Circle of Dreams

   

 

    Eräänlainen taustaselitys näyttelyni avajaisiltaan

    Olen jo pidempään miettinyt ja yrittänyt saada selville että mihin onnelliseen olotilaan tällä kaikella kohelluksellani oikein pyrin.  Mitä yritän itselleni todistaa.  (Tuossa kuvassakin vanha ukkorähjä soittaa saksofonia, taustalla valokuvia ja vieressä pöydällä nippu runokirjoja.  Asettuisi jo aloilleen.)

    Vastaus on kai vaan yksinkertaisesti että jonkinlainen tekemisen pakko  Olen pyrkinyt toteuttamaan jo nuoruudessa syntyneitä haaveita.  Aika on rajallista, mutta toisaalta eläkevuosina sitä aikaa kuitenkin on löytynyt riittävästi.  Nyt on tullut hetki jollain tasolla paketoida koko tämä elämäni haaveiden kehä (Circle of Dreams).  Jonkinlainen loppurutistus.

************

    Musiikki on seurannut minua lähes kehdosta saakka.  Sain musiikin ihoni alle.  Isä, isän veljet, isoisä, isoisän veljet, isoisän isä… nämä ainakin soittivat joko haitaria tai viulua.  Musiikki on ollut minulle selkäranka joka on auttanut pysymään kasassa vaikeinakin aikoina.  Sain ensikosketuksen soittamiseen Someron Yhteiskoulun 5-luokalla, soitin koulun puhallinorkesterissa tenoritorvea.  Sitä seurasi isäni ostama trumpetti sekä kesätyörahoilla hankkimani ensimmäinen tenorisaksofoni 16 ikäisenä.  Tämä tapahtui Espooseen muuton jälkeen.  Sen jälkeen ovat vuorotelleet rummut ja saksofoni.  Jossain välissä opiskelin musiikkia parin vuoden ajan legendaarisessa Klaus Järvisen Oulunkylän Pop/jazz musiikkiopistossa.  Helsinkiläisessä Koiton laulu -kuorossa olin mukana 6-7 vuotta, esiinnyttiin jopa Leipzigin Oopperatalossa!  Musiikin parissa olenkin saanut toteuttaa haaveitani ihan tyydyttävästi läpi vuosikymmenten. 

    Edellisen alttosaksofonini myin yli 40 vuotta sitten, rummut jäivät tuonne 20 vuoden taakse.  Soittelin silloin rumpuja kolmessakin eri porukassa.  Viimeisellä keikalla marraskuussa 2003 soitimme illan viimeisenä valssina ”Pelimannin jäähyväiset”, miten sattuikaan!  Tuon kuvassa näkyvän helpposoittoisen digitaalisen saksofonin hankin tämän vuoden maaliskuussa ja kesäkuun alussa ostin taas ihan oikean tenorisaksofonin.  Kuvittelen vähitellen tulevani taas jotenkuten sinuiksi sen kanssa.  Aikaahan on koko loppuelämä, mitä se sitten ajallisesti tarkoittaakaan!

 

Pepe 60-luvulla

Isäni Pentti 1943

Isoisäni Kalle 60-luvun lopulla

Isosetäni Werner ja Wäinö 1920-luvulla

 

************

    Kirjoittaminen on myös jossain muodossa pysynyt varjona kintereilläni nuoruudesta alkaen.  Kirjoittamista aloin aktiivisemmin harjoitella eläköitymisen jälkeen.  ”Mielentiloja” on nyt kolmas julkiseksi tarkoitettu kirjani joulukuun 2020 jälkeen.  Sanotaan että lukemalla oppii kirjoittamaan.  Sillä määrällä kirjoja jotka olen elämäni aikana lukenut, pitäisi olla, jos ei nyt sentään aivan Finlandiaa voittanut niin kuitenkin ihan oikea kirjailija – tai ainakin jotain sen tapaista.  Näinhän ei kuitenkaan ole tapahtunut, se vaatii näemmä jotain muutakin!  Mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen on opettanut ymmärtämään ihmisen elämää ja ihmisenä olemista hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä.  Ei lukeminen koskaan hukkaan mene!

************

    Valokuvaaminen, kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, on myös ollut lähes elämän mittainen harrastus.  Tämä harrastus tavallaan ”huipentuu” tähän toiseen näyttelyyni.

************

   

    Tämä kaikki on osa minua, osa elämääni, sisäistä ja ulkoista kaaosta jota olen yrittänyt saada jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä näyttely ja runokoelma, tuo 3. lokakuuta pidetty avajaisilta torventoitotuksineen – tämä kaikki on haaveitteni Check Point.  Toivottavasti ei kuitenkaan aivan vielä Final Count Down.

    Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.  

************

    Ns ”Maailman parantajaksi” tai peräti pelastajaksi en kuvittele enää kykeneväni, ehkä taivaanrannan maalariksi!  Maailmamme ei toden totta ole ongelmaton ja sen ongelmat tuntuvat murskaavan suuruisilta, lamaannuttavilta.  Ilmastonmuutos, luontokato, tekoäly – siinä tämän päivän paha kolminaisuus.   Tekoäly on pahassa kolminaisuudessa siksi että näen siinä olevan todella runsaasti väärinkäytöksen mahdollisuuksia kiistattoman hyödyn ohella.  Väärinkäytökset liittyvät tietysti rankimmillaan rikolliseen toimintaan mutta merkityksellisen paljon myös mediassa jaettavan tiedon manipulointiin.  Ja mikä tuntuu pahimmalta on se, että kohta ei enää tarvita kirjailijoita, ei kuvataiteilijoita, ei säveltäjiä, ei muusikoita!!!  Tekoäly hoitaa kulttuurialan, ja kun ihmisen luovuutta, älyä ja osaamista ei enää tarvita, ne kuihtuvat ja kuolevat pois.  Millainen tämä maailmamme olisi silloin?  Toivon hartaasti olevani väärässä.

    Se mitä jokainen kaikesta huolimatta voi tehdä on, että muistaa haaveilla ja unelmoida!  Haaveilla ja unelmoida paremmasta.  Löytää se itselleen onnellinen olotila jota kohti pyrkiä.  Ja sitten myös tehdä jotain sen eteen että haaveet, vaikka vähäisetkin, muodossa tai toisessa toteutuisivat.

************

 

    Nyt onkin taas aika laittaa kuulokkeet korville ja nauttia Sonny Rollinsin seurasta – vai olisiko John Coltranen vuoro...

Muuton ja muutoksen aika

    Melkein tasan vuosi sitten, 31.10.2012 klo 13.00, alkoi asuntojen avainten luovutus vastavalmistuneeseen taloomme Jätkäsaaressa.  Tulin paikalle 10 minuuttia vaille aloitusajan ja sain huomata olevani lähes viimeisiä.  Ensimmäiset muuttoautot tyhjensivät jo sisuksiaan kerroksiin, ja kerhohuoneella oli ulos asti uusien asukkaiden avainjono.  Kaikilla oli kova kiire muuttamaan uusia asuntoja kodeikseen.

    Tuo avainten saaminen käteen sekä niillä ensi kertaa oven avaaminen on mielestäni muuttoruljanssin toiseksi paras hetki.  Uuden oven avaamisella on aina merkityksensä, ja sitä voisi tietysti hyvällä syyllä pitää muutossakin parhaana hetkenä.  Lukuisten muuttojen kokemuksella laitan sen kuitenkin vasta toiseksi.

    Parhaaksi hetkeksi muutossa laittaisin sen, kun kaikki huonekalut ja laatikot ovat onnellisesti suloisessa kaaoksessa sisällä asunnossa ja muuttofirman kaverit painavat oven kiinni perässään.  Silloin voi huokaista, että nyt se on ohi.   Tulee tunne, että ollaan taas turvassa, omassa pesässä.  Kuppi kahvia termospullosta laatikkopinojen keskellä istuen kruunaa hetken.  Siinä voi yhdellä silmäyksellä nähdä kaiken sen maallisen, jota elämänsä ajan on kerännyt ja raahannut mukanaan.  Kaiken tarpeellisen arjesta selviytymiseen sekä mahdottoman määrän kaikkea turhaa. 

    Loppuosa muutosta sujuu omaan tahtiinsa, ei ole enää tarkkaa aikataulua.  Tavarat löytävät vähitellen omat paikkansa.  Samalla siinä taas uudelleen, ties monennenko kerran, kokoaa pala palalta omaa identiteettiään.  Kaikki nuo vuosien myötä kertyneet ja niin rakkaiksi käyneet tavarat - turhimmat eniten -  ovat hyvin olennainen osa omaa itseämme.  Ne myös viestivät muille millaisia me olemme.  Tai ehkä sitä, millaisia kuvittelemme olevamme.

    Nyt on siis vuosi kulunut avainten saamisesta sekä ensimmäisten taulukiskojen kiinnittämisestä seinään.  Varsinainen muutto tapahtui viikon kuluttua tuosta päivästä, annettiin pahimman muuttorumban mennä, koska meillä oli vanha väliaikainen asunto vielä koko marraskuun käytössä. 

    Tavarat ovat myös vähitellen löytäneet paikkansa.  Tai ainakin melkein kaikki.  Minulla on huoneessani vieläkin muutamia laatikoita, jotka sisältävät kaikenlaisia mitä eriskummallisempia esineitä.  Enimmäkseen täysin tarpeettomia, mutta sellaisia, joihin liittyy muistoja.  Olen käännellyt näitä tavaroita käsissäni  tällä viikolla, ja samalla yrittänyt saada kirjahyllyäni totaalisesta kaaoksesta jonkinlaiseen järjestykseen.  Alkoi käydä hivenen kunnian päälle, että kokonainen vuosi on mennyt eikä vieläkään ole huone järjestyksessä. 

    Ehkä tämä huoneen kaaos on ollut synkroniassa pääni sisällä myllertäneiden ajatusten ja tunteiden kanssa.  Helsingissä olen törmännyt niin moniin vuosien ja vuosikymmenien takaisiin asioihin, tunnelmiin ja tunteisiin, että sisäinen järjestys on hämmentynyt melkoisesti.   Oli tämä vanhalle miehelle kuitenkin suurempi muutos kuin mitä osasin odottaa.  Asioita on pitänyt eritellä, järjestellä, opetella ja hyväksyä. 

    Se on ollut sinänsä ihan tärkeä prosessi.  Työelämä velvollisuuksineen on takana.  Uusi, joskin nuoruudesta tuttu elinympäristö uusine mahdollisuuksineen on edessä.  Nyt on saanut rakentaa melko puhtaalle pöydälle sitä palapeliä, josta pitäisi rakentua loppuelämä.  Ainakin näin olen juhlallisesti ajatellut.  Olen yrittänyt miettiä hyvin tarkkaan, haluanko siihen mukaan tämän, vai ehkä tuon palasen.  Ja jos olen todennut, että en minä oikeastaan tuota palasta niin erityisesti halua, olen sitten luopunut siitä.  Kaikkea ei enää tarvitse, ei ole pakko, voi opetella unohtamaan sanan ”täytyy”.  Se tosin on hyvin vaikeaa, mahtaako onnistua?

    Palapeli, joka näin on alkanut vähitellen hahmottua, näyttää yllättävän erilaiselta kuin mitä osasin ajatella etukäteen, vuosi sitten.  Kuitenkin se toisaalta näyttää jollakin omituisella tavalla tutun oloiselta.  Siinä on selvästikin palasia, jotka ovat peräisin hyvin nuoren miehen matkalaukusta.  Matkalaukusta, johon hyvin nuori mies keräsi haaveitaan ja tulevaisuuden tavoitteitaan.  Koko matkalaukku on ollut vuosikymmenet unohtuneena jossakin komeron ylähyllyllä.  Ei ole ollut aikaa avata ja tutkia sitä, on ollut aina olevinaan niin kiire.  Ehkä oikeasti onkin ollut, aivan varmuudella en osaa sanoa.

    Mutta nyt se matkalaukku on selvästikin löytynyt.  Tämän muuton ja eläkkeelle jäämisen myötä.  Tämän viimeisen vuoden kestäneen kaaoksen aikana.  Nuoren miehen matkalukusta löytyneet palaset ovat kumman hyvin sopineet tuohon rakenteilla olevaan palapeliin.  Ilman niitä ei siitä voisi mitenkään valmista tullakaan.  Nyt täytyy yrittää varjella keskeneräistä palapeliä.  Ettei pääse hajoamaan.  Jospa ne loputkin puuttuvat palaset vielä löytyisivät.

    Muutto on muutosta.  Maisema muuttuu, jokin liikahtaa, elämä jatkuu vähän erilaisena. 

Last of the Summer Wine

Seniorin onnenpäivät

Palaan tähän eläkkeellä olemisen ihanuuteen, jota tuolla FB:n puolella aiemmin jo sivusin.   Eläkkeelle jäämiseenhän kasautuu mahdoton määrä odotuksia ja hyviä aikomuksia.  Työelämässä ollessa, kun ei jaksa/viitsi/ehdi, on helppo vakuuttaa muille ja ennenkaikkea itselleen, että sitten kun olen eläkkeellä...  No sitten kun tuo eläköitymisen hetki on koittanut, tulee se totuuden paikka.  Nyt  pitäisi täyttää kaikki nuo itselle asettamansa odotukset.  Itselleni ainakin tuo saumakohta oli hyvin erilainen kuin mitä olin odottanut.  Parikymmentä viimeistä vuotta yrittäjänä, aina työssä ja firmassa kiinni.  Lomista ei kannattanut haaveillakaan (levätään sitten eläkkeellä), työviikot enimmäkseen kuusipäiväisiä, joskus seitsemän.  Sairastaakaan ei voinut.

Siitä putkesta sitten jäin 2010 huhtikuussa viettämään eläkepäiviä.  Ilman töihin lähtöjä ja firman asioiden miettimisiä.  Kontrasti on melkoinen, elimistö ja pää eivät meinanneet millään sopeutua joutenoloon.  Sellaisesta olotilasta se stressi vasta muodostuukin!  Oli siinä tekemistä, kun yritti jankuttaa itselleen: ota rauhallisesti, rentoudu, ei ole enää mitään vakituista kiirettä!  Tuohon aikaan asuttiin vielä Hämeenlinnassa vanhassa rintamamiestalossa, jossa oli iso piha.  Ensimmäisenä kesänä opettelin istumaan pihalla auringonpaisteessa tekemättä mitään.  Syöden appelsiinia ja tutkimalla heinän arvoitusta.  Rakentelin huvimajaa, istuttelin pensaita, kukkia, omenapuita ja sen sellaisia.  Grillailin kanan rintaa.  Ja aina välissä pakotin itseni vaan istuskelemaan ja ihmettelemään.  Käytiin Kaustisten Kansanmusiikissa ja jopa  vähän matkustelemassa ulkomailla.  Tällaisiin juttuihin ei ollut mahdollisuutta yrittäjänä ollessa. 

Siitä se sitten vähitellen alkoi uusi elämisen rytmi muodostua.  Nyt on kulunut kolmisen vuotta tuosta, ehkä elämäni stressaavimmasta hetkestä.  Tämä voi monen mielestä kuulostaa hyvinkin oudolta ja ehkä epäuskottavaltakin.  Toisaalta uskon että en ole suinkaan ainoa, jolle eläkkeelle jääminen on ottanut koville.  Hyvä puoli on se, että elimistö ja mieli kyllä sopeutuu tähänkin olotilaan, sellainen pikainen evoluutio (tai peräti revoluutio).  Nyt alan olla jo ’'kotonani’’ täällä eläkkeellä.  Muutos tapahtui oikeastaan sen jälkeen, kun viime vuoden lopulla muutettiin takaisin Helsinkiin.  Aikaisemmin pidin eläkkeellä olemista vahvasti ylimainostettuna.  Nyt osaan jo nauttia tästä olotilasta.  Jos tekemisen puute yllättää, voi vaikka naputella jotakin tänne blogiin!

Tähän loppuun laitan muutaman niistä ’’teeseistä’’, joiden avulla olen itseäni tähän olotilaan piiskannut.  Ne samat jotka jo aiemmin olivat FB-sivuillani:

1.  Ehtii askarrella ja rakennella kaikkea kivaa mistä jälkipolvet muistavat (’’mitähän sen waarin päässä liikkui kun se tuonkin teki’’).

2.  Lepäämisen välissä voi ottaa rennosti aina kun siltä tuntuu.

3. Puutarhaakin voi hoitaa koska se on tärkeää, kuten myös purjehdus (jota en kylläkään harrasta).

4.  Ja matkustelu se vasta onkin tärkeää koska siinä näkee ja oppii niin paljon uusia asioita.  On sitten enmmän asioita, joita vielä vanhempana voi unohtaa.

5.  Sitten kotona voi matkoilla maisteltujen herkkujen innoittamana grillailla wilhelmiä, kabanossia, kiekuraa jne.

6.  Tai sitten (useimmiten) voi ihan muuten vain rehellisesti pitkästyä, koska tosiaankin tässä iässä päivät kuluvat hitaasti mutta vuodet nopeasti.

Sataman valot (1)

 

Takaisin Helsinkiin

Blogissani kirjoitan ajatuksista ja kokemuksista eläkkeelle jäämisen ja erityisesti takaisin Helsinkiin muuton jälkeen.  Yritän myös ymmärtää miksi suhtautumiseni moniin minulle niin läheisiin asioihin ja ilmiöihin on muuttunut.  Johtuuko se siitä että me muutumme vanhetessamme.  Vai muuttuuko maailma ympärillämme mutta me emme?  Niinpä.

Olen nyt 65v ja viime vuoden marraskuussa muutettiin vaimon kanssa Jätkäsaareen.  Elämäni aikana olen asunut lähes 20 eri paikassa.  Ehkä sen vuoksi en oikein tunne olevani ’’mistään kotoisin’’.  Tämä Helsinkiin muutto oli myös ensimmäinen kerta kun muutin jonnekin takaisin. Miksi näin kävi?  Onko tässä Helsingissä jotakin, mikä sen aiheutti?  Vai johtuuko se vain elämäntilanteesta?

Tunnen useita ihmisiä jotka ovat asuneet koko ikänsä samassa paikassa tai ainakin samalla paikkakunnalla.  He eivät myös juurikaan matkustele.  Elämäänsä he tuntuvat olevan tyytyväisiä.

Mikä heidät saa pysymään paikoillaan.  Ovatko juuret niin syvässä ettei niitä saa irti.  Onko kaikki niin hyvin että ei tarvitse haluta paremman perään.  Vai eivätkö he vain uskalla irrottautua tutuista ympyröistä.  Tämä ei ole vähemmässäkään mielessä arvostelua heitä kohtaan - ainoastaan ihmetystä, ja ehkä myös hivenen kunnioitusta.  Kunnioitusta siitä että ovat pystyneet luomaan elämäänsä sisällön eivätkä lähteneet etsimään josko se löytyisi muualta!?  Tosiasia kuitenkin on, että useimmat meistä ovat joutuneet etsimään leipänsä muualta kuin kotikulmilta.  Elämään on sitten tullut sisältöä jos on ollut tullakseen.  Asuinpaikasta riippumatta.

Itse olen oikeastaan vain kerran muuttanut työn takia.  Muut muutot ovat kyllä olleet elämäntilanteista johtuvia, parempaa elämänlaatua ja -sisältöä tavoittelevia.  Lapsena tietysti perheen mukana muuttamista, mutta armeijan jälkeen omien tarpeiden mukaan.

Tuohon varhaisempaan vaiheeseen kuului kolme eri asuinpaikkaa Somerolla sekä muutto Espoon Tuomarilaan kun olin 16 vuotias.  Armeijan jälkeen sitten alkoi muuttorumba jonka ainakin toistaiseksi viimeiset säkeet osuivat tuohon viime marraskuulle.  Ensin oli Espoossa Matinkylä, Soukka ja Kauklahti.  Sitten Vantaalla Tikkurila ja Keravalla Savio.  Helsinkiin muutin ensiksi Laajasaloon, sitten Töölön kautta Puistolaan.  Nummi-Pusulan Saukkolassa meni peräti 17 vuotta.  Hämeenlinnaan muutettiin ensin aivan keskustaan, sitten Ojoisille ja lopuksi Myllymäkeen.  Useimmat haluavat eläkepäiviään viettämään maalle mökille tai pikkukaupunkiin, pois ruuhkista ja hälinästä.  Me muutettiin Helsinkiin!

Nyt siis ollaan takaisin Helsingissä.  Jätkäsaaren asunnon ikkunasta näkee toistaiseksi merelle.  Meri näyttää tänään varsin hyytävältä.  Tuuli puhaltaa lunta.  Aurinko yrittää otetta lumesta ja jäästä.  

Tuntuu ihan hyvältä.