Unet ja unimaailma. Se toinen maailma joka päiväsaikaan on tuossa käden ulottuvilla, mutta jota et millään tavoita. Vuosien mittaan niistä kuitenkin on joitakin palasia säilynyt niin että niistä voi muodostaa pieniä kokonaisuuksia. On paikkoja – metsiä, mäkiä, polkuja, teitä, katuja, taloja, huoneita, kyliä ja kaupunkeja. Niistä muotoutuu tiloja, maailmoja, joissa tapahtuu monenlaisia toimintoja ja asioita, joissa itse on osa toimintaa tai vain sivusta seuraamassa tapahtumia. Siellä voi luontevasti seurustella kuolleiden omaistensa ja ystäviensä kanssa. Niihin voi jopa päästä uudelleen, useita kertojakin.
Toisinaan tapahtuu niin, että on tosissaan mietittävä josko näin on oikeasti joskus tapahtunut. Unimaailma ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, hämmentävät muistia. Unimaailma on ikäänkuin virtuaalitodellisuutta ilman päähän pantava häkkyrää ja silmille sovitettavia laseja.
On ihmisiä jotka sanovat valveilla ollessaan nähneensä enkeleitä tai ainakin kokeneensa heidän läsnäolonsa. Itselläni ei ole enkelikokemuksia vaikka joitakin selittämättömiä asioita olenkin muutaman kerran kokenut. Jotkut ovat kohdanneet tuonen maille siirtyneitä omaisiaan, toiset jopa kummituksia ja aaveita. Eikö tässäkin ole kyseessä eräänlainen virtuaalitodellisuus?
Viime vuosikymmeninä tiede on kehittynyt käsittämätöntä vauhtia. Tutkijat tekevät työtä mitä kummallisimmilta tuntuvien tutkimusten kimpussa. Tiede on selittänyt maailmamme aiemmin käsittämättömiltä tuntuneet asiat läpi ja puhki. Vieläpä niin että aivan tavallisetkin tallaajat törmäävät näihin tutkimusten tuloksiin ja ainakin osittain jopa ymmärtävät niistä jotakin. Elämme maailmassa jossa tiede selittää kaiken.
Toisin oli vaikkapa keskiajalla ja vielä sen jälkeenkin. Siihen aikaan valtaosa ihmisistä eli maailmassa jonka tapahtumista piti itse ottaa selvää ja ymmärtää niitä parhaan kykynsä mukaan. Silloin ihmisillä oli monenlaisia kokemuksia ns. henkimaailman asioista kuten vaikkapa enkeleistä, maahisista, kummituksista, noituudesta ja muusta sellaisesta mitä nykyään kohtaavat vain jotkut ihmisistä. Svend Brinkmannin kirjassa Mitä on olla ihminen? törmäsin ajatukseen (en muista oliko omansa vai muualta lainattu): ”muinoin ihmiset tiesivät mitä näkivät - nykyään ihmiset näkevät mitä tietävät”.
Ehkäpä osalla nykyihmisistä on säilynyt sellainen herkkyyden alue jota kaiken selittävä tiede ei ole pystynyt ”turmelenaan”. Onko tiede tukahduttanut ihmisiltä omakohtaisen havainnoinnin, katselemmeko ja ymmärrämmekö maailmaa pelkästään tieteenselittämän suotimen läpi? Voihan se olla tietysti hyväkin näin, mutta toisaalta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti