Äiti….
Äiti antaa lapsilleen elämän, äiti on elämän synnyttäjä.
Äiti syöttää lapsensa, pesee ja vaatettaa.
Äiti opettaa lapsensa kävelemään.
Äiti opettaa lapsensa ymmärtämään sanoja.
Äiti on useimmiten ensimmäinen sana jonka lapsi oppii.
Äiti on lapselle koko maailma, turvallinen maailma.
Äidit tekevät näin, myös minun äitini teki kaiken tämän kaikille kuudelle lapselleen. Sitten vähän myöhemmin äiti toimi puskurina kodin ulkopuolella olevan vieraan maailman ja meidän välillämme, opetti ottamaan vastaan iskuja joita elämä tuo tullessaan. Opetti meitä selviytymään. Opetti erottamaan hyvän pahasta. Opetti kasvamaan ihmisiksi.
Äiti saatteli meidät koulutien alkuun. Äiti saatteli meidät portille kun muutimme kasseinemme pois kotoa. Äidillä oli kyyneleitä silmissä.
Äidin luokse oli aina helppo tulla. Me kaikki kelpasimme hänelle juuri sellaisina kuin olimme, kaikkine vikoinemme, murheinemme. Olimme aina tervetulleita.
Äiti kantoi meistä jatkuvaa huolta, halusi meidän pärjäävän elämässä. Äiti halusi meidän kokevan edes häivähdyksen onnesta. Äiti halusi meille hyvän elämän.
Kun äidin voimat alkoivat hiipua ja ajatukset haurastua, äidin katse kertoi yhä edelleen huolesta, selviydymmekö me nyt.
Äidin maatessa sairaalassa heikkona ja tuskissaan tunsin sellaista suurta avuttomuutta jollaista en ole koskaan ennen tuntenut. Anteeksi äiti etten osannut auttaa sinua niinkuin sinä olit osannut auttaa minua.
*********
Mennessäni ensi kertaa äidin asunnolla kuoleman jälkeen kaikki näytti olevan kuin ennenkin. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kesti hetken aikaa ennenkuin tajusin että kaikki tosiaan jatkuu: vain äiti puuttuu.
Vain äiti puuttui – ja sen mukana puuttui kaikki! Asunto muuttui siinä hetkessä hengettömäksi, se ei ollut enää äidin koti, se oli ainoastaan paikka jossa oli äidiltä jääneet tavarat.
Äitiä ei näe enää koskaan. Äidin kanssa ei voi jutella enää koskaan. Muistot sentään säilyvät, ne eivät häviä koskaan.
Muistoissa voi palata hetkiin jotka on viettänyt äidin kanssa.
Omistettu edesmenneelle äidilleni.
