Koskettaneet

   

    Vuoden aikana olen kokenut monenlaisia hyviä hetkiä kulttuurin parissa.  Niinhän meistä jokainen, toivottavasti.  Nyt kun vuosi taas lähenee loppuaan, on hyvä hetki vähän pohtia näitä kokemuksia.  Mielen täyttää ensin sekava vyyhti, mutta hetken setvimisen jälkeen nousee esiin sellaiset hetket ja tapahtumat, jotka ovat koskettaneet eniten.  Koskettaneet siten, että niitä muistelee mielellään, ne ovat saaneet ajattelemaan ja ehkä saaneet niitä kylmiä väreitä selkäpiihin.  Tai sitten lämmöntunteita.  Tässä nyt joitakin kokemuksia, jotka ovat hämmentäneet minun maailmaani.  Tai sitten ovat saaneet joitakin asioita loksahtamaan paikoilleen.  Joka tapauksessa ne ovat tavalla tai toisella koskettaneet jotain osaa minussa.  Saaneet katsomaan sisäänpäin, löytämään jotain kadoksissa ollutta, ehkä jo unohdettua.

    Elokuvat:
    Aloitetaan hankalammasta päästä.  Vuoden aikana näkemistäni elokuvista, niin uudemmista kuin jo vanhemmistakaan, en osaa nostaa erikseen mitään esille.  Se ei tarkoita, etteikö niiden joukossa olisi ollut minua lainkaan koskettaneita.  En vain nyt osaa niitä laittaa mitenkään järjestykseen.  Sen voin sanoa, että kovasti odotin pääseväni jossain näkemään Roy Anderssonin trilogian päätösjakson ”Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien”, mutta eipä toiveeni täyttynyt, vielä.
    Jos joku on pakko mainita, niin sanotaan sitten Ingmar Bergmanin ”Syyssonaatti”, jonka katsoin juuri hiljan tallenteelta.  En muista monesko katsomiskerta, mutta aina se vaikuttaa  yhtä väkevästi, kahden upean naisen yhteistyö hienon ohjaajan kanssa.
    Alkoipa tämä nyt ruotsalaisissa merkeissä.  Mutta mitä pahaa siinä on.

    Tv-sarjat:
    ”Tapahtukoon sinun tahtosi”
on juuri päättynyt ranskalainen laatusarja, jonka aihe ja asioiden käsittelytapa on melkoisesti tavanomaisesta poikkeava ja joka jo tästäkin syystä on mielenkiintoinen.
    Viisi nuorta miestä ovat päättäneet mennä katolisen kirkon kapusiinipappien seminaariin ja omistaa elämänsä kutsumukselleen. Nuoret ovat lähtöisin hyvin erilaisista olosuhteista, jokaisella on menneisyytensä. Heitä vastassa on yhteisö, joka sekä vahvistaa, että horjuttaa nuorten miesten vakaumusta.  Valmistuminen, vihkiminen papiksi ja seurakuntalaisten kohtaaminen ei suinkaan vähennä paineita ja vaatimuksia joita heihin kohdistetaan toisaalta seurakuntalaisten keskuudesta ja toisaalta kirkon taholta.
    Sarja nostaa esille aina niin ajankohtaisina pysyviä kysymyksiä, mutta myös lukuisia juuri tähän päivään ajoittuvia ongelmia.  Etsitään moraalisesti kestäviä vastauksia, joita lähestytään eri suunnista.  Esille nostetaan keskeisesti myös katolisen kirkon sisäinen ja likainenkin taistelu - taistelu vallasta ja rahan käytöstä.  Pedofiliaakaan ei unohdeta.
    Sarjan jokainen jakso laittoi tällaisen pakanankin miettimään käsiteltäviä asioita.  Mikä saa jonkin teon oikeutetuksi ja moraalisesti kestäväksi, mikä taas häpeälliseksi ja tuomittavaksi.  Ja miten tuomittavaa ja moraalitonta vastaan pitää toimia, että ei tarvitse hävetä omaa toimintaansa.  Sarja oli mielenkiintoinen, 24 jakson mittainen matka ulkopuolelle tavanomaisten tv-sarjojen rajojen.  Siitä tuli lämmin olo.

    Kirjat:
    Kirjoista eniten koskettaviin kuului Karl Ove Knausgård: ”Taisteluni, Viides kirja”.  Tätä norjalaisen nuorukaisen ja nuoren miehen kasvamista kirjailijaksi olen seurannut tammikuulta 2014 alkaen.  Viimeinen osa, ”Taisteluni, Kuudes kirja” ilmestyy suomenkielellä joskus ensi keväänä.  Tätä mammuttimaista teosta ei kannata tässä lähteä analysoimaan, se on vaan itse koettava, ja siitä joko pitää tai ei pidä.
    Jussi Valtonen:    ”He eivät tiedä mitä tekevät” kuuluu niihin kirjoihin joka ehdottomasti pisti ajattelemaan.  Siinä herätettiin kysymyksiä niin monilta alueilta, että välillä tuntui kuin korvien välissä tapahtuisi ylikuumenemista.  Osansa saivat tiedemaailman tutkimusmenetelmät, eläinaktivistit, tekniikan kehitys, some, ihmismielen muokkaus, koulumaailma jne.  Ja asiaan kuului, että yhteenkään kysymykseen ei tarjottu suoraa, eikä oikeastaan minkäänlaista vastausta.

    Musiikki:
    Musiikki tarjosi lukuisia mieltä koskettaneita hetkiä, vietänhän musiikin parissa runsaasti aikaa päivittäin.  Musiikki kuuluu olennaisena osana päivään.  Parhaat elämykset löytyivät toki jazzin ja sen liepeillä rönsyilevän musiikin parista.  Tämä muuttuisi monille viimeistään tässä lopullisen tylsäksi lukemiseksi, jos alkaisin niitä luetella.  Otankin tähän vain kaksi albumia, joita ei voi luokitella jazziin eikä oikein sujuvasti mihinkään muuhunkaan genreen.  Ne tarjosivat näin eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneen korville hyvin erilaista, outoa nautintoa.  Musiikkiahan on hyvin hankala, ellei mahdoton, saada taipumaan sanoiksi.  Siksi nämäkin täytyy ensin kuulla, jotta voi ymmärtää mistä on kysymys.  Ainakin paljon ylistämäni Spotify  sisältää nämä albumit.
Jordi Savall / Hespèrion XXI: ”Armenian Spirit"
Jocelyn Pook: ”Desh”
(No niin, nyt viimeistään minua pidetään täysin hulluna.)

    Muut:
    Sitten lopuksi on vielä pakko mainita Ateneumin valokuvanäyttely: Henri Cartier-Bresson ”The Man, the Image & the World”.  Esillä oli noin 300 valokuvaa eri puolilta maailmaa 30-luvulta aina 70-luvun puoliväliin saakka.  Henri Cartier-Bresson oli mies, joka onnistui olemaan kameroineen usein siellä, missä tapahtui merkittäviä asioita, mutta myös siellä missä tavallinen ihminen eli tavallista elämäänsä.  Hänen katsotaan luoneen nykyisen kuvajournalismin, hän lanseerasi käsitteen ”ratkaiseva hetki” ja hän oli yksi legendaarisen kuvatoimiston Magnum Photos perustajista.
Henri Cartier-Bressonin (22.8.1908 - 3.8.2004) valokuvanäyttely on avoinna vielä 31.1.2016 saakka. 


 https://www.youtube.com/watch?v=d_rEfRbB8yU

 https://www.youtube.com/watch?v=EWewLnmmIAU