Kehutaanpa välillä vähän Hämeenlinnaa, se on hyvinkin sen arvoinen.
Vuosi sitten asuttiin vielä Hämeenlinnassa väliaikaisessa asunnossa. Oma talo oli myyty, tavarat suurimmaksi osaksi muuttolaatikoissa ja muuttolaatikoita koko väliaikainen asunto täynnään niin ettei liikkumaan meinannut mahtua. Tämä välitila kesti seitsemän kuukautta. Siinä kuitenkin yritettiin asua mahdollisimman normaalisti, vaikka ajatukset olivatkin jo Jätkäsaaressa.
Hämeenlinnassa oli erinomaiset ulkoilumahdollisuudet. Lähellä olivat Aulanko, Ahvenisto, Linnanpuisto sekä koko rantareitti, joka kiersi Vanajaveden rantoja. Niitä maisemia on täällä välistä tullut ikävä, niihin ehti niin tottua sen yhdeksän vuoden aikana joka siellä asuttiin.
Hämeenlinnan keskusta oli mukavan pieni, helposti kävellen hallittavissa. Oma putiikkini, Articano, oli kauniilla paikalla Kirkkopuiston reunassa. Ikkunasta näkyi komea, valkoinen kirkko puistikon keskellä. Tori oli korttelin päässä. Kaikki palvelut aivan käden ulottuvissa.
Asuimme aluksi kolmisen vuotta kerrostalossa aivan keskustassa, sitten noin viisi vuotta 50-luvun rintamamiestalossa puolentunnin kävelymatkan päässä keskustasta. Tämä asumismuoto olikin sitä mitä aina olin halunnut: iso piha istutuksineen, autotalli nikkarointia ja muuta nysväämistä varten sekä kolmessa kerroksessa runsaasti tilaa asumiseen ja kaikenlaiseen harrastamiseen.
Elämässä ei aina käy niin kuin ajattelee käyvän. Terveydessä tapahtuvat muutokset muuttavat usein myös suunnitelmia sekä asumismuotoa. Me päätimme tehdä nämä muutokset asumisessa mieluummin ajoissa kuin liian myöhään. Nyt kun kohta vuosi täällä Jätkäsaaressa on kulunut, voin sanoa olevani tyytyväinen ratkaisuun. Toki jään kaipaamaan monia asioita Hämeenlinnasta. Mutta niin kaipaan joitakin asioita myös monista aikaisemmista asuinpaikoistani. Ne vaan kuuluvat nyt jo menneeseen elämään, niitä voi muistella ja katsella valokuvista. Nyt on vuorossa tämä elämä täällä, ja olen tähän jo sopeutunut. Nyt jää aikaa sellaiseen tekemiseen, mihin vanhassa omakotitalossa ei meinannut löytyä. Nyt on otettava tästä ilo irti, tulevaisuudesta kun ei tiedä millaisena se toteutuu.
Kaverit ovat ihmetelleet, että miksi en poikkeile Tallinnassa kun laivaan pääsee viiden minuutin kävelymatkalla. No nyt piti korjata tilanne poikkeamalla päiväksi Tallinnaan (ja illaksi kotiin).
Harvemmin tulee aamupäivästä maisteltua kuohuviiniä, mutta laivalla tuntui luontevalta tehdä näin. Ja tuntuihan se heti irtiotolta arjesta, kun kuohuviinilasin takaa katseli Jätkäsaaren ja muun Helsingin häviämistä horisonttiin. Näin kun keskellä viikkoa oltiin, niin matkaajista suurin osa oli, kuten minäkin, tällaisia joutilaan oloisia iäkkäämpiä ihmisiä. Monet varmaan reissaavat tätä väliä useampaan kertaan vuodessa. Itse en kyllä näinkään lyhyitä laivamatkoja kovin montaa vuodessa kestäisi.
Kuohuviinistä tuli mieleeni, että Tallinna on kaupunki, jossa kuohuviiniä on minun aikanani voinut ostaa neljällä eri valuutalla. Ensimmäisillä reissuilla neuvostoliittolaisilla ruplilla sekä useimmissa ravintoloissa suomalaisilla markoilla. Joku voisi tuohon lisätä vielä sukkahousutkin, mutta pysyn nyt kuitenkin oikeissa valuutoissa. Sitten 90-luvulla virolaisilla kruunuilla ja vuodesta 2011 alkaen euroilla.
Tämän päivän Virossa tärkeimpien vientituotteiden listalla komeileekin juuri alkoholi. Ihmekös tuo, kun katselee virosta palaavien suomalaisten omaan käyttöönsä tuomien viinakuormien kokoa. Jos minä käyttäisin sellaisia määriä viinaa, olisi Juicen lanseeraama viisaus tullut oikeaksi todistetuksi jo kauan sitten: maksa todellakin kesti koko elämän.
Viron ainoa virallinen kieli on viro eli eesti keel. Yhdessä suomalaisten kanssa etniset virolaiset kuuluvat kielellisesti itämerensuomalaisiin ja suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Ilmankos tuo eesti keel kuulostaakin tutulta ja samalla hassulta suomalaisten korvissa. Siitä on monet kaskut ja sketsit raivolan rysäpöksyineen loihdittu meitä hyväntahtoisesti naurattamaan. Nimenomaan hyväntahtoisesti, sillä meillä suomalaisillahan on aina ollut sellainen hyväksyvä isoveliasenne virolaisiin naapureihimme.
Tämänpäivän Tallinna on aivan erilainen kuin vielä Neuvostoliiton aikoina kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tuo uusi Tallinnan ilme muodostuu kimaltelevista korkeista rakennuksista, uusista kauppakeskuksista, uusista hienoista autoista sekä tyylikkäästi pukeutuvista, kiireisistä ihmisistä. Kauppakeskuksista löytää samanlaisia putiikkeja kuin muistakin vastaavista paikoista eri puolilla Eurooppaa. Voi ostaa samanlaisia muotivaatteita kuin muutkin eurooppalaiset. Samanlaisia latteja ja espressoja voi nauttia kahviloissa kuin missä hyvänsä. Viro, ja varsinkin Tallinna, on osa nykyaikaista Eurooppaa.
Samalla Tallinnassa on kuitenkin paljon vanhaa ja tuttua. Tallinna on myös osa vanhaa Eurooppaa, eurooppalaista historiaa. Tämä puoli kaupungin ilmettä on onneksi säilytetty meille päiväturisteille lyhyen kävelymatkan päässä, aivan kaupungin keskustassa. Tallinnan vanhakaupunki. Siellä voi vielä makustella menneiden aikojen tunnelmia. Voi antautua historialisille muureille, vanhoille rakennuksille perinteisine kellariravintoloineen sekä torneille ja kirkoille. Minua on aina kiehtonut vanhankaupungin rakennusten katot. Miten monen kokoisia, muotoisia. Millaisen kauniin rytmisen ja värikkään näkymän ne muodostavatkaan riittävän korkealta katsellessa!
Loppuun muutamia faktoja Tallinnasta eli Tallinna pähkinänkuoressa:
Tanskalaiset hallitsivat Tallinnaa 1219 alkaen, 1285 Tallinna liittyi hansaliittoon. 1346 Tanska myi Tallinnan saksalaiselle ritarikunnalle. Seuraavaksi Tallinna siirtyi vuonna 1561 Ruotsille ja edelleen Venäjän keisarikunnalle 1721. Vuonna 1918 Viro julistautui itsenäiseksi, kunnes vuonna 1940 Neuvostoliitto otti vallan Virossa. Vuonna 1991 Tallinnasta tuli jälleen itsenäisen Viron pääkaupunki.
Tallinnan väkiluku on 428 509 (13.9 2013). Kaupungilla on 46 kilometriä rantaviivaa. Tallinnan vanhakaupunki otettiin Unescon maailmanperintöluetteloon 1997. Vuonna 2011 Tallinna oli yhdessä Turun kanssa Euroopan kulttuuripääkaupunki.
Tallinnassa pidetään joka viides vuosi laulujuhlat, ensimmäisen kerran vuonna 1896. Seuraavan kerran laulujuhlia vitetään 4-6.7.2014. Päätapahtuma pidetään laululavalla, jonne on kokoontunut keskimäärin 25000 - 30000 kuorolaista. Laulujuhlat kuuluu Unescon henkisen ja suullisen maailmanperinnön luetteloon.
Edellisessä postauksessani kirjoitin Waldemarista lehtimiehenä. Ajattelin nyt tyytyä Hesarin lehtimiesten aikaansaannoksiin ja katsoa mitä he tänään kirjoittavat. Mitkä jutut saivat nimenomaan minun mielenkiintoni heräämään. Jätän tällä kerralla ulkomaat sekä urheilun väliin.
Ihan ensimmäisellä sivulla oli Elopin palkkiosta troijalaisena Nokialla toimimisesta. En siitä sen kummempaa, mutta oudolta tuntuu että Elopin vaimollekin pitää maksaa 9,4 miljoonaa euroa tämän kaupan toteutumisesta. Ja oudolta myös selitys, että sen vuoksi Elop ei voi pienentää tai luopua palkkiostaan; voisihan hän toki halutessaan jättää oman osuutensa 9,4 miljoonaa ottamatta!
Sitten Guggenheimiin. Tuntuu hyvältä, että mielestäni tämä erinomainen hanke saa nyt toisen mahdollisuuden. Itse tosin olin vakuuttunut jo parinvuoden takaisen tyrmäyksen jälkeen, että asia tulee uudelleen käsittelyyn uuden valtuuston aikana. Ja näin kävi, selvästi paremmin valmisteltu ehdotus on nyt nostettu pöydälle. Ehdotuksen eteenpäin valmistelulle ei pitäisi tässä vaiheessa löytyä vastustusta muista kuin asiaa ainoastaan periaatteellisista syistä vastustavista. Tässä vaiheessahan Helsingin ei tarvitse sitoutua muuhun, kuin pitää Etelärannan tontti varattuna yksityisellä rahalla toimitettavan arkkitehtuurikilpailun ajan.
Minä näkisin kyllä mielelläni tämän hankkeen toteutuvan. Siinä tarjoutuisi ennennäkemätön tilaisuus esitellä designia ja arkkitehtuuria, varsinkin suomalaista ja pohjoismaista. Museo toimisi erinomaisena sillanpäänä myös Venäjän suuntaan, venäläisten taideturistien vierailukohteena. Sieltä suunnasta kyllä riittää kiinnostusta sekä vuosittain kasvavia turistivirtoja. Samoin melkoisia turistimääriä saapuu Suomeen kesäisin risteilylaivoilla. Sitä Jätkäsaaren kärkeen, Länsisatamaan, saapuvaa risteilylaivojen määrää olen tämän kesän tuosta parvekkeeltani ihmetellyt. Bussikaravaanit suuntaavat päivittäin satamasta Temppelinaukion kirkolle sekä Sibelius-monumentille. Tulevaisuudessa suuri osa niistä varmaan suuntaisi Etelärantaan Guggenheim museolle.
Sitten lehdessä jämähdin hetkeksi West Side Storyyn. Tietysti, koska en voi ohittaa mitään, mikä liittyy nuoruuteni ehdottomaan toteemiin. Ensimmäiseen ikkunaan monikulttuurisuuteen, tanssiin, joukkokohtausten hypnoottiseen voimaan sekä nuoreen ihmeelliseen rakkauteen. Sekä tietysti Leonard Bernsteinin vuosikymmeniä kestävään musiikin rytmiikan maagisuuteen, mieleenpainuvia melodioita unohtamatta.
Nyt Lahden kaupunginteatterissa on jälleen mahdollisuus uppoutua tähän musikaaliin. West Side Story sai ensi-iltansa Broadwaylla 1957, jossa sitä esitettiin 732 kertaa (!) ennenkuin musikaali lähti kiertueelle.
West Side Storya on esitetty jatkuvasti teattereissa eri puolilla maailmaa, vielä nykyäänkin. Musikaalin pohjalta valmistui myös elokuva vuonna 1961 ohjaajina Jerome Robbins sekä Robert Wise (elokuvan olen nähnyt varmaan lähes parikymmentä kertaa).
Lopuksi vielä huomioni vei uutinen edesmenneestä Olavi Virrasta. Hänen koko tuotantonsa on nyt ilmestynyt uudelleen digitoituna kokoelmana. Kokoelmaan kuuluu 24 CD-levyä (601 laulua) sekä Peter von Baghin kirjoittama kirja. Kysymyksessä on siis todellinen helmi, ellei kruununjalokivi, suomalaisten musiikkikokoelmien joukkoon. Omat suosikkini Olavi Virran tuotannossa ovat Hopeinen kuu, Punatukkaiselle tytölleni sekä Poika varjoiselta kujalta.
En malta olla mainitsematta että nuoruudessani Down Walkersien kanssa olimme kerran samalla keikalla esiintymässä Olavi Virran kanssa. Se tapahtui Toukokuun karnevaaleilla Nummenkylän lavalla lauantaina 14.5 1966. Olavi Virta oli tietysti pääesiintyjä, mutta meille taisi illan mittaan kertyä väliajoilla esiintymisaikaa enempi kuin itse kuninkaalla. Kuningas Virta oli tuolloin jo sairas mies, keikka oli hänen viimeisiään, viimeiset levytyksensä, kaksi tangoa, Virta lauloi kolmisen viikkoa myöhemmin 6. 6. 1966.
Nyt kun sain tämän kirjoitettua, taidan avata Spotifyn ja kuunnella edellämainitsemani Virran laulut. Voi olla, että tänään jossakin vaiheessa West Side Storyn musiikkikin saa vuoronsa.
Joskus vuoden 1953 keväällä, taisi olla toukokuuta, Waldemar seurasi uteliaana, miten aikuiset innoissaan keskustelivat miss universumista. Se missi oli kuulemma meidän kaikkien oma Armi Kuusela. Siitä oli tehty laulukin. Tai oikeastaan puhuttiin siitä, että se oli mennyt naimisiin jossain ulkomailla ja jonkun ulkomaalaisen kanssa. Ajatella, oli se kyllä hienoa että oikein ulkomaalaisen kanssa naimisiin.
Siitä puhuttiin mammalan radiossa ja kirjoitettiin lehdissä, niin Vapaa Sanassa kuin myös Suomen Kuvalehdessä. Vapaa Sana tuli kotiin ja isä luki sitä tarkkaan. Luki Waldemarkin siitä sarjakuvat, sillä Waldemar oli päässyt sarjakuvien makuun äidin ostamasta Aku Ankka-lehdestä joskus edellisenä syksynä. Aku Ankka alkoi olla aika loppuun luettu, sivut olivat jo sottaisia ja joku oli peräti irronnut tai ainakin revennyt. Mutta ei sen takia vielä kannattanut ostaa uutta, sanoi äiti.
Siinä Vapaa Sana-lehdessä kirjoitettiin usein Hertta Kuusisesta. Se oli joku tärkeä henkilö, joka hoiti ihmisten ja työmiesten asioita jossain Helsingin eduskunnassa tai sellaisessa muussa tärkeässä ja isossa paikassa jossa puhuttiin pöntössä. Waldemar suunnitteli että hänkin kokeilee pöntössä puhumista jos sattuu sellaisen jossakin näkemään. Se Kuusinen piti puheita ja kirjoitteli lehtiin kaikenlaisia juttuja joilla ajettiin asioita. Sitä Waldemar ei oikein ymmärtänyt, että mitenkä niitä asioita oikein ajetaan. Ne oli niitä aikuisten juttuja.
Sen sijaan mammalaan tulevassa Suomen Kuvalehdessä oli paljon kuvia kaukaisista paikoista ja uusista hameista ja takeista joita naiset pitivät päällään. Täti, joka asui vielä mammalassa, tykkäsi varsinkin niista hame-sivuista. Tädillä olikin komerossa aika paljon hameita, hän tosin sanoi niitä leningeiksi. Ja sitten se täti katseli haaveellisen näköisenä sellaisia sivuja joissa oli kuvia Olavi Virrasta ja muista laulajista. Silloin täti aina huokaili, ja kun Waldemar yritti matkia huokailua, oli täti suuttuvinaan. Ei se oikeasti kuitenkaan suuttunut. Waldemar tykkäsi eniten niistä kuvista joissa oli autoja tai oudon näköisiä eläimiä.
Lehdet kiinnostivat Waldemaria niin paljon, että hän perusti aivan oman lehden.
Valkoinen käärepaperi kelpasi tarkoitukseen mainiosti. Siitä kun leikkasi mahdollisimman samankokoisia paloja, laittoi päällekkäin, taittoi keskeltä kahtia ja neulalla ja langalla pisteli keskeltä kiinni, niin siinä se oli. Valmis tyhjä lehti johon mahtui paljon kuvia ja uutisia.
Waldemar sai luvan leikellä vanhoista sanomalehdistä kuvia joita keitetyllä perunalla oli hyvä liimata tyhjille sivuille. Itse sai päättää mitä kuvia ja millaiseen järjestykseen. Sen verran Waldemar osasi jo kirjoittaakin, että kuvien alle saatiin jotain tekstiäkin aikaiseksi. Varsinkin jos vaikeimmista sanoista otti oikeasta lehdestä mallia. Kuten arvata saattaa, ensinumerossa oli paljon kuvia autoista ja joku traktorikin pääsi mukaan. Nimet olivat aika vaikeita: Ford, Dodge, Buick, Leyland, Allis-Chalmers. Hameenkuvia siinä ei ollut mutta yksi kuva jostain ulkomaalaisesta kuuluisasta laulajasta pääsi mukaan. Tätikin voisi kiinnostua tästä Waldemarin omasta lehdestä.
Kansilehteen piti vielä saada joku aikuisiakin kiinnostava kuva. Silloin voisi näyttää lehteä äidillekin. Ja tietysti se pitäisi viedä myös mammalaan näytille. Lopulta kansikuva oli helppo valita, kun muisteli mistä ne aikuiset viime aikoina puhuivat: miss universum.
Kuvakin löytyi helposti, vähän saksia käyttämällä siitä sai sen kokoisen, että alle mahtui vielä tekstiäkin. Ensin isoin kirjaimin ”MAAILMAN KAUNEIN”. Alle kirjoitettava nimi löytyi Vapaa Sanasta, siitä voi ottaa mallia, että menee oikein: ”HERTTA KUUSINEN”. Kuinka olikin sattunut noin sopivan nätti nimi missille!
Erikoisin paikka, jossa olen käynyt, on Sassi di Matera. Paikka tuntui
olevan aivan jostakin muusta todellisuudesta. Tunnelma oli sekoitusta
eri aikakausista, mutta päällimmäisenä ehkä jokin useamman sadan vuoden
taakse sijoittuva aistimus täysin vieraista oloista.
Matera on pieni, noin 60 000 asukkaan kaupunki eteläisessä Italiassa Basilicatan alueella. Sassi di Matera on Materan kaupungin vanha osa. Se on pisimpään asuttu paikka Italiassa, kaupungilla on ikää noin 10 000 vuotta. Sassi di Matera on rakennettu kapean jokirotkon seinämään kaivertamalla luola-asuntoja huokoiseen kallioon. Julkisivuiltaan ne muistuttavat kuitenkin matalia kivitaloja. Rotkon vastakkaisella rinteellä, kaikkein vanhimmalla alueella, näkyi tosin pelkkiä luola-asumuksiakin.
Sassi di Materassa asuttiin alkeellisissa oloissa aina 1950 luvulle saakka, jolloin hallitus kielsi luolien asuinkäytön. Sen jälkeen luolakaupunki jäi pitkäksi aikaa heitteille. Sinne kerääntyi ja asettui monenlaista järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle pyrkivää asukasta. Nuorisoa kävi siellä viettämässä hillittömiä juhlia viikonloppuisin ja lomien aikana. Paikkoja tuhottiin melkoisen surutta aina 1980 luvulle, jolloin luolakaupungin arvo ymmärrettiin. 1950 luvulla alueelta häädetyt asukkaat ja heidän jälkeläisensä, sekä myöhemmin myös muut halukkaat, jotka sitoutuivat säilyttämään asunnot entisöimällä ne, saivat lunastaa niitä nimelliseen hintaan. Valtio antoi myös avustusta entisöintiin. Aluetta onkin viime vuosikymmenet remontoitu ahkeraan asuin- ja matkailukohteeksi.
Sassi di Matera valittiin UNESCOn maailmanperintökohteeksi vuonna 1993. Kaupungissa on nykyisin myös liiketiloja sekä majoitus- ja ravitsemuspalveluita. Materan vanha katedraali on peräisin 1200-luvun lopulta.
Sassi di Materan alueella on kuvattu myös useita elokuvia. Raamattuun ovat pohjautuneet Pier Paolo Pasolinin Matteuksen Evankeliumi (1964) sekä Mel Gibsonin The Passion of the Christ (2004). Lisäksi siellä on kuvattu myös John Mooren The Omen (2006).
Varsinaiseen kuuluisuuteen Sassi di Matera nousi kuitenkin vuonna 1979, jolloin siellä kuvattiin Carlo Levin kirjaaan Kristus pysähtyi Eboliin pohjautuva Francesco Rosin ohjaama elokuva.
Carlo Levin kirjan pohjana ovat hänen omakohtaiset kokemuksensa äärimmäisen alkeellisissa ja kurjissa oloissa elävistä ihmisistä. Ihmisistä, jotka yhteiskunta oli hylännyt, joilla ei ollut edes alkeellisia lääkäripalveluja, ei mahdollisuutta siedettävään hygieniaan ei ravitsevaan ruokaan. Kylä, jossa nämä ihmiset asuivat, oli Aliano ja se sijaitsi Materan maakunnassa. Sinne Carlo Levi karkoitettiin vuosiksi 1935-1936 fasismin vastaisen toimintansa vuoksi Benito Mussolinin fasistisen hallituksen toimesta.
Carlo Levi oli lääkäri, kirjailija ja taidemaalari, kotoisin Torinosta. Lääkärin opinnot suoritettuaan Levi ei ollut toiminut lainkaan lääkärin ammatissa. Alianossa hän ei voinut kuitenkaan toimettomana katsella ympärillään olevaa määrätöntä kurjuutta, vaan yritti mahdollisuuksiensa mukaan auttaa ihmisiä. Tehtävä oli toivoton, lääkkeitä ja välineitä ei ollut, olosuhteet mahdottomat ja ihmisten toivottomuus kurjuuden keskellä oli tehnyt asukkaista täysin kohtaloonsa alistuneita ja haluttomia edes näkemään mitään parempaa.
Kokemansa ja näkemänsä pohjalta Carlo Levi kirjoitti kirjan Kristus pysähtyi Eboliin (1945). Kirjan nimi juontuu tarinan päähenkilön karkotuksesta 1930 luvulla. Karkotettava saapuu kaiken sivistyksen reunalla olevalle Ebolin juna-asemalle, josta hänen piti jatkaa vielä kauempana olevaan Gaglianon kylään. Gagliano (keksitty nimi Alianolle) sijaitsi niin kaukana Jumalan selän takana, että kansantarinan mukaan Jeesuskaan ei arvannut jatkaa pidemmälle, vaan kääntyi Ebolista takaisin.
Kirjan julkaisun myötä Alianon kurjuus tuli laajempaan tietoisuuteen, ja hallituskin huomioi tämän kyläpahasen olemassaolon. Oloja saatiin vähitellen hivenen inhimillisiksi, mutta kurjuutta alkeellisissa oloissa saatiin kokea vielä pitkään.
Sassi di Materassa elettiin siis myös kurjisssa slummimaisissa oloissa luolakaupungin sukemiseen 1950-luvulle saakka, kuten aiemmin kirjoitin. Mutta tänä päivänä on kysymys aivan erilaisesta paikasta kuin 1950-luvulla. Parhaiten tätä kehitystä kuvaa se, että Matera on ehdolla Euroopan vuoden 2019 kulttuuripääkaupungiksi. Tämä olisi mielestäni upea palkinto Materassa tehdylle työlle!
Ohessa linkki erääseen Materaa esittelevään videoon.
http://www.youtube.com/watch?v=IyO5bHY-NuQ
