Seitsemän laulua

 

 

Saima Harmajan runoihin

Voidaanko millään kommunikaatiomuodolla ilmaista asia samanaikaisesti muutamalla sanalla, äärimmäisen tarkasti, ja samalla niin, että jokainen vastaanottaja muodostaa siitä omaan maailmaansa sopivan.  Ei siis näin hankalasti, kuin mitä edellinen lause oli muotoiltu.  Otsikosta jo voi päätellä, että mielestäni runo täyttää kummatkin tavoitteet.  Tai ilmeisesti runo ilmaiseekin juuri jokaisen omaa maailmaa, tarkasti, selkeästi.  Runo säätää mielen vastaanottavaksi.  Ja toisaalta taas mielentilansa mukaan on helppo valita sopiva runo.

Runoja ja runoilijoita (kuten muutakin taidetta) on aina luokiteltu.  On Isänmaallisia runoja ja on poliittisia runoja.  On rakkausrunoja, kaihorunoja, pilkkarunoja ja lastenrunoja.  Sekä tietysti pöytälaatikkorunoja.  Itselleni runo on Runo silloin kun se puhuttelee juuri minua, kun siinä on jotakin ’’särmää’’.  Sitä samanlaista särmää jota vaadin musiikiltakin, en vain osaa määritellä mitä se oikeasti on.  Se on jonkinlaista tartuntapintaa, jonka ansiosta se takertuu mieleen, hyväilee joitakin nautinnon tuottajia aivoissa, yhteyttää yllättäviä asioita ja näkökulmia.

Kouluaikana tein ensimmäisiä lähestymisyrityksiä runoon.  Jotakin jo sieltä jäi mielen sopukoihin.  60-luvulla nuoruusvuosina kulttuurinnälkä, vallankumousromantiikka sekä ennenkokematon kaihontunne veivät vähän syvemmälle tähän uuteen runojen maailmaan.  Tuli pakolliset Saarikosket, Sinervot, Viidat ja sitten 70-luvulla Rossit, Saaritsat, Nerudat ja sitä rataa.  Se oli kuitenkin enempi sellaista pintapuolista etsimistä, tyyliin ’’mä mistä löytäisin sen laulun....’’. 

Samalla vuosikymmenellä olin mukana Koiton Laulu -nuorisokuorossa.  Johtajana oli ensimmäisinä vuosina Toni Edelmann, säveltäjä-pianisti.  Ohjelmistossa oli useita hänen säveltämiään lauluja, joita oli tehty hyvin erilaisten runoilijoiden teksteihin.  Näitä lauluja harjoiteltaessa joutui paneutumaan aivan uudella tavalla teksteihin.  Runoja piti pystyä tulkitsemaan, täytyi päästä sisälle tekstiin, kantavaan ajatukseen, tunnetiloihin, runoilijan pään sisälle.  Toni osasi olla vaativa, vaikka olikin hyvin mukava mies!  Nämä vuodet kuoron kanssa opettivat lähestymään runoja aivan uudella tavalla.

Miksi juuri nyt kirjoitan runoista?  No siksi että eilen illalla osallistuin hyvin vaikuttavaan tilaisuuteen!  Tänä vuonna tulee Saima Harmajan syntymästä 100 vuotta ja siitä syystä vietetään runoilijan juhlavuotta.  Saima Harmaja syntyi 8.5.1913 ja kuoli tuberkuloosiin hyvin nuorena 21.4.1937. Tämän herkän ’’kaihorunoilijan’’ runot jäivät elämään.  Juhlavuonna järjestetään useita erilaisia tilaisuuksia, eilen oli Balderin salissa runo-laulukonsertti otsikolla Kuolematon kevät.  Runoja sekä otteita Harmajan päiväkirjasta lausui Hellevi Härkönen.  Myönnettäköön, että en olisi mennyt tilaisuuteen pelkästään tästä syystä.  Mutta, siellä esitettiin myös Seitsemän laulua Saima Harmajan Runoihin.  Laulusolistina oli upea Sanna Pietiäinen, ja runot oli säveltänyt Arto Koskinen, joka itse myös säesti Pietiäistä. 

Somerolainen säveltäjä, pianisti ja klavikordisti Arto Koskinen on tehnyt pitkän uran musiikin parissa.  Alkuvuosina hän työskenteli mm. Rauli Somerjoen, MA. Nummisen sekä Jormas-yhtyeen kanssa.  Opiskelu vei sitten Sibelius Akatemian kautta Intiaan useaksi vuodeksi opiskelemaan laulua ja sävellystä.  Hänen musiikkinsa on saanut vaikutteita klassisesta länsimaisesta, afroamerikkalaisesta, intialaisesta sekä myös persialaisesta laulumusiikista.  Hänen pääteostaan, Fuga Indiana, on esitetty mm Helsingin Juhlaviikoilla vuonna 2003.

Eilisessä tilaisuudessa esitetyt seitsemän laulua olivat minulle aivan uudenlainen, yllätyksellinenkin, lähestyminen Arto Koskisen musiikkiin.  En osaa niitä tässä alkaa analysoida sen kummemmin, taitoni ei siihen riitä.  Sanon vain, että en ole aiemmin kuullut laulumusiikkia joka soi niin kauniisti ja samalla jylhän komeasti kuin nämä sävellykset.  Oman mausteensa sävellyksiin antoi häivähdys jostakin Intiasta ja Aasiasta, joka oli selvästi aistittavissa.  Runon ja musiikin symbioosi oli niin lähellä täydellistä, että välillä oli vaikea erottaa niiden rajaa.  Kiitos kuuluu myös ilman muuta Sanna Pietiäiselle, joka oli sisäistänyt niin runoilijan kuin säveltäjänkin kaikki mielialat ja nyanssit.  Illan anti oli vaikuttava!

No tässä olivat nämä minun seitsemän ’’lauluani’’.  Runoja aion vastakin lukea ja kuunnella.  Mutta jos sitten vielä tarjoutuu tilaisuus eilisen kaltaiseen runon ja musiikin yhteensulautumiseen, niin ....  Ei minua sieltä mikään pois pidättele.  Muuten, juhlavuoden tilaisuuksia tulee lisää: menkää kuulemaan Saima Harmajan runoja.