Vapauden ja itsenäisyyden puolesta on taisteltu kautta ihmiskunnan historian. Suomessakin olemme käyneet omat itsenäisyystaistelumme. Nämä taistelut alkoivat jo 1863 valtiopäivistä jolloin luotiin pohjaa kuntademokratialle, jatkuivat verisinä 1918 ja uudelleen 1939 päättyen vasta 1944 syksyllä.
Sodan päätyttyä isät palasivat kotiin. He jotka olivat selvinneet hengissä. Töihin oli tartuttava heti, kotirintaman äidit ja tyttäret olivat pitäneet yksinään huolen kotien selviytymisestä. Ehkä kaikki olisivat tarvinneet vuoden vuorotteluvapaata, mutta kun sitä ei vielä oltu keksitty. Ei oltu vielä ehditty rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa.
Itsenäisyys. Tuskin he silloin siihen kovin juhlallisesti osasivat suhtautua. Oltiin lyöty vihollinen sotimalla. Oltiin säilytetty Suomi maailmankartalla. Eivät he siitä silti juurikaan puhuneet, ainakaan julkisesti.
Joskus joku tuntemattomampi mies tuli käymään iltasella kylässä. Isä ja vieras juttelivat yömyöhään hiljaisella äänellä keittiön pöydän ääressä. Jos olisi tarkkaan osannut kuunnella, olisi ehkä kuullut miehessä ja isässä kaiken muuttaneesta tapahtumasta rintamalla. Jos olisi kesäisenä lauantai-iltana sattunut pääsemään riittävän lähelle metsän reunassa istuvaa miesten rinkiä, olisi kortinpeluun ja viinapullon hyväilemisen takaa nähnyt sekä kuullut rikottujen ihmisten ahdistuksen ja tuskan. Jos olisi kaupan ulkopuolelle kokoontuneiden naisten supattelusta jotain kuullut, olisi ymmärtänyt ehkä edes jotain sotaleskiksi jääneiden murheesta.
Mutta mehän emme sitä vielä silloin ymmärtäneet, me heti sotien jälkeen syntyneet. Ilmapiirin muuttumisen vuosien myötä toki sentään jotenkin vaistosimme. Olimme selvinneet sodasta. Rakennettiin tätä hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen, tukineen ja avustuksineen.
Sitten aikanamme me suuret ikäluokatkin olimme nuoria aikuisia. Sen ikäisiä kuin isämme silloin kun heille tuli käsky lähteä rintamalle. Emme me osanneet koettuihin sodan kauheuksiin samaistua, emmehän me olleet sitä kokeneet. Olimme kokeneet ja nähneet vain sen seuraukset. Ei haluttu sellaisen enää koskaan tapahtuvan. Otettiin kantaa ja osoitettiin mieltä rauhan puolesta, Tsekkoslovakian puolesta, Vietnamin puolesta, Chilen puolesta, maailman nuorison puolesta, lasten oikeuksien puolesta jne. Melkein aina jonkin puolesta.
Onko melkein 80 vuotta ilman sotaa jo liian pitkä aika? Meneekö meillä jo liian hyvin?
Tänä päivänä kuuluu asiaan olla aina vastaan, täytyy vastustaa kaikkea. Toiset vastustavat ja herjaavat, toiset puolestaan vastustavat ja herjaavat heitä. Aina löytyy vastustettavaa ja herjattavaa. Jokainen haluaa olla erilainen kuin muut ja siten ansaita paikka muiden samanlaisten joukossa. Ansaita paikka hyvien joukossa, olla parempia. Olla niitä joiden oikeutena on heittää ensimmäinen kivi vain koska voivat.
Toki sentään vastustetaan myös sitä pahinta asiaa, sotaa.
Tämänkin vuoden Itsenäisyyspäivään kuuluu että järjestetään taas mielenosoituksia perinteisiä Itsenäisyyspäivän viettotapoja vastaan. Saadaan taas olla vastaan. Saadaan, koska ollaan itsenäisiä ja eletään demokratiassa. Kiitos isiemme, sankarien, jotka ovat jo lähes kaikki poistuneet keskuudestamme.
Viime aikoina itsenäisyyttämme, turvallisuudentunnettamme sekä yhteistä tahtotilaamme on monin eri tavoin yritetty horjuttaa raakalaismaista sotaa Ukrainaa vastaan käyvän naapurimme Venäjän toimesta. Onneksemme Suomen itsenäisyys ja kansalaisten turvallisuus on varmistettu nykyisin paremmin kuin ehkä koskaan. Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa!
Hyvää Itsenäisyyspäivää.
(Julkaistu myös SOMERO-lehdessä 5.12.2023)
