Itsenäisessä Suomessa

    Vapauden ja itsenäisyyden puolesta on taisteltu kautta ihmiskunnan historian.  Suomessakin olemme käyneet omat itsenäisyystaistelumme.  Nämä taistelut alkoivat jo 1863 valtiopäivistä jolloin luotiin pohjaa kuntademokratialle, jatkuivat verisinä 1918 ja uudelleen 1939 päättyen vasta 1944 syksyllä.

 
    Sodan päätyttyä isät palasivat kotiin.  He jotka olivat selvinneet hengissä.  Töihin oli tartuttava heti, kotirintaman äidit ja tyttäret olivat pitäneet yksinään huolen kotien selviytymisestä.  Ehkä kaikki olisivat tarvinneet vuoden vuorotteluvapaata, mutta kun sitä ei vielä oltu keksitty.  Ei oltu vielä ehditty rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

  
    Itsenäisyys.  Tuskin he silloin siihen kovin juhlallisesti osasivat suhtautua.  Oltiin lyöty vihollinen sotimalla. Oltiin säilytetty Suomi maailmankartalla.  Eivät he  siitä silti juurikaan puhuneet, ainakaan julkisesti.

 

  
    Joskus joku tuntemattomampi mies tuli käymään iltasella kylässä.  Isä ja vieras juttelivat yömyöhään hiljaisella äänellä keittiön pöydän ääressä.  Jos olisi tarkkaan osannut kuunnella, olisi ehkä kuullut miehessä ja isässä kaiken muuttaneesta tapahtumasta rintamalla.  Jos olisi kesäisenä lauantai-iltana sattunut pääsemään riittävän lähelle metsän reunassa istuvaa miesten rinkiä, olisi kortinpeluun ja viinapullon hyväilemisen takaa nähnyt sekä kuullut rikottujen ihmisten ahdistuksen ja tuskan.  Jos olisi kaupan ulkopuolelle kokoontuneiden naisten supattelusta jotain kuullut, olisi ymmärtänyt ehkä edes jotain sotaleskiksi jääneiden murheesta.

    Mutta mehän emme sitä vielä silloin ymmärtäneet, me heti sotien jälkeen syntyneet.  Ilmapiirin muuttumisen vuosien myötä toki sentään jotenkin vaistosimme.  Olimme selvinneet sodasta.  Rakennettiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen, tukineen ja avustuksineen.

    
    Sitten aikanamme me suuret ikäluokatkin olimme nuoria aikuisia.  Sen ikäisiä kuin isämme silloin kun heille tuli käsky lähteä rintamalle.  Emme me osanneet koettuihin sodan kauheuksiin samaistua, emmehän me olleet sitä kokeneet.  Olimme kokeneet ja nähneet vain sen seuraukset.  Ei haluttu sellaisen enää koskaan tapahtuvan.  Otettiin kantaa ja osoitettiin mieltä rauhan puolesta, Tsekkoslovakian puolesta, Vietnamin puolesta, Chilen puolesta, maailman nuorison puolesta, lasten oikeuksien puolesta jne.  Melkein aina jonkin puolesta.

 

    Onko melkein 80 vuotta ilman sotaa jo liian pitkä aika?  Meneekö meillä jo liian hyvin?

    Tänä päivänä kuuluu asiaan olla aina vastaan, täytyy vastustaa kaikkea.  Toiset vastustavat ja herjaavat, toiset puolestaan vastustavat ja herjaavat heitä.  Aina löytyy vastustettavaa ja herjattavaa.  Jokainen haluaa olla erilainen kuin muut ja siten ansaita paikka muiden samanlaisten joukossa.  Ansaita paikka hyvien joukossa, olla parempia.  Olla niitä joiden oikeutena on heittää ensimmäinen kivi vain koska voivat.

    Toki sentään vastustetaan myös sitä pahinta asiaa, sotaa.

    Tämänkin vuoden Itsenäisyyspäivään kuuluu että järjestetään taas mielenosoituksia perinteisiä Itsenäisyyspäivän viettotapoja vastaan.  Saadaan taas olla vastaan.  Saadaan, koska ollaan itsenäisiä ja eletään demokratiassa.  Kiitos isiemme, sankarien, jotka ovat jo lähes kaikki poistuneet keskuudestamme.

 

    Viime aikoina itsenäisyyttämme, turvallisuudentunnettamme sekä yhteistä tahtotilaamme on monin eri tavoin yritetty horjuttaa raakalaismaista sotaa Ukrainaa vastaan käyvän naapurimme Venäjän toimesta.  Onneksemme Suomen itsenäisyys ja kansalaisten turvallisuus on varmistettu nykyisin paremmin kuin ehkä koskaan.  Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa!

    Hyvää Itsenäisyyspäivää.

 

(Julkaistu myös SOMERO-lehdessä 5.12.2023)

Tekoäly ja taide

        Jo lähitulevaisuudessa jokainen meistä voi tekoälyn avulla, kerta toisensa jälkeen, kirjoittaa itselleen uuden lempikirjan, säveltää ja toteuttaa lempimusiikkiaan sekä ”luoda” taidenautinnon tuottavan kuvan seinälleen.  Sitten vaan nautimme tuotoksistamme, taiteilijoita ei enää tarvita, tekoäly hoitaa kaiken heidän puolestaan.  Luovuudelle ei ole enää käyttöä, onhan meillä tekoäly!  Näinkö meille käy?

        Tekoäly on viime vuosina kehittynyt ällistyttävällä vauhdilla.  Sen hyödyllinen vaikutus on monilla aloilla kiistaton.  Tekoälyn kehityksessä ja sen käytön yleistymisessä on kuitenkin tapahtunut huolestuttavia harppauksia aloilla joissa sen käyttö arveluttaa ja herättää monia kysymyksiä.  Olen viime aikoina pohtinut tekoälyn vaikutusta taiteeseen ja taiteen tekemiseen, sen taiteilijoille antamia mahdollisuuksia luovuuden lisääjänä sekä haasteita joita on syytä tarkastella hyvinkin kriittisesti.

 

        Itselleni läheisiä ja tuttuja taidemuotoja ovat kaunokirjallisuus, valokuvaus sekä musiikki.  Tekoälyn koneoppiminen ja algoritmien kehittyminen on antanut kirjailijoille, valokuvaajille sekä musiikintekijöille mahdollisuuden käyttää tekoälysovelluksia teostensa luomisessa.  Tämä nostaa väistämättä esille kysymyksen luovuuden alkuperästä, ihmisen ainutlaatuisesta osuudesta taiteessa.

Tekoälyn mahdollisuudet

        Käytän tekoälyn kohdalla ilmaisua ”tuottaa” ja vain ihmisen kohdalla ”luoda”, koska mielestäni se on ainoa oikea tapa.

        Algoritmit analysoivat massoittain tietoa ihmisten luomista tietokannoista, oppivat tunnistamaan malleja, kuvioita sekä trendejä ja sen ansiosta pystyvät tuottamaan taidekokemuksia.  Generatiiviset (uutta ”luomaan” kykenevät) taidealgoritmit pystyvät tuottamaan hyvinkin vaikuttavia visuaalisia teoksia.  Ne myös pystyvät tuottamaan kieliopillisesti oikeita ja yllätyksellisiäkin tekstejä.  Tekoäly ei siis ole pelkästään työkalu tai avustaja, se on myös osoittautunut merkittäväksi osaksi luovaa prosessia.  Tekoäly toimii taiteilijan inspiraation lähteenä koska se tuottaa uusia ja yllättäviä näkökulmia ja tyylejä sekä yhdistelee niitä.  Taiteilijan ideoiden ja luovuuden sekä tekoälyn analyyttisten taitojen yhdistelmä mahdollistaa täysin uudenlaiset innovatiiviset taideprojektit.

 
        Kaunokirjallisuuden rajat laajenevat tekoälyn analysoidessa valtavia tietomääriä joista se tunnistaa kirjallisia malleja.  Mallien  pohjalta se pystyy tuottamaan uusia tarinallisia elementtejä joissa yhdistyy erilaisia genrejä, vaikkapa perinteistä proosaa ja scifiä ja joissa tapahtuu hyvinkin odottamattomia juonen käänteitä.

        Digitaalisuus jo mullisti valokuvauksen ja nyt tekoäly vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan entistä merkittävämmällä tavalla alan kehitykseen.  Kameran käyttö ja laadukkaan kuvan tuottaminen tulee entistä helpommaksi. Tekoäly avaa aivan uusia mahdollisuuksia kuvankäsittelyssä sekä kuvien analysoinnissa.  Tekoäly tunnistaa kuvassa olevat naarmut, vääristymät ja muut viat jotka se sitten pystyy itsenäisesti korjaamaan.  Vanhojen kuvien restaurointi nousee uudelle tasolle, kuvien kulttuuriperintö säilyy tuleville sukupolville.  Tekoälyllä on myös kyky tunnistaa kuvista erilaisia objekteja kuten kasvot.  Se myös pystyy analysoimaan maisemia.  Nämä tekoälyn taidot auttavat kuvien luokittelussa ja järjestelyssä sekä myös helpottavat niiden löytämistä laajoista arkistoista.

        Muusiikin maailmassa tekoäly on tuonut varsinkin säveltämiseen uusia luovia mahdollisuuksia.  Suurta määrää musiikkidataa analysoimalla tekoäly voi tunnistaa musiikista erilaisia rakenteita, melodioita sekä harmonioita, ja tuottaa näistä havainnoista monipuolista ja vaikuttavaa musiikkia.  Säveltäjät voivat käyttää tekoälyn tuottamia äänimaailmoja inspiraationa uudenlaisille ilmaisumuodoille.  Hedelmällisimmässä muodossa tekoäly toimii yhteistyössä muusikoiden kanssa tuottaen sävellyksiä ja nuotteja joita muusikot voivat sitten muokata oman ilmaisutyylinsä mukaisiksi.

 

 

Kriittiset näkökulmat, haasteet ja etiikka

        Vaikka tekoäly tarjoaa monia mahdollisuuksia taiteeseen, se herättää myös kriittisiä kysymyksiä. Keskeisin huolenaihe liittyy taiteen alkuperäisyyteen ja inhimilliseen kosketukseen. Onko taide, jonka kone on tuottanut algoritmien avulla, yhtä arvokasta kuin ihmisen luova kädenjälki?  Entä miten tekoäly vaikuttaa työhön jota taiteilija tekee, jäävätkö taiteilijat työttömiksi kun tekoäly korvaa ihmisen aiemmin tekemää työtä?  Taiteilija pakotetaan sopeutumaan uuteen tapaan työskennellä sekä opiskelemaan uusia taitoja voidakseen hyötyä tekoälyn tarjoamista mahdollisuuksista.  Iso kysymys on myös tekijänoikeudet taiteilijan käyttäessä apunaan tekoälyä.  Kuka on todellinen tekijä, onko tekoäly itsenäinen toimija tuottaessaan uutta vai onko se vain työkalu joka toimii taiteilijan inspiraation ja luovuuden lähteenä?

        Tekoälyllä on siis ”luovia kykyjä” monilla taiteenaloilla, myös kaunokirjallisuudessa. Sen tuottamista teksteistä puuttuu kuitenkin inhimillisyys ja emotionaalisuus.  Kirjailijat tuovat teksteihinsä omia kokemuksiaan, tunteitaan ja elämän eri sävyjä.  Koneelle ne ovat nahdottomia, tekoälyn tuottamasta tekstistä puuttuu sellainen aitouden tuntu, joka välittyy ihmisen kirjoittamasta.  Tekoälyohjelmat ja -avustajat antavat kuitenkin kirjailijoille ideoita sekä myös korjausehdotuksiakin.  Kirjailijan luomisprosessi nopeutuu, mutta missä on se eettinen raja johon saakka tekoäly voi korvata kirjailijan työn.

        Valokuvauksessa tekoäly on verottanut valokuvan todistusvoimaa.  Kuvamanipulaatiot ovat yleistyneet tehden kuvan aitouden ja luotettavuuden kyseenalaisiksi.  Kasvojentunnistuksen laajempi käyttöönotto kaupunkien kameravalvonnassa terrorismin ehkäisyn varjolla herättää huolta yksityisyydensuojan häviämisen vuoksi (ollaanko jo matkalla ”isoveli valvoo” -maailmaan).  Generatiiviset algoritmit tuottavat kuvia joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.  Ne voivat toki toimia valokuvaajan työkaluina, visuaalisina ideoina ja itseilmaisun muotoina, mutta niitä on mahdollista käyttää väärin myös rikollisessa tarkoituksessa.  Nämä ovat isoja eettisiä ongelmia joihin ei oikein ole keinoja puuttua.

        Tekoälyn käyttö musiikissa ja sävellystyössä pakottaa miettimään, että voiko kone ihan oikeasti tuottaa jotain sellaista mikä on niin syvällä inhimillisessä tunteessa kuin mitä musiikki on.  Eettisellä puolella tekoälyn tuottaman musiikin käyttö kaupallisessa tuotannossa on arveluttavaa.  Kilpaileeko koneen tuottama musiikki ihmisen luoman musiikin kanssa tai peräti korvaa sen?  Voiko se olla samalla taiteellisella tasolla? 

 

 

Taiteilijan oma luovuus ensisijaista

        Tekoäly voi auttaa ja rikastuttaa taiteilijan luovaa ilmaisua.  Mutta mikä vaikutus sillä on taiteilijan työhön ja taiteen aitouteen.  Miten tekoälyä voidaan hyödyntää apuvälineenä niin että ihmisen ainutlaatuinen panos taiteen tekemisessä säilyy ensisijaisena.

        Tekoäly kirjallisuudessa herättää kysymyksiä ilmaisun syvyydestä ja inhimillisyydestä.  Oikean tasapainoisen suhteen löytäminen tekoälyn tuottaman sekä kirjailijan luoman tekstin välillä antaa kirjailijan käyttöön tekoälyn tarjoamat mahdollisuudet.  Kirjailija säilyttää näin kuitenkin oman luovuutensa ytimen.

        Valokuvauksessa tekoäly kasvattaa rooliaan.  Sovellukset ja laitteet tulevat muuttamaan käsityksiämme valokuvauksesta.  Kameroiden toimintaa tekoäly tulee ohjaamaan niin että kuvaajan tarvitsee entistä vähemmän kiinnittää huomiota kameran asetuksiin, tekoäly säätää ne oikeiksi.  Valokuvien käsittelyohjelmat tekevät kuvista virheettömiä ja laadukkaita.  Kuvamanipulaatiot lisääntyvät ja tulee uusia eettisiä ja juridisia ongelmia.  Tekoälyn tarjoamien innovaatioiden ja vastuullisen valokuvaamisen välisen tasapainon löytämisen merkitys kasvaa.

        Musiikissa tekoäly inspiraation lähteenä haastaa perinteisen säveltämisen tapoja.  Eettisyyden ja luovuuden haasteita on tarkasteltava kriittisesti aina kun kone osallistuu taiteen tekemiseen.  Tekoäly on hyvä apuväline musiikin tekemisessä ja säveltämisessä, mutta tärkeintä on ihmisen luovuus ja sen kunnioittaminen.

        Tekoäly valtaa yhä uusia aloja.  Se helpottaa ihmisten työtä ja tekee nopeasti oikeita ratkaisuja analysoimalla valtavia tietomääriä.  Se palvelee ihmiskuntaa hyvässä.  Se jopa pelastaa ihmishenkiä.  Tämän kääntöpuolella on sitten se, että kaikkea hyvää tarkoittavaa teknologiaa voidaan aina käyttää myös väärin, pahaan tarkoitukseen.  Se auttaa tahtomattamme myös rikollista toimintaa ja saa aikaan tuhoa.  Mutta pullonhenki on jo päästetty pullosta ja niinkuin hyvin tiedämme; sitä on mahdoton saada takaisin!

***********************

        Kuten jo varmaan aavistittekin: tämän esseen kirjoittamisessa olen käyttänyt apuna tekoälyä.  Suurin osa on kuitenkin täysin omaa tuotostani ja tekoälyn antaman avunkin olen muokannut omaan näkemykseeni paremmin istuvaksi.  Mielestäni tekoälystä kirjoitettaessa olikin juuri sopivaa käyttää apuvälineenä tekoälyä.  Että näin!

Circle of Dreams

   

 

    Eräänlainen taustaselitys näyttelyni avajaisiltaan

    Olen jo pidempään miettinyt ja yrittänyt saada selville että mihin onnelliseen olotilaan tällä kaikella kohelluksellani oikein pyrin.  Mitä yritän itselleni todistaa.  (Tuossa kuvassakin vanha ukkorähjä soittaa saksofonia, taustalla valokuvia ja vieressä pöydällä nippu runokirjoja.  Asettuisi jo aloilleen.)

    Vastaus on kai vaan yksinkertaisesti että jonkinlainen tekemisen pakko  Olen pyrkinyt toteuttamaan jo nuoruudessa syntyneitä haaveita.  Aika on rajallista, mutta toisaalta eläkevuosina sitä aikaa kuitenkin on löytynyt riittävästi.  Nyt on tullut hetki jollain tasolla paketoida koko tämä elämäni haaveiden kehä (Circle of Dreams).  Jonkinlainen loppurutistus.

************

    Musiikki on seurannut minua lähes kehdosta saakka.  Sain musiikin ihoni alle.  Isä, isän veljet, isoisä, isoisän veljet, isoisän isä… nämä ainakin soittivat joko haitaria tai viulua.  Musiikki on ollut minulle selkäranka joka on auttanut pysymään kasassa vaikeinakin aikoina.  Sain ensikosketuksen soittamiseen Someron Yhteiskoulun 5-luokalla, soitin koulun puhallinorkesterissa tenoritorvea.  Sitä seurasi isäni ostama trumpetti sekä kesätyörahoilla hankkimani ensimmäinen tenorisaksofoni 16 ikäisenä.  Tämä tapahtui Espooseen muuton jälkeen.  Sen jälkeen ovat vuorotelleet rummut ja saksofoni.  Jossain välissä opiskelin musiikkia parin vuoden ajan legendaarisessa Klaus Järvisen Oulunkylän Pop/jazz musiikkiopistossa.  Helsinkiläisessä Koiton laulu -kuorossa olin mukana 6-7 vuotta, esiinnyttiin jopa Leipzigin Oopperatalossa!  Musiikin parissa olenkin saanut toteuttaa haaveitani ihan tyydyttävästi läpi vuosikymmenten. 

    Edellisen alttosaksofonini myin yli 40 vuotta sitten, rummut jäivät tuonne 20 vuoden taakse.  Soittelin silloin rumpuja kolmessakin eri porukassa.  Viimeisellä keikalla marraskuussa 2003 soitimme illan viimeisenä valssina ”Pelimannin jäähyväiset”, miten sattuikaan!  Tuon kuvassa näkyvän helpposoittoisen digitaalisen saksofonin hankin tämän vuoden maaliskuussa ja kesäkuun alussa ostin taas ihan oikean tenorisaksofonin.  Kuvittelen vähitellen tulevani taas jotenkuten sinuiksi sen kanssa.  Aikaahan on koko loppuelämä, mitä se sitten ajallisesti tarkoittaakaan!

 

Pepe 60-luvulla

Isäni Pentti 1943

Isoisäni Kalle 60-luvun lopulla

Isosetäni Werner ja Wäinö 1920-luvulla

 

************

    Kirjoittaminen on myös jossain muodossa pysynyt varjona kintereilläni nuoruudesta alkaen.  Kirjoittamista aloin aktiivisemmin harjoitella eläköitymisen jälkeen.  ”Mielentiloja” on nyt kolmas julkiseksi tarkoitettu kirjani joulukuun 2020 jälkeen.  Sanotaan että lukemalla oppii kirjoittamaan.  Sillä määrällä kirjoja jotka olen elämäni aikana lukenut, pitäisi olla, jos ei nyt sentään aivan Finlandiaa voittanut niin kuitenkin ihan oikea kirjailija – tai ainakin jotain sen tapaista.  Näinhän ei kuitenkaan ole tapahtunut, se vaatii näemmä jotain muutakin!  Mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen on opettanut ymmärtämään ihmisen elämää ja ihmisenä olemista hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä.  Ei lukeminen koskaan hukkaan mene!

************

    Valokuvaaminen, kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, on myös ollut lähes elämän mittainen harrastus.  Tämä harrastus tavallaan ”huipentuu” tähän toiseen näyttelyyni.

************

   

    Tämä kaikki on osa minua, osa elämääni, sisäistä ja ulkoista kaaosta jota olen yrittänyt saada jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä näyttely ja runokoelma, tuo 3. lokakuuta pidetty avajaisilta torventoitotuksineen – tämä kaikki on haaveitteni Check Point.  Toivottavasti ei kuitenkaan aivan vielä Final Count Down.

    Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.  

************

    Ns ”Maailman parantajaksi” tai peräti pelastajaksi en kuvittele enää kykeneväni, ehkä taivaanrannan maalariksi!  Maailmamme ei toden totta ole ongelmaton ja sen ongelmat tuntuvat murskaavan suuruisilta, lamaannuttavilta.  Ilmastonmuutos, luontokato, tekoäly – siinä tämän päivän paha kolminaisuus.   Tekoäly on pahassa kolminaisuudessa siksi että näen siinä olevan todella runsaasti väärinkäytöksen mahdollisuuksia kiistattoman hyödyn ohella.  Väärinkäytökset liittyvät tietysti rankimmillaan rikolliseen toimintaan mutta merkityksellisen paljon myös mediassa jaettavan tiedon manipulointiin.  Ja mikä tuntuu pahimmalta on se, että kohta ei enää tarvita kirjailijoita, ei kuvataiteilijoita, ei säveltäjiä, ei muusikoita!!!  Tekoäly hoitaa kulttuurialan, ja kun ihmisen luovuutta, älyä ja osaamista ei enää tarvita, ne kuihtuvat ja kuolevat pois.  Millainen tämä maailmamme olisi silloin?  Toivon hartaasti olevani väärässä.

    Se mitä jokainen kaikesta huolimatta voi tehdä on, että muistaa haaveilla ja unelmoida!  Haaveilla ja unelmoida paremmasta.  Löytää se itselleen onnellinen olotila jota kohti pyrkiä.  Ja sitten myös tehdä jotain sen eteen että haaveet, vaikka vähäisetkin, muodossa tai toisessa toteutuisivat.

************

 

    Nyt onkin taas aika laittaa kuulokkeet korville ja nauttia Sonny Rollinsin seurasta – vai olisiko John Coltranen vuoro...

Maalaismaisemasta Urbaaniin ja grungeen

    Mielentiloja-kirjan julkaisutilaisuus sekä valokuvanäyttelyn avajaiset olivat pari päivää sitten Someron kirjaston Parvigalleriassa.

 

 
    Mielestäni tilaisuuden alkuun sopi erinomaisesti torvimusiikki.  Sen vuoksi otin oikeudekseni sulostuttaa juhlatilaisuutta soittamalla ”torvetilla” (= digitaalinen saksofoni) Astor Piazzollan ehkä rakastetuimman sävellyksen ”Oblivion” (onkohan sitä ennen esitetty saksofonilla?).

 

 

    Näyttelyn avajaiset olivat oiva tilaisuus myös uuden runokokoelmani julkistamiseen.  Kerroin muutamin sanoin runoistani, mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään sekä luin kokoelmasta muutaman runon.  Runokokoelmasta enemmän sivulla Mielentiloja.

 

    Valokuvausta olen harrastanut tuolta oppikouluajoista lähtien, välillä ahkerammin välillä taas laiskemmin.  Olen tallentanut erilaisia asioita, tapahtumia ja miljöitä. 

 

    Vuosien myötä ja tekniikan kehittyessä filmirullat vaihtuivat digikuviin.  Digikuvaamisen alkuaika oli melkoista räpeltämistä.  Ensimmäisillä digikameroilla joissa oli suunnilleen yksi esiasetus sai otettua muutaman kuvan ja sitten olivatkin patterit tyhjiä eikä kuvan laatu todellakaan vetänyt vertoja filmille tallennetuille kuville.  Nykyään laadukkaat kännykkäkamerat tallentavat kaiken aikaa kaikkea mahdollista joka sitten katoaa tietokoneiden ja internetin uumeniin ja joista suurin osa unohtuu ikiajoiksi.  Ja nyt sitten vielä oman lusikkansa soppaa hämmentämään tuo tekoäly joka tuottaa kuvia ja kuvaväärennöksiä mielinmäärin. 

 

 

    Reilut kymmenen vuotta sitten sain päähänpinttymän: kuvat ilmaisevat tunteita ja tunnelmaa paremmin kun niistä nostaa selkeästi esiin keskeisiä tuntemuksia, asioita ja elementtejä.  Ja niinpä käsittelin niitä kokeilumielessä aika rajullakin otteella ja lopputulos oli ns grungea – valokuvissa grunge-termillä viitataan rosoiseen, likaiseen ja epäsiistiin.  Nämä kokeilut olivat välillä aika yliampuvia.  

 

    Nyt olen mielestäni löytänyt itselleni sopivan tyylin nostaa kuvissani esiin sen aiheuttamat tuntemukset ja tunnelmat.  

   Näyttelyn kuvat on tulostettu kankaalle ja kiinnitetty kiilakehyksille.  Näin käsiteltyinä ne ovat valmiita seinälle ripustettaviksi sopivia tauluja.  Suurimmat ovat kooltaan 60 x 90 cm ja pienimmät 30 x 40 cm.  Aiheet vaihtelevat näyttelyn nimen mukaisesti: maalaismaisemasta urbaaniin ja grungeen (ja kaikkea siltä väliltä).

 

   

 

   Mitään elementtejä en ole poistanut kuvista enkä mitään niihin lisännyt, ainoastaan rajauksella, sävyillä ja rosoisuudella korostanut siinä olevia mielestäni merkityksellisiä seikkoja.  Poikkeuksena taulu 12 ”Tarinan synty” jonka tein ”Mielentiloja” -kirjaa varten lisäämällä Välimeren päälle kuvan upeasta Underwood -kirjoituskoneestani vm 1952.  Tämän upean ja toimivan laitteen onnistuin hankkimaan pari vuotta sitten.

Näyttely on avoinna 30.10 saakka Someron kirjaston Parvigalleriassa.

Tervetuloa tutustumaan kirjaston aukioloaikoina!

(Kuvat avajaisista otti Juan Miguel Aguilar Cordoba,

kuvien käsittely Pertti Hagelberg.)