiteilijoiden ja pienten tuottajien valmistamia tuotteita sekä suuhunpantavaa.  Itselleni tarttui matkaan pellavalakritsia, piaposuklaata sekä tietysti piapojauhoja kilon pussi.  (Muut kuin somerolaiset tuskin tietävät, mitä piapo on.  No, ottakoon selvää!) 

    Someron keskustassa oli alkanut tällä välin melkoinen kuhina.  Kaiken ikäisiä ihmisiä oli liikkeellä sekä kokoontuneina istumaan terasseille.  Vielä puolilta päivin oli ollut hyvin hiljaista, mutta nyt aurinko oli houkutellut porukat liikkeelle.  Poikettiin katsomaan entistä opinahjoani, Someron yhteiskoulua, sittemmin Kiiruun koulua.  Eihän siellä enää ollut muuta kuin tasainen kenttä, kosteusongelmainen rakennus purettiin viime vuoden lopulla, surullista.  Kiiruun puistossa sen sijaan oli nähtävää, keltavuokkoja koko puisto täynnään, upeaa.

    Kun sitten keskustan kadulle alkoi ilmaantua toinen toistaan kauniimpia ja komeampia  nostalgia-autoja, oli aika lähteä Rantatupaan tutustumaan nostalgiaherkkuihin.  Upeat vanhat autot alkoivat kerääntyä samaisen ravintolan pihalle ja ympäristöön, lähteäkseen kulkueena ensin Hovilan kartanolle ja sieltä edelleen Esakalliolle nostalgiajameihin.  Me vaimon kanssa sen sijaan suuntasimme matkamme kotiin kohti Hämeenlinnaa.

    Tässä on sitten nippu kuvia näkemästäni ja kokemastani.  Menkääpä tutustumaan paikanpäälle, Someron nostalgiaviikko jatkuu vielä sunnuntaihin 15.5 saakka.  Somerolla aina sattuu ja tapahtuu!