Muistan kesän

Lokit

Päiväkävelyllä ajatukset harhailevat.

Aurinko!  Meren läsnäolon tunne.

Eiranrantaa Kaivopuistoon, talvi takana.


Äkkiä tajuntaan leikkaa ääni.

Lokit!  Ne ovat täällä taas.

Siivet viipaloivat ilmaa, sirpaloivat taivaan.


Lensivät aiemmista kesistä.

Meri!  Varhaisen aamun raukeus.

Hetken olin muualla, keskikesän kalliorannalla.




On ääniä, jotka tuovat mieleen jotakin aiemmasta, paikan, tapahtuman tai tilanteen.  Sellaisen jonka olet elänyt joskus, ehkä jo kauan sitten.  Johon liittyy jokin voimakas elämys.  Minulle lokkien äänet laukaisevat muistumia kauan sitten olleista kesistä.  Kesä, meri ja selittämätön kaipaus jonnekin.  Kuten somerolainen Unto Mononen asian kiteytti: ’’aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...’’ jne.  Ensimmäiset muistot kesästä ja lokeista eivät tosin liity mereen.  Ne muistot syntyivät jo Somerolla, kesäisellä uimarannalla.  Someron saha sijaitsi lähellä uimarantaa ja isot tukkilautat kelluivat siinä ehkä kolmisenkymmentä metriä rannasta.  Lokit ja tiirat etsivät ruokaansa tukkilauttojen reunamilla ja välillä lepäilivät tukkien päällä.  En osaa sanoa pidimmekö me kersat pulikoidessamme kovempaa huutoa kuin lokit, todennäköisesti kuitenkin.

Järvi vaihtui mereksi sitten myöhemmin, Espoossa asuessa.
Lokit, meri ja varhainen aamu on yhdistelmä, joka minun tajuntaani on syöpynyt muutamasta kesästä nuoruudessa, 60- ja 70-luvuilla.  Ensimmäinen oli eräs juhannusta edeltävä viikko saaressa jossakin Porvoon suunnassa.  Aamulla heräsi lokkien riemukkaisiin huutoihin ja kiljaisuihin.  Aurinko oli jo lämmittänyt hyvän tovin, nukutti vielä, mutta aika oli juuri oikea ongelle lähtöön. Veneessä istuessa katseli välkehtivää merenpintaa, lokkien liitelyä ja lämpenevästä rantakalliosta nousevaa ilman väreilyä.  Sellaisen tunnelman olisi suonut jatkuvan.

Sitten vähän myöhemmin olin varusmiespalvelusta suorittamassa Helsingin edustalla Isosaaressa.  Kotiutuminen oli toukokuun puolessavälissä, viimeiset viikot olivat mukavan joutilaita.  Olin merivalvonnassa, tähystys- ja vartiopaikka oli Rikaman tornissa, korkealla jyrkkien merenrantakallioiden päällä.  Heti aamupalan jälkeen otin hyvän kirjan kainaloon ja kapusin johonkin suojaisaan kallionkoloon.  Siltä oli hyvät näkymät aurinkoiselle merelle.  Mieli pyrki jonnekin ulapan taakse, ja lokit jaksoivat iloita äänekkäästi alkavasta kesästä.  Kukaan ei kaivannut, minnekään ei ollut kiire.  Kunhan piti huolen että ehti ruokailuun.  Muistan, että tällaista onnea kesti pari-kolme viikkoa, sitten oli lähdettävä siviiliin.

Armeija liittyy myös seuraaviin merellisiin muistoihin.  Kuuluin siihen ikäluokkaan joka sai kutsun kertausharjoituksiin peräti kolme kertaa.  Ja koska olin saanut merivalvontakoulutuksen, oli palveluspaikkana Hanko.  Kolmena kesänä sain tehtäväksi perustaa valvonta-aseman Hangon ja Tammisaaren edustalla olevaan saaristoon.  Kahtena vuonna se sattui parhaaseen kesäaikaan.  Ymmärrettävästi noissa oloissa nukkuminen jäi melko vähille.  Oli vartiovuorojen vaihtoa, radioliikennettä, hyttysiä sekä monenlaista muuta mikä häiritsi nukkumista.  Niinpä joka aamu, jo varhain, melkeinpä aamuyöllä, istuskelin rantakallioilla.  Aina oli myös jokunen muu joka ei osannut nukkua.  Siinä sitten istuskeltiin, joskus paistettiin ahvenia, keiteltiin kahvia.  Tupakkaa kului ja maailmaa parannettiin.  Ja lokkien riemulla ja huumaavalla metelillä ei ollut mitään rajoja!

On se vaan melkoinen yhdistelmä: meri, rantakalliot, aamuaurinko ja lokit.  Myönnän toki, että kyllä se ”pahuksen kirkuna” on minuakin toisinaan häirinnyt.  Kun tietää, että olisi vielä pari tuntia aikaa nukkua ennen herätyskellon soittoa, mutta lokit pitävät huolen että se ei onnistu.  Näin oli Hämeenlinnassa, kun asuttiin aivan keskustassa, ja lokit ja tiirat rakentelivat pesiään jopa kerrostalojen pihoille.  Silloin kieltämättä ei kovin auvoisia muistoja mieleen nouse.

Mutta näin eläkkeellä ollessa, kun ei ole mitään vakituista kiirettä. Nyt voi siirtää itsensä ajatuksissaan paikkaan, jossa kaikki on helppoa, kiire on poissa ja nuoruus on ikuisesti säilyvää.  Ja lokit jatkavat huutoaan sekä loputonta lentoaan lapsuuden kesistä, vuosikymmenien halki!