Circle of Dreams

   

 

    Eräänlainen taustaselitys näyttelyni avajaisiltaan

    Olen jo pidempään miettinyt ja yrittänyt saada selville että mihin onnelliseen olotilaan tällä kaikella kohelluksellani oikein pyrin.  Mitä yritän itselleni todistaa.  (Tuossa kuvassakin vanha ukkorähjä soittaa saksofonia, taustalla valokuvia ja vieressä pöydällä nippu runokirjoja.  Asettuisi jo aloilleen.)

    Vastaus on kai vaan yksinkertaisesti että jonkinlainen tekemisen pakko  Olen pyrkinyt toteuttamaan jo nuoruudessa syntyneitä haaveita.  Aika on rajallista, mutta toisaalta eläkevuosina sitä aikaa kuitenkin on löytynyt riittävästi.  Nyt on tullut hetki jollain tasolla paketoida koko tämä elämäni haaveiden kehä (Circle of Dreams).  Jonkinlainen loppurutistus.

************

    Musiikki on seurannut minua lähes kehdosta saakka.  Sain musiikin ihoni alle.  Isä, isän veljet, isoisä, isoisän veljet, isoisän isä… nämä ainakin soittivat joko haitaria tai viulua.  Musiikki on ollut minulle selkäranka joka on auttanut pysymään kasassa vaikeinakin aikoina.  Sain ensikosketuksen soittamiseen Someron Yhteiskoulun 5-luokalla, soitin koulun puhallinorkesterissa tenoritorvea.  Sitä seurasi isäni ostama trumpetti sekä kesätyörahoilla hankkimani ensimmäinen tenorisaksofoni 16 ikäisenä.  Tämä tapahtui Espooseen muuton jälkeen.  Sen jälkeen ovat vuorotelleet rummut ja saksofoni.  Jossain välissä opiskelin musiikkia parin vuoden ajan legendaarisessa Klaus Järvisen Oulunkylän Pop/jazz musiikkiopistossa.  Helsinkiläisessä Koiton laulu -kuorossa olin mukana 6-7 vuotta, esiinnyttiin jopa Leipzigin Oopperatalossa!  Musiikin parissa olenkin saanut toteuttaa haaveitani ihan tyydyttävästi läpi vuosikymmenten. 

    Edellisen alttosaksofonini myin yli 40 vuotta sitten, rummut jäivät tuonne 20 vuoden taakse.  Soittelin silloin rumpuja kolmessakin eri porukassa.  Viimeisellä keikalla marraskuussa 2003 soitimme illan viimeisenä valssina ”Pelimannin jäähyväiset”, miten sattuikaan!  Tuon kuvassa näkyvän helpposoittoisen digitaalisen saksofonin hankin tämän vuoden maaliskuussa ja kesäkuun alussa ostin taas ihan oikean tenorisaksofonin.  Kuvittelen vähitellen tulevani taas jotenkuten sinuiksi sen kanssa.  Aikaahan on koko loppuelämä, mitä se sitten ajallisesti tarkoittaakaan!

 

Pepe 60-luvulla

Isäni Pentti 1943

Isoisäni Kalle 60-luvun lopulla

Isosetäni Werner ja Wäinö 1920-luvulla

 

************

    Kirjoittaminen on myös jossain muodossa pysynyt varjona kintereilläni nuoruudesta alkaen.  Kirjoittamista aloin aktiivisemmin harjoitella eläköitymisen jälkeen.  ”Mielentiloja” on nyt kolmas julkiseksi tarkoitettu kirjani joulukuun 2020 jälkeen.  Sanotaan että lukemalla oppii kirjoittamaan.  Sillä määrällä kirjoja jotka olen elämäni aikana lukenut, pitäisi olla, jos ei nyt sentään aivan Finlandiaa voittanut niin kuitenkin ihan oikea kirjailija – tai ainakin jotain sen tapaista.  Näinhän ei kuitenkaan ole tapahtunut, se vaatii näemmä jotain muutakin!  Mutta hyvän kirjallisuuden lukeminen on opettanut ymmärtämään ihmisen elämää ja ihmisenä olemista hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja ympäristöissä.  Ei lukeminen koskaan hukkaan mene!

************

    Valokuvaaminen, kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, on myös ollut lähes elämän mittainen harrastus.  Tämä harrastus tavallaan ”huipentuu” tähän toiseen näyttelyyni.

************

   

    Tämä kaikki on osa minua, osa elämääni, sisäistä ja ulkoista kaaosta jota olen yrittänyt saada jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä näyttely ja runokoelma, tuo 3. lokakuuta pidetty avajaisilta torventoitotuksineen – tämä kaikki on haaveitteni Check Point.  Toivottavasti ei kuitenkaan aivan vielä Final Count Down.

    Olen onnellinen siitä että olen voinut toteuttaa nuoruuteni haaveita edes tällä tavalla ja tasolla.  En onneksi enää haaveile tulevani muusikoksi: ”Someron Sonny Rollinsiksi”, en kirjailijaksi: ”Someron Saarikoskeksi” enkä valokuvaajaksi: ”Someron Samuli Paulaharjuksi”, kuten haaveilin joskus nuorena miehenalkuna.  Haaveilen ainoastaan että voin vähän soitella omaksi ilokseni, kirjoitella joskus jotain kun pakottavaa tarvetta syntyy sekä ottaa valokuvia jotta olisi sitten vielä vanhempana enemmän muisteltavaa (ja unohdettavaa).  Jos jotain muuta on syntyäkseen niin sitten on, aika näyttää.  

************

    Ns ”Maailman parantajaksi” tai peräti pelastajaksi en kuvittele enää kykeneväni, ehkä taivaanrannan maalariksi!  Maailmamme ei toden totta ole ongelmaton ja sen ongelmat tuntuvat murskaavan suuruisilta, lamaannuttavilta.  Ilmastonmuutos, luontokato, tekoäly – siinä tämän päivän paha kolminaisuus.   Tekoäly on pahassa kolminaisuudessa siksi että näen siinä olevan todella runsaasti väärinkäytöksen mahdollisuuksia kiistattoman hyödyn ohella.  Väärinkäytökset liittyvät tietysti rankimmillaan rikolliseen toimintaan mutta merkityksellisen paljon myös mediassa jaettavan tiedon manipulointiin.  Ja mikä tuntuu pahimmalta on se, että kohta ei enää tarvita kirjailijoita, ei kuvataiteilijoita, ei säveltäjiä, ei muusikoita!!!  Tekoäly hoitaa kulttuurialan, ja kun ihmisen luovuutta, älyä ja osaamista ei enää tarvita, ne kuihtuvat ja kuolevat pois.  Millainen tämä maailmamme olisi silloin?  Toivon hartaasti olevani väärässä.

    Se mitä jokainen kaikesta huolimatta voi tehdä on, että muistaa haaveilla ja unelmoida!  Haaveilla ja unelmoida paremmasta.  Löytää se itselleen onnellinen olotila jota kohti pyrkiä.  Ja sitten myös tehdä jotain sen eteen että haaveet, vaikka vähäisetkin, muodossa tai toisessa toteutuisivat.

************

 

    Nyt onkin taas aika laittaa kuulokkeet korville ja nauttia Sonny Rollinsin seurasta – vai olisiko John Coltranen vuoro...