Koskettaneet

   

    Vuoden aikana olen kokenut monenlaisia hyviä hetkiä kulttuurin parissa.  Niinhän meistä jokainen, toivottavasti.  Nyt kun vuosi taas lähenee loppuaan, on hyvä hetki vähän pohtia näitä kokemuksia.  Mielen täyttää ensin sekava vyyhti, mutta hetken setvimisen jälkeen nousee esiin sellaiset hetket ja tapahtumat, jotka ovat koskettaneet eniten.  Koskettaneet siten, että niitä muistelee mielellään, ne ovat saaneet ajattelemaan ja ehkä saaneet niitä kylmiä väreitä selkäpiihin.  Tai sitten lämmöntunteita.  Tässä nyt joitakin kokemuksia, jotka ovat hämmentäneet minun maailmaani.  Tai sitten ovat saaneet joitakin asioita loksahtamaan paikoilleen.  Joka tapauksessa ne ovat tavalla tai toisella koskettaneet jotain osaa minussa.  Saaneet katsomaan sisäänpäin, löytämään jotain kadoksissa ollutta, ehkä jo unohdettua.

    Elokuvat:
    Aloitetaan hankalammasta päästä.  Vuoden aikana näkemistäni elokuvista, niin uudemmista kuin jo vanhemmistakaan, en osaa nostaa erikseen mitään esille.  Se ei tarkoita, etteikö niiden joukossa olisi ollut minua lainkaan koskettaneita.  En vain nyt osaa niitä laittaa mitenkään järjestykseen.  Sen voin sanoa, että kovasti odotin pääseväni jossain näkemään Roy Anderssonin trilogian päätösjakson ”Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien”, mutta eipä toiveeni täyttynyt, vielä.
    Jos joku on pakko mainita, niin sanotaan sitten Ingmar Bergmanin ”Syyssonaatti”, jonka katsoin juuri hiljan tallenteelta.  En muista monesko katsomiskerta, mutta aina se vaikuttaa  yhtä väkevästi, kahden upean naisen yhteistyö hienon ohjaajan kanssa.
    Alkoipa tämä nyt ruotsalaisissa merkeissä.  Mutta mitä pahaa siinä on.

    Tv-sarjat:
    ”Tapahtukoon sinun tahtosi”
on juuri päättynyt ranskalainen laatusarja, jonka aihe ja asioiden käsittelytapa on melkoisesti tavanomaisesta poikkeava ja joka jo tästäkin syystä on mielenkiintoinen.
    Viisi nuorta miestä ovat päättäneet mennä katolisen kirkon kapusiinipappien seminaariin ja omistaa elämänsä kutsumukselleen. Nuoret ovat lähtöisin hyvin erilaisista olosuhteista, jokaisella on menneisyytensä. Heitä vastassa on yhteisö, joka sekä vahvistaa, että horjuttaa nuorten miesten vakaumusta.  Valmistuminen, vihkiminen papiksi ja seurakuntalaisten kohtaaminen ei suinkaan vähennä paineita ja vaatimuksia joita heihin kohdistetaan toisaalta seurakuntalaisten keskuudesta ja toisaalta kirkon taholta.
    Sarja nostaa esille aina niin ajankohtaisina pysyviä kysymyksiä, mutta myös lukuisia juuri tähän päivään ajoittuvia ongelmia.  Etsitään moraalisesti kestäviä vastauksia, joita lähestytään eri suunnista.  Esille nostetaan keskeisesti myös katolisen kirkon sisäinen ja likainenkin taistelu - taistelu vallasta ja rahan käytöstä.  Pedofiliaakaan ei unohdeta.
    Sarjan jokainen jakso laittoi tällaisen pakanankin miettimään käsiteltäviä asioita.  Mikä saa jonkin teon oikeutetuksi ja moraalisesti kestäväksi, mikä taas häpeälliseksi ja tuomittavaksi.  Ja miten tuomittavaa ja moraalitonta vastaan pitää toimia, että ei tarvitse hävetä omaa toimintaansa.  Sarja oli mielenkiintoinen, 24 jakson mittainen matka ulkopuolelle tavanomaisten tv-sarjojen rajojen.  Siitä tuli lämmin olo.

    Kirjat:
    Kirjoista eniten koskettaviin kuului Karl Ove Knausgård: ”Taisteluni, Viides kirja”.  Tätä norjalaisen nuorukaisen ja nuoren miehen kasvamista kirjailijaksi olen seurannut tammikuulta 2014 alkaen.  Viimeinen osa, ”Taisteluni, Kuudes kirja” ilmestyy suomenkielellä joskus ensi keväänä.  Tätä mammuttimaista teosta ei kannata tässä lähteä analysoimaan, se on vaan itse koettava, ja siitä joko pitää tai ei pidä.
    Jussi Valtonen:    ”He eivät tiedä mitä tekevät” kuuluu niihin kirjoihin joka ehdottomasti pisti ajattelemaan.  Siinä herätettiin kysymyksiä niin monilta alueilta, että välillä tuntui kuin korvien välissä tapahtuisi ylikuumenemista.  Osansa saivat tiedemaailman tutkimusmenetelmät, eläinaktivistit, tekniikan kehitys, some, ihmismielen muokkaus, koulumaailma jne.  Ja asiaan kuului, että yhteenkään kysymykseen ei tarjottu suoraa, eikä oikeastaan minkäänlaista vastausta.

    Musiikki:
    Musiikki tarjosi lukuisia mieltä koskettaneita hetkiä, vietänhän musiikin parissa runsaasti aikaa päivittäin.  Musiikki kuuluu olennaisena osana päivään.  Parhaat elämykset löytyivät toki jazzin ja sen liepeillä rönsyilevän musiikin parista.  Tämä muuttuisi monille viimeistään tässä lopullisen tylsäksi lukemiseksi, jos alkaisin niitä luetella.  Otankin tähän vain kaksi albumia, joita ei voi luokitella jazziin eikä oikein sujuvasti mihinkään muuhunkaan genreen.  Ne tarjosivat näin eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneen korville hyvin erilaista, outoa nautintoa.  Musiikkiahan on hyvin hankala, ellei mahdoton, saada taipumaan sanoiksi.  Siksi nämäkin täytyy ensin kuulla, jotta voi ymmärtää mistä on kysymys.  Ainakin paljon ylistämäni Spotify  sisältää nämä albumit.
Jordi Savall / Hespèrion XXI: ”Armenian Spirit"
Jocelyn Pook: ”Desh”
(No niin, nyt viimeistään minua pidetään täysin hulluna.)

    Muut:
    Sitten lopuksi on vielä pakko mainita Ateneumin valokuvanäyttely: Henri Cartier-Bresson ”The Man, the Image & the World”.  Esillä oli noin 300 valokuvaa eri puolilta maailmaa 30-luvulta aina 70-luvun puoliväliin saakka.  Henri Cartier-Bresson oli mies, joka onnistui olemaan kameroineen usein siellä, missä tapahtui merkittäviä asioita, mutta myös siellä missä tavallinen ihminen eli tavallista elämäänsä.  Hänen katsotaan luoneen nykyisen kuvajournalismin, hän lanseerasi käsitteen ”ratkaiseva hetki” ja hän oli yksi legendaarisen kuvatoimiston Magnum Photos perustajista.
Henri Cartier-Bressonin (22.8.1908 - 3.8.2004) valokuvanäyttely on avoinna vielä 31.1.2016 saakka. 


 https://www.youtube.com/watch?v=d_rEfRbB8yU

 https://www.youtube.com/watch?v=EWewLnmmIAU

Musiikkivuoteni 2015

   
    Spotify tallentaa tiedon kaikesta sen välityksellä kuuntelemastani musiikista.  Se myös tarjoaa näin vuoden lopulla sen kaiken tilastoina nähtäväkseni.  Toinen asia on, että mihin tätä tietoa tarvitsen.  No, ehkä se paljastaa itselleni jotain yllättävää, mitä en muuten olisi tullut ajatelleeksikaan (aika paljon olen kuunnellut Edu Kettusta(!)).

    Vuosihan ei ole aivan vielä lopussa, mutta tähän mennessä olen kuulemma viettänyt aikaani Spotifyn parissa yhteensä 355 tuntia, joka tarkoittaa noin 15 vuorokautta.  Onko se sitten paljon, jos pelkkään nukkumiseen käytän ehkä noin 90 - 100 vuorokautta vuodessa.  Jäljelle jäävänä aikana en sitten teekään mitään mainittavaa.

    Vuoden aikana olen kuunnellut yhteensä 987 eri artistia (396 enemmän kuin 2014).  Heidän esittäminään olen kuunnellut yhteensä 2225 eri kappaletta (433 enemmän kuin 2014).  Tästä voi päätellä ainoastaan, että kovasti olen ainakin etsinyt uusia kokemuksia.  Ja onhan niitä toki löytynytkin.

    Lisäksi Spotifyn tilastot kertovat kuunnelluimmat artistit, albumit ja kappaleet.  Se kertoo myös suosituimmat genret sekä kuunnelluimmat artistit vuodenajoittain.  Sitä se ei osaa kertoa, mitä kuunnellessani tein: pelasinko pasianssia, söinkö voileipää vai istuinko vain ikkunaan tuijottaen.  Ehkä hyvä niin, jotain intimiteettisuojaa kuitenkin.

    Lopuksi vielä yksi tunnustus.  Vaikka olenkin hämeenlinnalainen ja on säveltäjämestarin 150 juhlavuosi, en usko omista Spotify-tilastoistani löytyvän yhtään Sibeliusta!  Saa heitellä kiviä.
 

Itsenäisyys

    Isät palasivat sodasta.  He olivat selvinneet hengissä.  Töihin oli tartuttava heti, kotirintaman äidit ja tyttäret olivat pitäneet yksinään huolen kotien selviytymisestä.  Ehkä kaikki olisivat tarvinneet vuoden vuorotteluvapaata, mutta kun sitä ei vielä oltu keksitty.  Ei oltu vielä ehditty rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.
 
    Itsenäisyys.  Tuskin he silloin sitä sillä tavalla juhlallisena pitivät kuin nykyään.  Oltiin säilytetty Suomi maailmankartalla.  Oltiin lyöty vihollinen sotimalla.  Ei siitä silti puhuttu, ainakaan julkisesti.
 
    Joskus joku tuntemattomampi mies tuli kylään, isän kanssa juttelivat yömyöhään hiljaisella äänellä keittiön pöydän ääressä.  Jos olisi tarkkaan osannut kuunnella, olisi ehkä kuullut kaiken muuttaneesta tapahtumasta rintamalla.  Jos olisi kesäisenä lauantai-iltana sattunut pääsemään riittävän lähelle metsän reunassa istuvaa miesten rinkiä, olisi kortinpeluun ja viinapullon hyväilemisen takaa nähnyt rikottujen ihmisten ahdistuksen ja tuskan.  Jos olisi kaupan ulkopuolelle kokoontuneiden naisten supattelusta jotain kuullut, olisi ymmärtänyt ehkä edes jotain sotaleskiksi jääneiden murheesta.

    Mutta emmehän me sitä vielä silloin ymmärtäneet, me heti sotien jälkeen syntyneet.  Ilmapiirin muuttumisen vuosien myötä toki jotenkin vaistosimme.  Olimme selvinneet sodista.  Rakennettiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen, tukineen ja avustuksineen.
   
    Mekin olimme sitten nuoria aikuisia aikanamme.  Ei me osattu koettuihin sodan kauheuksiin samaistua, eihän me oltu sitä koettu.  Oltiin koettu vain sen seuraukset.  Ei haluttu sellaisen enää koskaan tapahtuvan.  Otettiin kantaa ja osoitettiin mieltä rauhan puolesta, Vietnamin puolesta, maailman nuorison puolesta, lasten oikeuksien puolesta, Chilen, Polisarion, Angela Davisin jne puolesta.  Melkein poikkeuksetta aina puolesta.

    Onko 70 vuotta ilman sotaa liian pitkä aika?

    Tänä päivänä kuuluu asiaan olla aina vastaan, täytyy vastustaa kaikkea.  Toiset vastustavat ja herjaavat maahanmuuttajia, toiset vastustavat ja herjaavat puolestaan heitä.  Ja sitten vastustetaan ja herjataan hallitusta.  Aina löytyy vastustettavaa ja herjattavaa.  Jokainen haluaa olla erilainen, siten ansaitsee paikkansa muiden samanlaisten joukossa.  Ansaitaan paikka hyvien joukossa, ollaan parempia, heitetään ensimmäinen kivi.

    Tänäänkin, Itsenäisyyspäivänä, järjestetään taas useita mielenosoituksia.  Jokaiselle mielenosoitukselle järjestetään vastamielenosoitus.  Saadaan taas olla vastaan.  Saadaan rikkoa ja repiä jotakin.  Saadaan, koska ollaan itsenäisiä ja eletään demokratiassa.  Kiitos isiemme.

    Hyvää Itsenäisyyspäivää.