Suomalaisen sielunmaisemaa etsimässä

 

    Keväällä 2023 hankin itselleni tuon ihmevekottimen nimeltään digitaalinen saksofoni ja kohta sen perään kunnon perinteisen tenorisaksofonin.  Edellisestä saksofonista oli aikaa jo yli 40 vuotta.  Sitten aloin kerätä nuottikokoelmaa jotta olisi jotain soitettavaa.  Siitä alkoi pitkä ja mukaansatempaava vaellus syvälle suomalaisen iskelmämusiikin ja sielunmaiseman syövereihin.  Oli löydettävä sävellyksiä jotka ovat niin melodisia ja puhuttelevia että ne toimivat ilman pianolla ja bassolla luotua sointupohjaa.  Sellaisia joiden idea ei ole nokkelissa sanoituksissa tai erikoisissa rytmeissä.  Niiden pitää toimia pelkästään saksofonin varassa.  Ja niitähän alkoi vähitellen karttua, muistin kätköistä pulpahteli sinne jo lapsuudessa ja nuoruudessa tarttuneita melodioita.

  **************

  Suomalaisessa sielunmaisemassa on jotain syvästi kaihoisaa, jotain, joka resonoi suoraan sydämeen. Tähän sielunmaisemaan melankolia asettuu kuin luonnostaan.  Se ei ole pelkästään surua tai alakuloa, se on eräänlaista elämän kiertokulkua.  Iloon sekoittuu aina ripaus haikeutta.

    Sotien jälkeinen iskelmämusiikki syntyi juuri tämän tunteen pohjalta ja jopa vahvisti sitä.  Iskelmä kuvasi paitsi yksilön tunteita myös kansakunnan kollektiivista tarinaa: jälleenrakentamisen toivoa, sodan jättämää menetystä ja rakkautta, joka kurkotti kohti parempaa huomista.  Sävelissä ja sanoituksissa elivät kaikki ne tunteet, joita ei osattu pukea sanoiksi: kaipuu, menetys, rakkaus ja toivo.  Niistä tuli tapa käsitellä elämän haasteita ilman, että niitä tarvitsi itse välttämättä sanallistaa. 

    Iskelmä ja melankolia sopivat suomalaisuuteen, ne tuovat meidät lähelle omia tunteitamme ja tarinaamme.  Melankoliassa ei ole mitään häpeällistä; se on rehellisyyttä elämälle ja iskelmä antoi sille äänen.  Melankolia on katkeransuloinen tunnetila, joka helpottaa kielteisten asioiden kokemista.  Samalla se kantaa myös toivoa, moni iskelmä alkaa surulla ja päättyy jonkinlaiseen valon odotukseen.

    Me sotien jälkeen syntyneet kannamme yhä tätä perintöä mukanamme.  Me ymmärrämme, että melankolia ei ole pelkkää synkkyyttä vaan osa elämän tasapainoa.  Sukupolvemme on myös yksi tärkeimmistä iskelmän säilyttäjistä ja arvostajista, me muistamme tanssilavat ja radiossa soineet laulut.  Musiikki elää edelleen vahvana muistoissamme, se muistuttaa meitä siitä, että elämässä voi olla iloa ja surua, toivoa ja kaihoa.

**************

    
    Nuottikokoelmani alkoi siis karttua melkoisella vauhdilla.  Löytyi tangoa, valssia ja foxia.  Pelkästään Unto Monosen sävellyksiä kertyi nelisenkymmentä, Topi Kärkeä ja Erik Lindströmiä myös melkoiset nivaskat.   Sitten laajensin repertuaaria amerikkalaisiin evergreeneihin ja vannoutunut jazzin harrastaja kun olen niin etsin myös pinon ns. jazz-standardeja.  Kansanmusiikin puolelta tein löytöjä useammistakin maista ja myös tuolta vähän hartaamman musiikin puolelta tuli monta osumaa, joululauluja unohtamatta.  Tällä hetkellä soitettavaan kappalevalikoimaani kuuluu noin 400 nuottia, kaikki ne olen transponoinut saksofonilla helposti soitettaviin sävellajeihin ja suurentanut A3 kokoisiksi jotta vanhat silmäni pystyisivät ne helpommin lukemaan.

    Soittoharjoitukset vievät suuren osan ajastani, joitakin soittokeikkojakin on ollut.  Kuulijat ovat olleet tällaista vähän iäkkäämpää porukkaa, heitä silmälläpitäen repertuaariani olen rakentanutkin.  Nuo kolme edellistä postaustani (Muistojen Bulevardi, Musiikkia aivoille ja Iskelmä sodanjälkeisessä Suomessa) ovat itseasiassa runkoina ikäihmisille suunnattuihin soittosetteihin, "soitannollisiin puheenvuoroihin".  Sisällytän niihin kuhunkin 5 - 6 jollain tavalla teemaa sivuavaa kappaletta jotka soitan fonilla.  Jokaisen kokonaisuuden kesto on noin 30 minuuttia.  Katsotaan mitä tuleman pitää.

 

Mökillä on hyvä "reenata", ei naapurit häiriydy.

    Tämä on todennäköisesti tämän vuoden viimeinen postaus.  Nyt olisi tarkoitus poimia vuosina 2013 -2024 blogiin kirjoittamistani jutuista sellainen nivaska jonka voisin pienellä muokkauksella laatia kirjaksi.  Mitähän siitäkin tulee?  Eivätpä sitten ainakaan katoa bittiavaruuteen kun siirryn tuonne pilvenreunalle ihmettelemään tätä nykyistä maailmanmenoa. 

 

Hyvää vuodenvaihteen juhlakautta.

 

 

Itsenäisessä Suomessa

    Vapauden ja itsenäisyyden puolesta on taisteltu kautta ihmiskunnan historian.  Suomessakin olemme käyneet omat itsenäisyystaistelumme.  Nämä taistelut alkoivat jo 1863 valtiopäivistä jolloin luotiin pohjaa kuntademokratialle, jatkuivat verisinä 1918 ja uudelleen 1939 päättyen vasta 1944 syksyllä.

 
    Sodan päätyttyä isät palasivat kotiin.  He jotka olivat selvinneet hengissä.  Töihin oli tartuttava heti, kotirintaman äidit ja tyttäret olivat pitäneet yksinään huolen kotien selviytymisestä.  Ehkä kaikki olisivat tarvinneet vuoden vuorotteluvapaata, mutta kun sitä ei vielä oltu keksitty.  Ei oltu vielä ehditty rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

  
    Itsenäisyys.  Tuskin he silloin siihen kovin juhlallisesti osasivat suhtautua.  Oltiin lyöty vihollinen sotimalla. Oltiin säilytetty Suomi maailmankartalla.  Eivät he  siitä silti juurikaan puhuneet, ainakaan julkisesti.

 

  
    Joskus joku tuntemattomampi mies tuli käymään iltasella kylässä.  Isä ja vieras juttelivat yömyöhään hiljaisella äänellä keittiön pöydän ääressä.  Jos olisi tarkkaan osannut kuunnella, olisi ehkä kuullut miehessä ja isässä kaiken muuttaneesta tapahtumasta rintamalla.  Jos olisi kesäisenä lauantai-iltana sattunut pääsemään riittävän lähelle metsän reunassa istuvaa miesten rinkiä, olisi kortinpeluun ja viinapullon hyväilemisen takaa nähnyt sekä kuullut rikottujen ihmisten ahdistuksen ja tuskan.  Jos olisi kaupan ulkopuolelle kokoontuneiden naisten supattelusta jotain kuullut, olisi ymmärtänyt ehkä edes jotain sotaleskiksi jääneiden murheesta.

    Mutta mehän emme sitä vielä silloin ymmärtäneet, me heti sotien jälkeen syntyneet.  Ilmapiirin muuttumisen vuosien myötä toki sentään jotenkin vaistosimme.  Olimme selvinneet sodasta.  Rakennettiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen, tukineen ja avustuksineen.

    
    Sitten aikanamme me suuret ikäluokatkin olimme nuoria aikuisia.  Sen ikäisiä kuin isämme silloin kun heille tuli käsky lähteä rintamalle.  Emme me osanneet koettuihin sodan kauheuksiin samaistua, emmehän me olleet sitä kokeneet.  Olimme kokeneet ja nähneet vain sen seuraukset.  Ei haluttu sellaisen enää koskaan tapahtuvan.  Otettiin kantaa ja osoitettiin mieltä rauhan puolesta, Tsekkoslovakian puolesta, Vietnamin puolesta, Chilen puolesta, maailman nuorison puolesta, lasten oikeuksien puolesta jne.  Melkein aina jonkin puolesta.

 

    Onko melkein 80 vuotta ilman sotaa jo liian pitkä aika?  Meneekö meillä jo liian hyvin?

    Tänä päivänä kuuluu asiaan olla aina vastaan, täytyy vastustaa kaikkea.  Toiset vastustavat ja herjaavat, toiset puolestaan vastustavat ja herjaavat heitä.  Aina löytyy vastustettavaa ja herjattavaa.  Jokainen haluaa olla erilainen kuin muut ja siten ansaita paikka muiden samanlaisten joukossa.  Ansaita paikka hyvien joukossa, olla parempia.  Olla niitä joiden oikeutena on heittää ensimmäinen kivi vain koska voivat.

    Toki sentään vastustetaan myös sitä pahinta asiaa, sotaa.

    Tämänkin vuoden Itsenäisyyspäivään kuuluu että järjestetään taas mielenosoituksia perinteisiä Itsenäisyyspäivän viettotapoja vastaan.  Saadaan taas olla vastaan.  Saadaan, koska ollaan itsenäisiä ja eletään demokratiassa.  Kiitos isiemme, sankarien, jotka ovat jo lähes kaikki poistuneet keskuudestamme.

 

    Viime aikoina itsenäisyyttämme, turvallisuudentunnettamme sekä yhteistä tahtotilaamme on monin eri tavoin yritetty horjuttaa raakalaismaista sotaa Ukrainaa vastaan käyvän naapurimme Venäjän toimesta.  Onneksemme Suomen itsenäisyys ja kansalaisten turvallisuus on varmistettu nykyisin paremmin kuin ehkä koskaan.  Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa!

    Hyvää Itsenäisyyspäivää.

 

(Julkaistu myös SOMERO-lehdessä 5.12.2023)

Näkökulma ”muuttaa” historiaa

Historia on kumma asia.  Ensinnäkin se alkaa yleensä kiinnostaa vasta siinä iässä, kun tulevaisuuteen ei enää tarvitse niin täysillä keskittyä. Me eläkeläiset olemme siitä hyvä esimerkki.  Yksi historian kummallisuuksia on myös se, että hiukan kun kääntää tarkastelukulmaa, vinkkeliä, niin asiat alkavatkin tuntua erilaisilta, saavat aivan uusia ulottuvuuksia.
 
Otetaan nyt vaikka tämä meidän yhteinen historiamme Ruotsin kanssa.  Aika, jolloin olimme osa Ruotsi-Suomea.  Emme siis olleet Ruotsin vallan alla, vaikka jotkut  mielellään asian niin ilmaisevatkin.  Tämä tarkastelukulman muuttaminen tuli taas esiin tutustuessamme (melko pintapuolisesti tosin) Strängnäsin tuomiokirkkoon Ruotsissa käväistessämme.  Heti alkuun muistutin itselleni, että kirkon varhaisempi historia kuuluu aikaan jolloin olimme osa tätä samaa valtakuntaa.  Se historia on myös meidän, minunkin esivanhempieni historiaa.

Tuo pieni asia, pieni asennoitumisen muutos, sai kaiken tosiaan tuntumaan paljon läheisemmältä ja mielenkiintoisemmalta.  Ei se tuntunut enää Ruotsin ja ruotsalaisten historialta, vaan omalta historialta.  Erittäin vaikuttavan kirkon hiljentymistilassa istuessa alkoi toivoa, että olisipa vielä niin paljon vuosia jäljellä, että ehtisi paremmin näihinkin historian tapahtumiin perehtyä.  Tapahtumiin, jotka ovat muokanneet meidän nykypäiväämme, elämäämme ja ympäristöämme.  Tapahtumiin, joiden ansiosta olemme sitä mitä nyt olemme.

Kirkot ovat minulle sellainen asia, että niitä ei voi olla ihastelematta.  Millaista historiaa ne pitävätkään sisällään, vuosisatojen aikana ne ovat jakaneet paikallisille asukkaille lohtua, turvaa, sivistystä ja muuta elämän sisältöä.  Ja sen lisäksi ne vielä useinkin ovat erittäin kauniita ja ylväitä.  Minusta on alkanut tulla kirkkohullu, vaikka olenkin tällainen kirkkoon kuulumaton pakana.

Olen tähän tiivistänyt muutamia Strängnäsin tuomiokirkkoon liittyviä asioita.  Aihetta olisi paljon laajempaankin esittelyyn, mutta siihen ei minulta nyt löydy resursseja.

Strängnäsissä sijaitsee Strängnäsin hiippakunnan piispanistuin. Strängnäsin laajaan hiippakuntaan kuuluu yhteensä runsaat 46 000 henkilöä, jotka ovat ensimmäisen tai toisen polven ruotsinsuomalaisia.  Esitteensä mukaan hiippakunta toimii siten, että ruotsinsuomalainen työ kehittyy, enemmistö ja vähemmistö kohtaavat rikastuttaen toisiaan kokemuksillaan.

Strängnäsin tuomiokirkon vanhimman osan ”ydinkirkon” rakentaminen alkoi vuonna 1250, ja täysin valmis se oli 1330-luvulla.  Kirkko on kokenut useita tulipaloja, 1723 tulipalon jälkeen rakennettiin nykyinen barokkityylinen tornikuomu.
 
Kirkon pihapiirissä on Tuomiokapituli- eli Konsistoritalo, joka rakennettiin 1400-luvun lopulla.  Siellä toimineessa katedraalikoulussa on opettanut mm. Olaus Petri (1493 - 1552), jota pidetään ruotsin kirjakielen isänä aivan kuten meillä Mikael Agricolaa (1510 - 1557) suomen kirjakielen isänä.  Näitä kahta yhdisti myös kummankin opiskelu Saksassa Wittenbergin yliopistossa.  Olaus Petri käänsi Raamatun ruotsiksi, Agricola puolestaan Uuden testamentin suomeksi.  Olaus Petri tunnetaan myös tuomarinohjeistaan, jotka julkaistiin ensi kerran painettuina vuonna 1616. Nuo tuomarinohjeet ovat olleet lakikirjan johdantona niin Ruotsissa kuin Suomessa jo yli 360 vuoden ajan, olennainen osa pohjoismaista oikeusperinnettä.

Nämä molemmat uskonpuhdistuksen ja kirjakielen kannalta merkittävät henkilöt toimivat siis Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan (1496 - 1560) aikana, molemmat  olivat myös Kustaa Vaasan nimittämiä kanslereita.  Kustaa Vaasa taas liittyy Strängnäsiin muun muassa siten, että hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi Strängnäsin valtiopäivillä 1523.  (Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin 12.6.1550.)

Tuomiokirkon urut ovat Hillerödiläisen Fredriksborgin urkutehtaan vuonna 1971 rakentamat.  Niissä on 60 äänikertaa, joista 27 on peräisin vuoden 1860 uruista.  Julkisivu on valmistettu 1910 urkujen paikan siirron yhteydessä.

Kirkossa on lukuisia hautamonumentteja sekä hautakuoria.  Kaarle IX, hänen poikansa Carl Gyllenhielmin, prinsessa Isabellan sekä Sten Sturen muutamia luetellakseni.

 
                                                         * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Suomen Espanjan valloitus

Viva finlandés y espanol!

Espanjalaiset ovat kohta aivan helisemässä meidän suomalaisten kanssa.  ’’Un finlandés otra vez’’ kuuluu Espanjassa jo varmaan yhtä usein, kuin aikanaan Ruotsissa ’’en finne igen’’!  Ei enää riitä että me suomalaiset olemme vallanneet Aurinkorannikon, varsinkin Fuengirolan; Costa del Solin alueella asuu vakituisesti noin 15 000 - 20 000 suomalaista.

Eilen illalla tapahtui kruununjalokivien ryöstöön rinnastettava katastrofi.  Siis espanjalaisten vinkkelistä.  Maailman paras jalkapallojoukkue, Espanjan maajoukkue.  Joukkue jolla on kaksi viimeistä Euroopanmestaruutta sekä viimeisin maailmanmestaruus, pelasi tasan 1-1 Suomen maajoukkueen kanssa.  Se on varmasti ja ymmärrettävästi nöyryyttävää.  Minunkin on vaikea suhtautua tähän: tietysti riemuitsen Suomen puolesta, mutta.  Espanjalainen jalkapallo on ollut tekijä joka on viime vuosina palauttanut uskoni jalkapalloon.  Sen hienouksiin ja luovuuteen.  Taitojalkapalloon.  Rakastan espanjalaista jalkapalloa (erityisesti FC Barcelonaa).  Mutta että nyt näin!

Jotta nöyryytystä lisättäisiin, pitää meidän suomalaisten valloittaa vielä flamenco!  Ja sehän on jo tapahtunutkin. Jo useampia vuosia sitten suomalainen kitaristi Raul Mannola aloitti Espanjan valloituksen.  Viime vuosina hän on opettanut Madridilaisessa arvostetussa musiikin oppilaitoksessa flamencon soittoa. Vuonna 2007 Raul Mannolalle myönnettiin espanjalaisessa Niño Ricardo -flamencokitara-kilpailussa parhaan Espanjan ulkopuolelta tulevan kitaristin palkinto.  Ja voittokulku jatkuu Madridissa vakituisesti asuvalla kitaristilla.

Ja sitten tämänpäiväisessä Hesarissa oli iso juttu suomalaisesta flamenco-ryhmästä Compania Kaari Martinista.  Tämä on 2002 perustettu tanssiryhmä joka tekee koreografi-tanssija Kaari Martinin ja säveltäjä-muusikko Roni Martinin nykyflamencoesityksiä.  Nyt tämä ryhmä on kahminut kolme pääpalkintoa arvostetussa flamencokilpailussa Madridissa!!!

On siinä espanjalaisilla ihmettelemistä kun jäyhät miehet ja naiset pohjoisten havumetsien valloittavat Espanjaa pala-palalta, appelsiini appelsiinilta.  Suomalaisista löytyy aivan uusia ominaisuuksia.  Itselläni ei ole mitään tämänkaltaista fuusioitumista vastaan espanjalaisten kanssa.  Viva finlandés y espanol!

Suomiko ruotsalainen?

Historiaa ei voi muokata,

toki siitä voi oppia!

Viikonloppuna saatiin TV1:llä päätökseen kaksi tunteita kuohuttanutta sarjaa.
Ne olivat tietenkin Suomi on ruotsalainen sekä kuninkaittemme historiaa.  Kun joku ohjelma herättää niin paljon keskustelua kuin tämä kokonaisuus, täytyy sitä pitää erittäin onnistuneena!  Itse pitäisin näitä sarjoja kiinnostavina, siis onnistuneina, ilman tuota kohuakin.  Monia itsestäänselvyyksiä tuli mietittyä uudelta kantilta.  Tarkoitan lähinnä asioiden ja ilmiöiden taustoja, ei ainoastaan asioita sellaisenaan kuin ne tänä päivänä ilmenevät.

Kuten historia-ohjelmassa asia kiteytettiin: ''Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa yli 600 vuoden ajan''.  Sitä tosiasiaa ei jälkikäteen voi muuttaa.  Ja miksi pitäisikään.  Ei me suomalaiset eikä Suomi oltaisi sitä, mitä me nyt olemme,  ilman tätä yhteistä historiaa.  Jos me olemme tämänpäivän suomalaisuudestamme ylpeitä, tulee meidän olla ylpeitä myös siitä historiasta, joka meistä on tällaisia muokannut.  Jos meidän historiamme olisi ollut toisenlainen, me suomalaiset olisimme myös tänään toisenlaisia.

Meidän oikeusjärjestelmämme, hallintomallimme, ja jopa kielemme, ovat kehittyneet aikana jolloin olimme osa Ruotsin valtakuntaa.  On vaikea edes kuvitella, millaisia olisimme ja millaisessa yhteiskunnassamme eläisimme, jos Ruotsin sijaan olisimme olleet osa Venäjän valtakuntaa.  Itsenäisenä valtakuntana Suomea ei olisi voinut noina vuosisatoina olla, kahden mahtavan valtion välissä se olisi ollut mahdottomuus.  Ja vaikka olisimme pystyneetkin olemaankin itsenäisiä, jostakin meidän kuitenkin olisi pitänyt ottaa vaikutteita, etsiä mallia yhteiskuntamme rakenteille.  Se että tämä malli tuli meille, osana Ruotsia, muualta Euroopasta, on varmaan parempi, kuin että se olisi tullut Venäjän suunnasta.  Reilut sata vuotta Venäjän hallinto-alamaisina osoittaa sen!

Huolimatta yhteisestä historiasta ja kuulumisesta Ruotsin valtakuntaan, olemme me suomalaiset kuitenkin aina kasvattaneet omat suurmiehemme.  Niin tieteiden, taiteiden ja kaikkien muidenkin alojen suunnan luojat.  Meillä ovat olleet Agricolamme, Runebergimme, Kivemme, Sibeliuksemme, Aaltomme sekä lukuisia muita.  Nämä ovat luoneet Suomesta ja suomalaisuudesta sitä, millaisena meidät maailmalla nykyään tunnetaan.  Ei meitä siellä ruotsalaisina pidetä, vaikka meillä pitkä yhteinen historia onkin ollut.  Ja vaikka Ruotsin vaikutus meillä onkin ollut merkittävä. 

Nykyään ihmiset voivat matkustella kaikissa maailman kolkissa.  Tietoa välittyy monissa kanavissa ylenpalttisesti.  Nyt ei enää tarvitse ottaa mallia eikä ideoita pelkästään lähinaapureista.  Vaikka se tietysti edelleenkin on luonnollisinta, koska pohjoismaalaisina olemme monessa suhteessa hyvin samanlaisia.  Tänä päivänä otetaan mallia, tuodaan uusia ideoita ja asioita eri puolilta maailmaa.  Näin kehitetään yhteiskuntaa monipuolisemmaksi ja toivottavasti myös suvaitsevaisemmaksi, erilaisuutta ymmärtäväisemmäksi.  Joskus tietysti meille suomalaisille yritetään väkisin, esimerkiksi kaupallisessa mielessä, iskostaa jotakin aivan meille sopimatonta, kansanluonteeseen kuulumatonta.  Melko nopeasti sellaiset ylilyönnit tai muoti-ilmiöt kuitenkin karsiutuvat.  Ollaan me kuitenkin sen verran omalaatuisia pohjolan asukkeja, suomalaisia!

Lopuksi vielä urheilusta, eihän sitä sovi ohittaa.  Jos vaikkapa jääkiekossa Ruotsi pelaa ketä tahansa vastaan, kannatan tietysti ketä tahansa enkä Ruotsia.  Sehän on itsestään selvää, kuten varmaan suurimmalla osalla suomalaisia.  (Jalkapallossa saattaisin kannustaa Ruotsia?!)  Mutta ei minulla silti ole mitään ruotsalaisia vastaan, ne eivät vaan yksinkertaisesti saisi olla missään meitä parempia.
Ne Hannuhanhet!  Enkelt så fan, sano ruottalainen!