As times go by

 

    On kulunut 128 päivää siitä kun viimeksi julkaisin/jaoin jotakin FB:ssa.

    Tunsin tuolloin huhtikuun alussa että minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa, joka saattaisi kiinnostaa muita ja jossa parhaassa tapauksessa olisi lisäksi jotain ajatustakin mukana.  Olin aika tyhjä.

    En ole tuosta tunteesta toki vieläkään päässyt eroon.  Se on toisinaan vallan kiusannut minua vaikka samalla FB:sta poissa pysyminen on antanut aika mahtavan vapauden tunteen.  Ei tarvitse koko aikaa miettiä josko tästä tai tästä saisi päivitettävää kavereille.  Samalla on melko hyvällä omallatunnolla  voinut antaa kameran levätä pimeässä laukussaan ja kynän yksinäisessä kotelossaan.  On voinut kokea asioita, puuhastella tai vain oleilla vailla julkisen tilityksen tarvetta.


    Mitä minä sitten olen tällä välin tehnyt?

    Olen täyttänyt kevään ja kesän ajoittain hyvinkin rankalla ruumiillisella työnteolla.  Olen kaivanut, kärrännyt, valanut, sahannut, naulannut, hakannut, porannut, höylännyt ja maalannut.  Olen tuntenut fyysistä väsymystä ja saanut hyvän mielen kätteni työn tuloksista.

    Olen myös kuunnellut kurkia ja joutsenia, niiden torvien toitotusta.  Olen nauttinut lehtokertun ja mustarastaan laulusta.  Olen hämmästellyt sepelkyyhkyjen vimmaista huhuilua.  Olen ihaillut korpin määrätietoista etenemistä kuusikossa sekä selkäpiitä raapivaa karheaa huutoa.

    Olen istunut saunan jälkeen iltahämärissä terassilla nauttien hellepäivän jälkeisestä viileydestä.  Olen juonut aamukahvin pihamaalla keinussa kuunnellen luonnon heräämistä uuteen päivään.  Olen hämmästyksekseni nähnyt muutaman heinäsirkan vaikka luulin niiden kuolleen sukupuuttoon täytettyäni neljäkymmentä.

    Olen tuntenut olevani elossa ja mukana elämässä.


    Syksyn lähestymisen myötä ajattelin opetella uudelleen FB:n käyttöä, vähitellen ja varovasti pieninä annoksina.  Jos vaikka minulla ei olisikaan paljoa annettavaa muille niin ehkä muilla on minulle. 

    On ollut helpottavaa huomata että en epäilyksistäni huolimatta olekaan täysin FB-riippuvainen.  Elämähän kuitenkin tapahtuu todellisessa maailmassa, FB:ssa jaetaan enimmäkseen vain retusoituja tuokioita todellisen ja kuvitteellisen elämän välimaastosta - sellaisina kuin haluaisimme ne tuokiot kokea ja toivoisimme muidenkin ne näkevän.  Tuskin se silti on synneistä suurimpia! 

   

Suomessa pienikin on Suurta

 

Torstaina vietettiin Suomessa Suurta Ukkosmyrskypäivää.  Salamoita laskettiin eri puolilla maata, päästiin muistaakseni lähelle 30 000 koko valtakunnan alueella.  Onhan se ollut melkoista ilotulitusta.  Täällä Helsingissä vaan emme nähneet ensimmäistäkään salamaa, vettäkään ei tullut kuin pari tippaa.  Ainoa mikä meillä kolisi, oli parvekelasit, sen verran voimakkaasti tuuli ajoittain puhalsi mereltä.

Eilen sitten Helsingissä vietettiin Suurta Risteilyturistipäivää.  Kesän tähän saakka vilkkain päivä toi Helsinkiin peräti neljä mahtavaa alusta, kaksi Hernesaareen ja kaksi tähän Jätkäsaaren edustalle (kuuluu Länsisatamaan).  Turisteja niissä oli yhteensä yli 10 000.  Yhtä vilkasta tänä kesänä on odotettavissa vielä viitenä päivänä, koko kesän risteilyturistien pitäisi ylittää 400 000!  Siinä on turistibussiyrittäjillä kilpailemista siitä, kuka matkustajat saa kyytiinsä.  Samoin tietysti kilpailu turistien euroista käy kuumana ravintoloissa sekä erilaisissa matkamuistomyymälöissä.  Sen sijaan Harkimon ei tarvinnut kyynärpäitään käyttää.  Vladimir Putinin ystävät Timotsenko ja Rotenberg tulivat yksityiskoneellaan ja ostivat koko Helsingin Hartwall-areenan pois kuleksimasta, ja samalla sopivat optioista myös Jokereihin.

Tänään sitten tuo aamutaivas näyttää siltä, että nyt olisi vuorostaan tulossa Suuri Sadepäivä. Ilta on tässäkin asiassa aamua viisaampi.  Joka tapauksessa tällaisena päivänä saa hyvällä omallatunnolla istua koneen ääressä, ja kirjoittaa vaikkapa blogia.  Aloitin hommat koneen kanssa kuitenkin pienellä teknisellä toimenpiteellä.  Tuplasin koneen muistin 4 Gb:stä 8 Gb:iin. Pienellä ylpeydellä voin nyt sanoa, että se olisi ollut pieni teko nörtille, mutta minulle se oli iso teko.  En ollut koskaan aiemmin moista tehnyt, mutta hyvin näyttää nyt toimivan.  Syy muistin lisäämiseen oli hankkimani Lightroom 5 kuvankäsittelyohjelma, joka ei oikein mahtunut kääntyilemään koneessa.  Parin kuvan muokkailemisen jälkeen kone alkoi hidastella, ja sitten se alkoi käydä jo niin hitaaksi että kone oli käynnistettävä uudelleen.  Järeätä tekoa nuo kuvankäsittelyohjelmat.

Jos tuo sadepäivä tosiaan on tulossa, niin aika kuluu koneen äärellä enimmäkseen Lightroomia opiskellessa.  Apuna on paksu kirja, Pekka Potkan kirjoittama opas Photoshop Lightroom 4, tällainen tumpelokin saa siitä aika paljon irti.  Ja onhan tuossa pihallakin seurattavaa: kaksi naapuritaloa on valmistunut ja asukkaita muuttaa kovalla tohinalla uusiin koteihin.  Emme ole enää ainoita uudisasukkaita Jätkäsaaren Länsisataman puoleisessa osassa!

 

                                                              * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Onko juhannuksen jälkeistä kesää olemassa?

Pientä jutun tynkää

  Juhannuksen jälkeen on taas vähän tyhjä olo.  Jonkinlainen pienen pettymyksen tapainen tunne puskee tajuntaan.  Se ei johdu siitä, että juhannus sinällään ei olisi täyttänyt sille asetettuja odotuksia.  Ei, juhannus oli kaikinpuolin onnistunut.  Aattona iltaa viettämässä hyvien ystävien luona mökillä rauhaisan järven rannalla.  Sunnuntaina kävelyllä Hietaniemessä ja illalla Sound Of Music telkkarista.  Ei siis mitään valittamista juhannuksen sujumisesta. 

Tyhjän olon tunteen aiheuttaa tietysti se, että kesä on tullut taitekohtaansa.  Se kiivas, suorastaa hektinen kasvun aika luonnossa on ohi. Linnut ovat saaneet jälkikasvunsa, kukat ja muut kasvit ovat vaiheessa, jossa siementen ja hedelmien kypsyminen on alkanut.  Osa luontoa alkaa selkeästi valmistautua jo seuraavaan kasvukauteen.  Lintujen poismuuttokin on jo alkanut.  Jollakin ihmeellisellä tavalla tämä vaikuttaa myös meihin ihmisiin.

Onneksi tämä seesteinen kypsymisen ja täyttymisen kausi luonnossa kestää vielä tovin, ei syksy kuitenkaan vielä juhannuksesta ala.  Suomalaisilla lomakausi on parhaimmillaan.  Nyt on oikea aika nauttia kesän lämmöstä.  Kesästä ja lämmöstä voi kukin nauttia mieltymystensä mukaan, joko mökillä maaseudun rauhassa tai kaupungissa rannoilla ja puistoissa.  Tai sitten turistien mukana kauppatorilla ja lukuisilla terasseilla kahvin tai oluen kera.  Toki kesällä voi myös matkustella, lomallahan siihen on aikaa.  Kukin tavallaan, kesä kuitenkin kaikilla.

Eläkeläisenä kesän ohjelman suunnittelu muuttuu täysin.  Työelämässä mukana olevien pitää ladata kaikki lomaviikkoihin, eläkkeellä ollessa kesä on yhtä ja samaa kesää.  Viikoilla ei niin ole väliä, paitsi kun vaimolla sattuu olemaan työuraa jäljellä vielä muutama vuosi.  Se tietysti määrittää ajankohdan, jolloin voi vaikkapa  matkustella.  Mutta itse yritän nauttia eläkeläisen kesäisestä vapaudesta, yrittäjänä ollessa kun nuo lomat jäivät viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tyystin pitämättä.

Eiköhän tuo pieni tyhjän olon tunne tästä taas karise.  Kesää ja lämpöä näyttää riittävän.  Ja turisteja kauppatorilla; sinne vaan sekaan.


                                                             * * * * * * * * *
  Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.

Kesän ensimmäinen viikko

Waarillakin oli vipinää

Siinä se nyt sitten tuli, se kesä.  Onni yksillä, kesä kaikilla. Ja kyllä se oitis näkyy katukuvassakin: vaatteet vähenee ja hymyt levenee!  Aamuisella kävelylenkillä tuolla keskustan liepeillä näkee ainoastaan myhäileviä ilmeitä töihin rientävien kasvoilla.  Poissa ovat ne apaattiset, sisäänpäin kääntyneet ilmeet, joihin talvenmittaan jo ehti tottua.  Torien kahviteltoille saapuvat ensimmäiset asiakkaat jo ennen kuin ne ehtivät kunnolla avata, hyvä kun kahvin ovat saaneet keitettyä.  Siinä vietetään sellainen tärkeä, kiireetön työpäivään valmistautumishetki, rituaali.  Kahvittelijoita riittää pitkin päivää, kaikki pyrkivät saamaan kasvot aurinkoa kohti, palvonta on alkanut.

Sattui waarille osumaan tähän ensimmäiseen kesäiseen viikkoon monenmoista puuhasteltavaa.  Tekisipä mieli siteerata vanhaa kulunutta sanontaa, että eläkeläisellä sitä vasta tekemistä riittää!  Eikä siinä mitään, mukavaahan se on, varsinkin kun menemiset ja tekemiset liittyivät paljolti sosiaalisten suhteiden päivittämiseen.  Torikahveillakin tuli käytyä kahdesti.  Ensin Hakaniemessä, jossa kaverin kanssa on tapana käydä kauppahallissa nauttimassa Eromangan lihapiirakka ja pari kuppia kahvia jutustelun lomassa.  Tällä kertaa katsoimme parhaaksi kerätä luumme ja poistua tavallista aikaisemmin hallin kahvilasta: presidentti Halonen tuli nimikkopöytäänsä antamaan haastattelua ja yritimme olla kohteliaita antamalla ryhmälle työskentelytilaa.  No jatkoimme kahvittelua kuitenkin vielä torilla auringossa.
 
Toinen torikahvi tuli sitten nautittua toisen kaverin seurassa ja vaihteeksi Kauppatorilla.  Lihapiirakka korvattiin tällä kertaa Eromangan munkkipossulla, joka sekin kyllä maistui.  Kuulumiset vaihdettiin, katseltiin tulevan maailmanpyörän paikkaa ja tarkistettiin torin tarjontaa turisteille.  Turistithan taas vähitellen valtaavat sekä Kauppatorin että Senaatintorin.  Japania kun osaisi, niin juttukavereita riittäisi.  Tällä viikolla keskusteluissa (en nyt tarkoita japanilaisia) ei tietenkään voinut olla ottamatta kantaa keskiviikkona käsiteltävänä olleeseen kaavamuutokseen, joka sallisi rakentaa Jätkäsaareen 33-kerroksisen, 113-metrisen tornihotellin.  Yhdellä äänellä muutos torjuttiin valtuustossa, ja ainakin minä huokaisin helpotuksesta: tornin rakentaminen olisi peruuttamattomasti muuttanut koko kaupunkimaisemaa.

Keskiviikkona oli sitten vuorossa Somero.  Ensin mökille, ja sedän kanssa kuulumisten vaihto.  Puhuttiin mm. isäni minulle jättämästä haitarista, Viipurin kravattimallista.  Pohdittiin josko se pitäisi viedä oikein ammattilaiselle entisöitäväksi.  Varmaankin pitäisi.  Mutta sitten oli vuorossa tapaaminen, jota olinkin jo ehtinyt kaivata viitisenkymmentä vuotta.  Hän oli tietysti paras kaverini Someron yhteiskoulun ajalta.  Juuri se kaveri jonka kanssa löydettiin jazzin ilosanoma, jonka kanssa juostiin lintuja bongaamassa ja alettiin kerätä postimerkkejä.  Muisteltavaa ja kerrottavaa riitti sen verran, että kyläily venyi yli kuuden tunnin mittaiseksi.  Käytiin läpi sitä osaa elämästämme, joka oli omistettu musiikille, ja kaverillanihan se oli ja on ammatti, elämäntehtävä.  Itselläni ei ole ainuttakaan valokuvaa tuolta yhteiskoulun ajalta, mutta häneltä löytyi koulun vuosikertomus jossa oli meidän 4B-luokkakuva.  Siinä kun oli käyty jo unohtuneita kasvoja lävitse, sai kaverini idean, että josko päästäisiin käymään koululla.  Koulu on home- ja kosteusongelmien vuoksi purku-uhan alla, ja saattaa olla viimeisiä tilaisuuksia käydä siellä.  Kaveri siitä sitten soitti koulun kansliaan ja sieltä toivotettiin meidät tervetulleiksi kello kolmelta kun koulu päättyy.

  
 
 
Someron yhteiskoulu on nykyiseltä nimeltään Kiiruun koulu.  Sen on ansiokkaasti suunnitellut arkkitehti Aarne Ervin, ja se valmistui vuonna 1957.  Me aloitimme siellä vuonna 1958.  Menimme koululle, tutusta ovesta, mutta oudon näköiseen kansliaan.  No kansliasta kävivät hakemassa lukion rehtorin, joka sitten ilmoittikin lähtevänsä esittelemään meille koulua.  Ja mikä kierros, se kesti melkein puolitoista tuntia.  Mikä nostalgiaryöppy.  Aloitettiin juhlasalista, missä alkoi heti tehdä mieli laulaa Suvivirttä.  Olikohan koulun päättymiset keväisin aina se tärkein tapahtuma, kun se noin iskostui mieleen?  Ihailtiin koulun valoisaa käytävää, joka vielä oli lähes ennallaan.  Käytävän päässä, seinänkokoisen ikkunan edessä oli meidän aikanamme valtava terraario jossa oli kyykäärmeitä.  Luonnontiedon opettajan idea tehdä matelijoiden elämää tutuksi.  Kävimme saksankielen luokassa, mieleen tuli heti kahdetkin ehdot.  Biologian, kuvaamataidon ja äidinkielen luokat taas toivat ihan hyviä muistoja mieleen.  Lähes kaikkia opettajia, nyt vuosien jälkeen, muisteli ihan lämmöllä.  Oli niillä ollut meissä koltiaisissa kestämistä, vaikka meno kouluissa ei sellaista ollutkaan kuin nykyään.  Koulun pihalla, jossa välitunnit nahisteltiin, muistui mieleen sellainenkin asia, että kaverini kanssa oltiin koulun ensimmäiset eräässä asiassa.  Olikohan se toisen luokan keväänä, kun marssimme koulupäivän jälkeen parturiin ja pyysimme leikkaamaan jenkkitukat.  No parturi pariinkin kertaan varmisti, että haluammeko sellaiset todella, siis kahden sentin siili?  Kyllä vain!  Seuraavana päivänä olimmekin sitten koulussa hämmästelyn ja naureskelun kohteina.  Mutta kyllä niitä jenkkisiilejä sitten myöhemmin muillekin ilmestyi.  On se tuo nostalgia makeaa!





Somerolta ei saanut Eromangan lihapiirakkaa, mutta maukkaat pitsat käytiin tuhoamassa.  Ennen kotiin lähtöä juotiin vielä kaverin luona kahvit.  Tuomisiksi sain CD:n, jossa on hänen uusimpiä sävellyksiään, mm. Seitsemän Laulua Saima Harmajan Runoihin.

Seuraavana päivänä, torstaina, oli vielä tapaaminen erään toisen pitkän linjan atk-miehen kanssa.  Keskusteltiin meidän asuntoyhtiölle tekeillä olevasta asukassoftasta, nettisivuista.  Lupauduin auttamaan kirjoittelemalla sivuille sisältöä, erilaisia ohjeita sekä tietoja taloyhtiöstä ja laajemminkin koko Jätkäsaaren alueesta.  Mielenkiintoista.

Kaiken kaikkiaan viikko oli poikkeuksellisen vilkas, kiireinen ja mielenkiintoinen.  Varsinkin kun ottaa huomioon, että vielä pitää täällä sosiaalisen mediankin puolella seurata asioita ja pyrkiä kommentoimaan ja kirjoittamaan. Mutta itsehän tätä tekemistä olen itselleni haalinut.  Ja kavereillehan löytyy aina aikaa, se on pelkkää elämän bonusta ja plussaa!  Mitähän jännää ensi viikko tuo tullessaan?

Muistan kesän

Lokit

Päiväkävelyllä ajatukset harhailevat.

Aurinko!  Meren läsnäolon tunne.

Eiranrantaa Kaivopuistoon, talvi takana.


Äkkiä tajuntaan leikkaa ääni.

Lokit!  Ne ovat täällä taas.

Siivet viipaloivat ilmaa, sirpaloivat taivaan.


Lensivät aiemmista kesistä.

Meri!  Varhaisen aamun raukeus.

Hetken olin muualla, keskikesän kalliorannalla.




On ääniä, jotka tuovat mieleen jotakin aiemmasta, paikan, tapahtuman tai tilanteen.  Sellaisen jonka olet elänyt joskus, ehkä jo kauan sitten.  Johon liittyy jokin voimakas elämys.  Minulle lokkien äänet laukaisevat muistumia kauan sitten olleista kesistä.  Kesä, meri ja selittämätön kaipaus jonnekin.  Kuten somerolainen Unto Mononen asian kiteytti: ’’aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...’’ jne.  Ensimmäiset muistot kesästä ja lokeista eivät tosin liity mereen.  Ne muistot syntyivät jo Somerolla, kesäisellä uimarannalla.  Someron saha sijaitsi lähellä uimarantaa ja isot tukkilautat kelluivat siinä ehkä kolmisenkymmentä metriä rannasta.  Lokit ja tiirat etsivät ruokaansa tukkilauttojen reunamilla ja välillä lepäilivät tukkien päällä.  En osaa sanoa pidimmekö me kersat pulikoidessamme kovempaa huutoa kuin lokit, todennäköisesti kuitenkin.

Järvi vaihtui mereksi sitten myöhemmin, Espoossa asuessa.
Lokit, meri ja varhainen aamu on yhdistelmä, joka minun tajuntaani on syöpynyt muutamasta kesästä nuoruudessa, 60- ja 70-luvuilla.  Ensimmäinen oli eräs juhannusta edeltävä viikko saaressa jossakin Porvoon suunnassa.  Aamulla heräsi lokkien riemukkaisiin huutoihin ja kiljaisuihin.  Aurinko oli jo lämmittänyt hyvän tovin, nukutti vielä, mutta aika oli juuri oikea ongelle lähtöön. Veneessä istuessa katseli välkehtivää merenpintaa, lokkien liitelyä ja lämpenevästä rantakalliosta nousevaa ilman väreilyä.  Sellaisen tunnelman olisi suonut jatkuvan.

Sitten vähän myöhemmin olin varusmiespalvelusta suorittamassa Helsingin edustalla Isosaaressa.  Kotiutuminen oli toukokuun puolessavälissä, viimeiset viikot olivat mukavan joutilaita.  Olin merivalvonnassa, tähystys- ja vartiopaikka oli Rikaman tornissa, korkealla jyrkkien merenrantakallioiden päällä.  Heti aamupalan jälkeen otin hyvän kirjan kainaloon ja kapusin johonkin suojaisaan kallionkoloon.  Siltä oli hyvät näkymät aurinkoiselle merelle.  Mieli pyrki jonnekin ulapan taakse, ja lokit jaksoivat iloita äänekkäästi alkavasta kesästä.  Kukaan ei kaivannut, minnekään ei ollut kiire.  Kunhan piti huolen että ehti ruokailuun.  Muistan, että tällaista onnea kesti pari-kolme viikkoa, sitten oli lähdettävä siviiliin.

Armeija liittyy myös seuraaviin merellisiin muistoihin.  Kuuluin siihen ikäluokkaan joka sai kutsun kertausharjoituksiin peräti kolme kertaa.  Ja koska olin saanut merivalvontakoulutuksen, oli palveluspaikkana Hanko.  Kolmena kesänä sain tehtäväksi perustaa valvonta-aseman Hangon ja Tammisaaren edustalla olevaan saaristoon.  Kahtena vuonna se sattui parhaaseen kesäaikaan.  Ymmärrettävästi noissa oloissa nukkuminen jäi melko vähille.  Oli vartiovuorojen vaihtoa, radioliikennettä, hyttysiä sekä monenlaista muuta mikä häiritsi nukkumista.  Niinpä joka aamu, jo varhain, melkeinpä aamuyöllä, istuskelin rantakallioilla.  Aina oli myös jokunen muu joka ei osannut nukkua.  Siinä sitten istuskeltiin, joskus paistettiin ahvenia, keiteltiin kahvia.  Tupakkaa kului ja maailmaa parannettiin.  Ja lokkien riemulla ja huumaavalla metelillä ei ollut mitään rajoja!

On se vaan melkoinen yhdistelmä: meri, rantakalliot, aamuaurinko ja lokit.  Myönnän toki, että kyllä se ”pahuksen kirkuna” on minuakin toisinaan häirinnyt.  Kun tietää, että olisi vielä pari tuntia aikaa nukkua ennen herätyskellon soittoa, mutta lokit pitävät huolen että se ei onnistu.  Näin oli Hämeenlinnassa, kun asuttiin aivan keskustassa, ja lokit ja tiirat rakentelivat pesiään jopa kerrostalojen pihoille.  Silloin kieltämättä ei kovin auvoisia muistoja mieleen nouse.

Mutta näin eläkkeellä ollessa, kun ei ole mitään vakituista kiirettä. Nyt voi siirtää itsensä ajatuksissaan paikkaan, jossa kaikki on helppoa, kiire on poissa ja nuoruus on ikuisesti säilyvää.  Ja lokit jatkavat huutoaan sekä loputonta lentoaan lapsuuden kesistä, vuosikymmenien halki!