Melankolia

                                                                                                        (*) Eppu Normaalia lainaten      

 

 

     Valokuvia katsellessa huomaa toisinaan että joidenkin kuvien kohdalla pysähtyy pidemmäksi aikaa.  Kuvassa on jotakin mikä saa jonkin tunteen liikahtamaan sisällä, kuva herättää joitakin tuttuja tuntemuksia omasta elämästä.  Kuvassa ei sinällään tapahdu juurikaan mitään näkyvää, siinä ei ole räiskyvää toimintaa ja menoa vaan pysähtyneisyyttä ja hiljaisuutta.  Se onkin se jokin mikä ei näy kuvasta mutta jonka olemassaolon tiedostaa.  

    Siinä on kyse tunteesta nimeltä melankolia.    

    Olen etsinyt monesta paikasta täsmennystä sille mitä melankolialla oikeasti tarkoitetaan.  Melankolian käsitteeseen sisältyy tai liittyy monenlaisia piirteitä ja muotoja.  Jotain olen jo ehtinyt saada selville itse melankolian käsitteestä ja myös siitä miten se ilmenee valokuvassa.

 

    Aluksi on todettava että melankolia ei ole masennusta, ahdistusta eikä ankeutta!  

    Melankolia on syvää alakuloisuutta, nostalgista ikävää ja estetisoitua surua.  Melankolia on kaipuuta, kaihoa, kaipausta ja menetetyn tai saavuttamattoman asian ikävää.  Saksassa on käsite sehnsucht joka on käännetty "kaipaukseksi", "haluksi", "kaipuuksi" tai "himoksi".  Jotkut psykologit käyttävät sanaa edustamaan ajatuksia ja tunteita kaikista elämän osa-alueista, jotka ovat keskeneräisiä tai epätäydellisiä, yhdistettynä kaipuuseen ihanteellisiin vaihtoehtoisiin kokemuksiin.  Portugalilaiseen Fado-sävelmään kuuluu keskeinen tunne nimeltä saudade.  Sitäkin on vaikea kääntää yhdellä sanalla, mutta se tarkoittaa kaihoa, kaipausta, melankoliaa ja menetetyn tai saavuttamattoman asian ikävää.

    Jos yrittäisi tiivistää melankolian yhteen ajatukseen niin se voisi olla vaikkapa:

    Melankolia on rauhallinen surumielisyys, 

jossa menetys tai epätäydellisyys tiedostetaan, mutta ilman voimakasta ahdistusta – 

siihen liittyy usein kauneuden kokemus.

    Toisin sanoen: suru ilman paniikkia, kaipaus ilman epätoivoa ja hyväksyntä ilman täydellistä tyytyväisyyttä.

    Melankolia on mietiskelevää, syvällisen rauhallista ja läsnäolevaa elämänasennetta tai toimintatapaa, ei emotionaalisesti räjähtävää tunnetta.

 

 

"Olen kuullut, on kaupunki tuolla" 

(Kuvassa bloggaaja on selvästikin melankolian vallassa Seurasaaren rannassa 2012.)

 

 

Mutta miten melankolia näkyy valokuvissa.  

    On muutamia asioita jotka pitäisi löytää, joita pitäisi aistia ja tuntea kuvaa katsoessa: 

    Hiljaisuus.  Melankolia on lähes aina hiljainen tunne.  Visuaalisesti se on tyhjä tila, yksittäinen ihminen, sumu, iltavalo ja pysähtyneisyys.

    Yksinäisyys (ei välttämättä negatiivinen).  Ei tarkoita yksinäisyyden tuskaa, vaan enemmänkin yksin olemisen tietoisuutta.  Valokuvassa selkä katsojaan päin, yksittäinen hahmo suuressa tilassa, tyhjä penkki tai yksi valo pimeässä.

    Ajallinen kerroksellisuus.  Tunne että jotain on ollut ennen, jotain voisi tulla mutta nyt on välitila.  Kuvassa se on vanhat rakennukset, autiot paikat, syksy, ilta ja sade.

    Esteettinen suru.  Tämä erottaa melankolian masennuksesta, sillä melankoliassa on kauneuden kokemus surussa.  Jos kauneus puuttuu, tunne muuttuu helposti ankeudeksi, masennukseksi tai ahdistukseksi.

    Sitten on muutamia asioita jotka ovat vaihtelevasti melankolian piirteitä, eivät siis  suinkaan aina.  

    Nostalgia on sellainen joka voi olla mukana mutta ei pakollinen.

    Kaipuu (sehnsucht / saudade) on hyvin tyypillinen mutta ei pakollinen.
Melankolia voi olla myös pelkkää hyväksyvää haikeutta ilman selkeää kohdetta.

    Suru, vaikka yllättävää kyllä, melankolia ei aina olekaan varsinaisesti surullinen.
Suru voi olla haikeaa, mietteliästä, pehmeää ja tyyntä.

    Melankolia kuvassa voi olla myös karuus, minimalistisuus tai realistisuus.

 

 "Odotusta" 

  

   Löysin myös pari ohjetta suorittaa yksinkertainen testi kuvalle:

    Kuvan melankoliaa voi testata vaikka kysymällä: herättääkö kuva enemmän hiljaista ajatusta kuin voimakasta tunnetta?  Jos vastaus on kyllä, se on usein melankoliaa.

    Toinen hyvä testi on kysyä: onko kuvassa enemmän jälkeä kuin tapahtumaa?  Melankolia liittyy usein siihen että jotain on juuri tapahtunut tai jotain voisi tapahtua mutta juuri tämä hetki on siinä välissä.

Melankolinen kuva näyttää siltä kuin siinä kuuluisi hiljainen musiikki.
Usein siinä on rytmi, hengitys ja pysähdys.  

Ei draamaa vaan resonanssia.

    Melankolia on tunne jossa kauneus ja katoavaisuus kohtaavat.

    Melankolia ei yleensä synny siitä mitä kuvassa on, vaan siitä mitä kuvassa ei ole.  Se voi olla ihminen joka puuttuu, hetki joka on ohi, tarina jota ei kerrota loppuun tai liike joka on pysähtynyt.

    Melankolia on tunne joka saa katsojan täydentämään kuvan omilla muistoillaan.  Silloin kuva alkaa “elää” katsojan sisällä eikä vain seinällä.

 

Melankolia on siis mitä ilmeisimmin hyvin tärkeä tunne.  

Antaa sen toisinaan vapaasti viedä mukanaan – 

sisältä saattaa löytyä yllättäviäkin tuntemuksia!

"Tyttö ja meri" 

 

   (Olen alkanut etsiä omista otoksistani melankolian piirteitä, ties vaikka siitä saisi teeman seuraavaan näyttelyyn?!)

 

 ****************

 

Suomalaisen sielunmaisemaa etsimässä

 

    Keväällä 2023 hankin itselleni tuon ihmevekottimen nimeltään digitaalinen saksofoni ja kohta sen perään kunnon perinteisen tenorisaksofonin.  Edellisestä saksofonista oli aikaa jo yli 40 vuotta.  Sitten aloin kerätä nuottikokoelmaa jotta olisi jotain soitettavaa.  Siitä alkoi pitkä ja mukaansatempaava vaellus syvälle suomalaisen iskelmämusiikin ja sielunmaiseman syövereihin.  Oli löydettävä sävellyksiä jotka ovat niin melodisia ja puhuttelevia että ne toimivat ilman pianolla ja bassolla luotua sointupohjaa.  Sellaisia joiden idea ei ole nokkelissa sanoituksissa tai erikoisissa rytmeissä.  Niiden pitää toimia pelkästään saksofonin varassa.  Ja niitähän alkoi vähitellen karttua, muistin kätköistä pulpahteli sinne jo lapsuudessa ja nuoruudessa tarttuneita melodioita.

  **************

  Suomalaisessa sielunmaisemassa on jotain syvästi kaihoisaa, jotain, joka resonoi suoraan sydämeen. Tähän sielunmaisemaan melankolia asettuu kuin luonnostaan.  Se ei ole pelkästään surua tai alakuloa, se on eräänlaista elämän kiertokulkua.  Iloon sekoittuu aina ripaus haikeutta.

    Sotien jälkeinen iskelmämusiikki syntyi juuri tämän tunteen pohjalta ja jopa vahvisti sitä.  Iskelmä kuvasi paitsi yksilön tunteita myös kansakunnan kollektiivista tarinaa: jälleenrakentamisen toivoa, sodan jättämää menetystä ja rakkautta, joka kurkotti kohti parempaa huomista.  Sävelissä ja sanoituksissa elivät kaikki ne tunteet, joita ei osattu pukea sanoiksi: kaipuu, menetys, rakkaus ja toivo.  Niistä tuli tapa käsitellä elämän haasteita ilman, että niitä tarvitsi itse välttämättä sanallistaa. 

    Iskelmä ja melankolia sopivat suomalaisuuteen, ne tuovat meidät lähelle omia tunteitamme ja tarinaamme.  Melankoliassa ei ole mitään häpeällistä; se on rehellisyyttä elämälle ja iskelmä antoi sille äänen.  Melankolia on katkeransuloinen tunnetila, joka helpottaa kielteisten asioiden kokemista.  Samalla se kantaa myös toivoa, moni iskelmä alkaa surulla ja päättyy jonkinlaiseen valon odotukseen.

    Me sotien jälkeen syntyneet kannamme yhä tätä perintöä mukanamme.  Me ymmärrämme, että melankolia ei ole pelkkää synkkyyttä vaan osa elämän tasapainoa.  Sukupolvemme on myös yksi tärkeimmistä iskelmän säilyttäjistä ja arvostajista, me muistamme tanssilavat ja radiossa soineet laulut.  Musiikki elää edelleen vahvana muistoissamme, se muistuttaa meitä siitä, että elämässä voi olla iloa ja surua, toivoa ja kaihoa.

**************

    
    Nuottikokoelmani alkoi siis karttua melkoisella vauhdilla.  Löytyi tangoa, valssia ja foxia.  Pelkästään Unto Monosen sävellyksiä kertyi nelisenkymmentä, Topi Kärkeä ja Erik Lindströmiä myös melkoiset nivaskat.   Sitten laajensin repertuaaria amerikkalaisiin evergreeneihin ja vannoutunut jazzin harrastaja kun olen niin etsin myös pinon ns. jazz-standardeja.  Kansanmusiikin puolelta tein löytöjä useammistakin maista ja myös tuolta vähän hartaamman musiikin puolelta tuli monta osumaa, joululauluja unohtamatta.  Tällä hetkellä soitettavaan kappalevalikoimaani kuuluu noin 400 nuottia, kaikki ne olen transponoinut saksofonilla helposti soitettaviin sävellajeihin ja suurentanut A3 kokoisiksi jotta vanhat silmäni pystyisivät ne helpommin lukemaan.

    Soittoharjoitukset vievät suuren osan ajastani, joitakin soittokeikkojakin on ollut.  Kuulijat ovat olleet tällaista vähän iäkkäämpää porukkaa, heitä silmälläpitäen repertuaariani olen rakentanutkin.  Nuo kolme edellistä postaustani (Muistojen Bulevardi, Musiikkia aivoille ja Iskelmä sodanjälkeisessä Suomessa) ovat itseasiassa runkoina ikäihmisille suunnattuihin soittosetteihin, "soitannollisiin puheenvuoroihin".  Sisällytän niihin kuhunkin 5 - 6 jollain tavalla teemaa sivuavaa kappaletta jotka soitan fonilla.  Jokaisen kokonaisuuden kesto on noin 30 minuuttia.  Katsotaan mitä tuleman pitää.

 

Mökillä on hyvä "reenata", ei naapurit häiriydy.

    Tämä on todennäköisesti tämän vuoden viimeinen postaus.  Nyt olisi tarkoitus poimia vuosina 2013 -2024 blogiin kirjoittamistani jutuista sellainen nivaska jonka voisin pienellä muokkauksella laatia kirjaksi.  Mitähän siitäkin tulee?  Eivätpä sitten ainakaan katoa bittiavaruuteen kun siirryn tuonne pilvenreunalle ihmettelemään tätä nykyistä maailmanmenoa. 

 

Hyvää vuodenvaihteen juhlakautta.