Unien virtuaalitodellisuus

   

    Unet ja unimaailma.  Se toinen maailma joka päiväsaikaan on tuossa käden ulottuvilla, mutta jota et millään tavoita.  Vuosien mittaan niistä kuitenkin on joitakin palasia säilynyt niin että niistä voi muodostaa pieniä kokonaisuuksia.  On paikkoja – metsiä, mäkiä, polkuja, teitä, katuja, taloja, huoneita, kyliä ja kaupunkeja.  Niistä muotoutuu tiloja, maailmoja, joissa tapahtuu monenlaisia toimintoja ja asioita, joissa itse on osa toimintaa tai vain sivusta seuraamassa tapahtumia.  Siellä voi luontevasti seurustella kuolleiden omaistensa ja ystäviensä kanssa.  Niihin voi jopa päästä uudelleen, useita kertojakin.

    Toisinaan tapahtuu niin, että on tosissaan mietittävä josko näin on oikeasti joskus tapahtunut.  Unimaailma ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, hämmentävät muistia.  Unimaailma on ikäänkuin virtuaalitodellisuutta ilman päähän pantava häkkyrää ja silmille sovitettavia laseja.

    On ihmisiä jotka sanovat valveilla ollessaan nähneensä enkeleitä tai ainakin kokeneensa heidän läsnäolonsa.  Itselläni ei ole enkelikokemuksia vaikka joitakin selittämättömiä asioita olenkin muutaman kerran kokenut.  Jotkut ovat kohdanneet tuonen maille siirtyneitä omaisiaan, toiset jopa kummituksia ja aaveita.  Eikö tässäkin ole kyseessä eräänlainen virtuaalitodellisuus?

  
    Viime vuosikymmeninä tiede on kehittynyt käsittämätöntä vauhtia.  Tutkijat tekevät työtä mitä kummallisimmilta tuntuvien tutkimusten kimpussa.  Tiede on selittänyt maailmamme aiemmin käsittämättömiltä tuntuneet asiat läpi ja puhki.  Vieläpä niin että aivan tavallisetkin tallaajat törmäävät näihin tutkimusten tuloksiin ja ainakin osittain jopa ymmärtävät niistä jotakin.  Elämme maailmassa jossa tiede selittää kaiken.

 

    Toisin oli vaikkapa keskiajalla ja vielä sen jälkeenkin.  Siihen aikaan valtaosa ihmisistä eli maailmassa jonka tapahtumista piti itse ottaa selvää ja ymmärtää niitä parhaan kykynsä mukaan.  Silloin ihmisillä oli monenlaisia kokemuksia ns. henkimaailman asioista kuten vaikkapa enkeleistä, maahisista, kummituksista, noituudesta ja muusta sellaisesta mitä nykyään kohtaavat vain jotkut ihmisistä.  Svend Brinkmannin kirjassa Mitä on olla ihminen? törmäsin ajatukseen (en muista oliko omansa vai muualta lainattu):  ”muinoin ihmiset tiesivät mitä näkivät - nykyään ihmiset näkevät mitä tietävät”.

  
    Ehkäpä osalla nykyihmisistä on säilynyt sellainen herkkyyden alue jota kaiken selittävä tiede ei ole pystynyt ”turmelenaan”.  Onko tiede tukahduttanut ihmisiltä omakohtaisen havainnoinnin, katselemmeko ja ymmärrämmekö maailmaa pelkästään tieteenselittämän suotimen läpi?  Voihan se olla tietysti hyväkin näin, mutta toisaalta…  
    
    

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pörriäispuisto valmistuu

    

    Syksyllä istutin Pörriäispuistoon viimeisiä puita ja pensaita, tasoittelin loppuja monttuja ja kylvin uusille poluille nurmikkoa.  Kolmena kesänä olen raivannut mökin takaosan ryteikköä.  Kaivanut kymmeniä kiviä ja lukuisia kantoja.  Kolmena kesänä olen tilannut ison autokuormallisen multaa ja kärrännyt sen kottikärryllä tulevan Pörriäispuiston alueelle.  
    Pörriäispuisto rajoittuu erittäin kiviseen ojaan jonka takana on kesantona olevaa peltoa.  Puisto on jaettu pienillä poluilla eri lohkoihin.  Mutamissa lohkoissa saavat siellä olleet kasvit jatkaa kaikessa rauhassa eloaan.  Joihinkin olen kylvänyt puna- ja valkoapilaa.  Alkuperäisiä puita, kuten muutama kuusi, yksi komea mänty, varmaan satavuotias haapa, jokunen pihlaja, vaahtera, koivu ja leppä jäi alueelle sopiviin paikkoihin.  Uusia tulokkaita istutin vähitellen; paikkansa löysivät kolme lehmusta, saarni, valkopyökki, pari tammea, jalava, mongolian vaahtera sekä puumaiseksi kasvava pähkinäpensas.  Havupuista uusia tulokkaita ovat lehtikuusi ja Douglasinkuusi.
    Keskelle aluetta nousi reilun 20 neliön kokoinen kumpu johonka kasvaa perhosniitty.  Alueella rehottaa runsaasti maitohorsmaa, mesiangervoa ja suo-ohdakkeita.  Nämä kaikki tarjoavat herkkuja pörriäisille ja perhosille.  Pihan puolella pörriäisten ravintoa tarjoilevat omenapuut, luumupuu, marjapensaat, karhunvatukat ja aroniat.  Niin ja tietysti koristepensaat ja kukkaistutukset.

    Syksyn piti alkaa lepuuttaa kroppaani kesän rasituksista.  
    Lokakuun puolivälissä mökkinaapurin takana olevan metsän omistaja parturoi koko metsän paljaaksi.  Kauhistelimme naapurin kanssa näkymää ja totesimme että aukean laidassa olevista meidän puolella kasvavista puista ainakin neljä isoa kuusta on suuressa vaarassa kaatua kun tuuli pääsee puhaltamaan pitkin aukeaa.  Päätettiin tilata metsuri kaatamaan kuuset, naapuri saisi niistä polttopuiksi kolme ja minä hoitelisin yhden.  Kaikki ei käy aina suunnitelmien mukaan, ennen metsurin tuloa tuuli yltyi pariksi päiväksi melko tuimaksi ja kaksi kuusista kaatui.  Onneksi juuri siihen suuntaan mihinkä oli tarkoituskin ne kaataa.

    Siitä alkoikin sitten varsinainen savotta.  Minulle osalleni lankesi sen yhden lisäksi vielä puolikas toisestakin kuusesta.  Ensin karsiminen ja pätkiminen sopivan mittaisiksi pölkyiksi.  Pölkyt piti kantaa ryteikössä sellaiseen paikkaan josta ne sai kottikärryyn ja työnnetyksi puuvajan vierelle.  Oksat oli vedettävä tontin toiselle laidalle poltettavaksi.  Tähän vaiheeseen kului viisi päivää.  Seuraavaksi klapikoneella pölkyt klapeiksi ja pinoon.  Siihen meni seuraavat viisi päivää.  Lopuksi vielä kolme päivää oksien ja muiden risujen polttoa.
    Täytyy tuynnustaa että vanha mies oli kovilla.  Jalat ja kädet kramppasivat iltaisin ja selkä ilmaisi tyytymättömyyttään.  Voimien lisäksi myös tasapainoaisti näyttää hiipuneen, muutaman kerran löysin itseni turvallaan ryteikössä.  Pakko myöntää että ikä tekee tehtäväänsä tunnollisesti.  Onneksi Pörriäispuisto on enää kevyempiä töitä vaille valmis.

 

    On mennyt vuosi siitä kun sain viimeksi jotain kirjoitetuksi, luettu on sitäkin uutterammin.  Noiden kahden julkaisemani kirjan jälkeen tiedän miltä itsensä julkinen häpäiseminen tuntuu.  Hiljaisuus on painostavampaa kuin negatiivinen palaute, se vie voimat, lamaannuttaa.  Kiitos kuitenkin niille muutamille palautteen antajille varsinkin kun ne vielä olivat ihan kannustavia.  Joka tapauksessa päätin laittaa valokuvani ja itseni vielä kertaalleen julkisesti näytille.  Parvigalleriassa esillä oleva näyttelyni oli tarkoitus toteuttaa jo vuonna 2017 mutta galleria oli niin varattu että luovuin ajatuksesta.  Sitten jostakin sain päähäni että teenpä nistä kuvista ja teksteistä kirjan (joka ilmestyikin vuosi sitten).  Kun noita kuvia oli jo valmiiksi tehty, osa raameissakin, ja galleriasta löytyi vapaa kuukausi niin eikun siitä vaan.  Tulee mitä tulee.

    Pörriäispuistoon palataan vielä jatkossa, mutta nyt on sopiva hetki käydä katsomassa 

”Sanoitettuja kuvia” näyttelyä.