Paluu 2

    Voihan tietysti sanoa että olen tullut laiskaksi.  Toisaalta, ehkä olen vaan asettunut.  Yrittänyt löytää sopivaa olotilaa.  Tai sovitaanko että olen pitänyt välivuoden blogista.

     Levottomuus kuitenkin kasvoi välivuoden mittaan, selvästikin vieroitusoireita.  Olenko lainkaan olemassa jos en kirjoita blogia?
 
    Olen yrittänyt todistaa olemassaoloani ruumiillisen työn avulla - rasittumalla kuntooni nähden liian rankasta raatamisesta.  Viime kevättalvesta alkaen olen pitänyt työleiriä mökillä.  Kaatanut puita, repinyt juuria, pilkkonut klapeja, kaivanut kiviä ja kärrännyt maata.  Muokannut nurmea, istuttanut puita ja pensaita.  Heilunut hullun lailla risukossa.

    Olen purkanut vanhaa lattiaa uuden tieltä, rakentanut terassia ja valanut kellaria.  Naulannut, ruuvannut, porannut, sahannut, höylännyt, hionut.
 
    Ja kyllä vain: kroppani on iltaisin todistanut että olen olemassa!  Selkää on kivistänyt, kramppi riivannut jalkoja ja käsiä monien muiden vaivojen ohella.

    Kuin pisteeksi i:n päälle tuli marraskuussa tämä Someron asunnon remontointi sekä koko muuttorumba joka hoidettiin vaimon kera kahdestaan.  Jouluun mennessä kaikki saatiin kuitenkin kunnialla pääosin hoidetuksi.

    Seitsenkymppiselle ukolle tuo 2017 oli melkoisen rankka rupeama.  Oli kuitenkin palkitsevaa nähdä kättensä aikaansaannoksia.  Ruumiillisesta työstä vieraantuneelle se antoi aivan uudenlaista sisältöä elämään.  Siitä kaikesta oppi nauttimaan!  Olisiko ollut se sisäinen maalaispoika joka jostakin syvyyksistä nosti päätään.

    Ympyrä on siis sulkeutunut, olen palannut alkuun, Somerolle.  Monenlaista olen ehtinyt lähtöni jälkeen vuosikymmenien aikana kokea ja se tietysti on muuttanut miestä.  Onko se utelias ja elämän ihmeellisyyksistä kiinnostunut poika eksynyt jonnekin matkan varrelle ja tilalle astunut vanha kyyninen ukko?  Ehkä, mutta toivottavasti se poikakin sieltä vielä löytää perille.

    Mitä pidemmälle kulkee, sitä lähemmäksi alkua saapuu.