Tänä aamuna tuli stoppi
Heräsin aamulla tavalliseen aikaan, tuossa puoli kuuden maissa. Kaikki ei ollut kuitenkaan aivan kohdallaan. Normaalisti nousen samantien ylös, vedän vaatetta niskaan, nappaan kameran kouraan ja painun ulos, kaupungille. Nyt vaan en saanut itseäni hievahtamaan. Olin hämmentynyt. Ei, tämä ei ole unihalvaus, joka ajoittain iskee lamauttaen kropan vaikka aivot ovat jo hereillä (pelottava vaiva, kunnes sain tietää mistä siinä on kysymys). Tämä oli nyt jotain muuta. Tämä oli aikaansaamattomuutta, turhautuneisuuden tunnetta ja selvästikin materian voitto hengestä. Päällimmäisenä oli jonkinlainen pettymyksen tunne. Tuttu hihna pitäisi taas nostaa tutulle isopyörälle, joka alkaisi taas jolkuttaa samaa tuttua rataansa.
Ja minä kun olen kuitenkin eläkkeellä, omien tekemisteni herra ja ylhäisyys, joskus narrikin. Ei perhana. Mietippä nyt Pepe mistä jumittaa.
Jonkin ajan kuluttua töihin lähtöä tekevä vaimo tuli ihmettelemään, että mikä nyt on, miksen ole jo kaupungilla? Menee hyvä aamuinen vastavalo ohi kameralta. Sanoin, että ei nyt vaan huvittanut, tänä aamuna, eihän se ole pakko että joka aamu.
Niin tosiaan, ei se ole pakko!
Minusta on taas tullut suorittaja. Pakko tehdä näin ja pakko tehdä noin. Olen muutaman viikon ajan ottanut joitakin asioita ja tekemisiä ilmeisestikin liian suurella vakavuudella. Tekisi mieli sanoa että intensiteetillä, mutta totisuudella lienee oikeampi sana. Tietyt asiat ovat vieneet perässään aamukuudesta tuonne vuorokauden vaihteeseen. Tekemiset joiden piti olla kivoja, inspiroivia sekä voimauttavia, ovatkin äkkiä muuttuneet suorittamiseksi. Aikomus oli, että päivisin piipahdan kahvilla jossakin terassilla, katselen ihmisten kiireistä menoa. Iltaisin voisi käydä konserteissa tai ihan vaan joskus poiketa lasilliselle punaviiniä. Kirjojakin on kertynyt mukava pino, odottavat vaan lukemista. Musiikkia olin ajatellut kuuntelevani paljon useammin, nyt kun sitä on rajattomasti kuunneltavissa. Ei tässä siis näin pitänyt käydä.
Eilen puolenpäivän jälkeen rikoin kaavaa tosin sen verran, että hyppäsin ratikkaan ja käväisin Hakaniemen torilla munkkikahvilla. Paitahihasillaan! No olihan se ihan mukavaa, tai oikeinkin mukavaa, mutta siellä istuskellessanikin taustaohjelmani mietti, että mitä tässä reissussa olisi twitterissä mainitsemisen arvoista. Tietokoneesta nuo taustaohjelmat saa pois päältä, eikä ne toisaalta useinkaan häiritse, hidasta tai kahlitse muuta tekemistä. Mutta omasta päästä noita taustaohjelman piruja ei meinaa millään saada suljettua, ctrl+alt+del ei tehoa. Tänään yritän ihan tosissani löytää ihmisen manuaalista kohdan, jossa neuvotaan päänsisäisten, (aivojen, sanoisi joku joka ei tunne minua) taustaohjelmien sulkeminen halutessa, ettei tarvitsisi vallan abortoida.
Kahvireissun jälkeen olin taas twitterissä, mietteeni menivät yleiseen jakeluun. Päivää twitterissä synkisti muutamiin toimittajiin kohdistunut käsittämätön nettiuhkausten ryöppy. Syynä ruotsinkieli ja siihen suhtautuminen - suomenruotsalaiset. Jopa apulaiskaupunginjohtaja ilmaisi tukensa tappouhkauksen kohteiksi joutuneille toteamalla mm. että Helsinki on kaksikielinen ja tulee olemaan sellainen! Apeaksi vetää mielen, kun tätä muuten niin mukavaan kansaamme pesiytynyttä vihamielisten ainesten esiintymistä miettii. Kun sen vihan saisi muutettua positiivisuudeksi ja suvaitsevaisuudeksi, olisimme huomattavasti vahvempia taistelussa oikeiden ongelmien ja yhteiskuntamme epäkohtien kanssa.
Aikaansaannokseni eilen oli Baana-kuvablogin ( http://tiopepe.kuvat.fi/ ) valmiiksi saaminen. Sen rakenteluun meni pari päivää: kuvien valitsemista ja käsittelyä sekä tekstien valmistamista faktojen tarkistamisineen. Nämä kuvablogit liittyvät erääseen toiseen työn alla olevaan projektiin. Siinä olen tosin vain tietyin tehtävin avustamassa. Taloyhtiömme nimittäin rakentaa asukkaille nettisivustoa, josta löytyy ohjeet kaikkeen taloa koskevaan ym.ym., melkein uusi Maailmankaikkeuden käsikirja. Tai oikeastaan taloyhtiötämme laajemminkin alueella käyttöön tulevaa, joten siihen tulee myös koko Jätkäsaarta käsittelevää sisältöä. Nämä minun kuvablogini ovat osa tätä Jätkäsaaren rakentamista ja valmistumista esittelevää osiota. Tehtävä näyttää aiheuttavan jonkinverran paineita näin harrastusmielessä kuvien kanssa puuhastelevalle. Se on kuitenkin sen verran mielenkiintoista, että en mitenkään jättäisi tällaista tilaisuutta väliin. Työn tavoitteellisuus patistaa oppimaan taas jotakin uutta, ja siinä näkee pakertamisensa tuloksen, ei käsin kosketeltavana mutta silmin näkyvänä.
Viimeisten viikkojen aikana päivät tosiaan ovat täyttyneet tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Aamuiset kävelyretket heräilevän Helsingin kaduilla kameran kanssa ovat kuitenkin ehkä päivän mieluisin osa. Huolimatta siitä, että tänä aamuna se vaan ei onnistunut. Aamukävelyn ja suihkun jälkeen on myös hieno hetki kaurapuuron, kahvin ja Hesarin parissa. Silloin ei vielä ole mitään kiirettä, ajatusten tonava saa virrata omaa tahtiaan. Ollaan päivän suvantovaiheessa, ad libitum.
Mikä tässä sitten oikein tökkii? Mikä nämä päivät ja viikot täyttää niin, että ne alkavat tuntua puurtamiselle? Näin äkkiseltään luulen, että olen vähän liikaa tullut riippuvaiseksi tuosta twitteristä. Se kahlitsee koneen viereen. Tuntuu että jotakin tosi tärkeää jää väliin, jos on liian kauan poissa twiitti-virrasta. Pelkää että menee ohi jotakin sellaista, jota olisi halunnut kommentoida ja mistä sanoa mielipiteensä. On totta, että siellä roikkumalla pysyy parhaiten ajan tasalla, saa ensimmäisten joukossa kuulla kaikki uutiset (onkohan se lopulta tärkeää). Twitterissä tietää mitä tapahtuu ja mikä on päivän kuumin puheenaihe. On siellä tosin paljon aivan joutavaa, tyhjänpäiväistä parranpäristystäkin. Itselläni twitterissä on se paha rajoite, että en ole kovin helposti syttyvä ja luonteva keskustelija ventovieraiden ihmisten kanssa. Kuulemma sitä kompensoi se, että tuttujen kanssa olen liikkaakin äänessä.
Koitan tästä lähtien pitää mielessä, että ei ole mitään pakkoa, minkä vuoksi tekisin näitä tekemisiäni. Teen niitä juttuja mitä haluan, ja mikä tuntuu hyvältä, ja silloin kun se minulle parhaiten sopii. Nyt aamupäivän asioita mietiskeltyäni, Paco De Lucian ja kahvin kera, olen myös taipuvainen rajoittamaan itseltäni twitterissä roikkumista. En missään nimessä luovu siitä, mutta ei minun koko aikaa tarvitse olla uutisvirran ja tapahtumien pyörteessä. Facebookissa on rauhallista, se ei kahlitse. Blogeja voi kirjoitella kun siltä tuntuu. Aamun kävelyretket kameran kanssa jatkuvat, vaikka kuvia ei aina tarttuisikaan matkaan. Kuvat päätyvät aikanaan kuvablogiin tai sitten eivät. Musiikki soimaan ja silmät kiinni kun siltä tuntuu. Ja sitten vielä ulos kahville, lasilliselle viiniä, konsertteihin tai muihin tapahtumiin. Ja tietysti kaverien kanssa Eromangan lihikselle tai joskus peräti lounaalle. Myönnän, elämä on kuitenkin ihanaa, kaikkinensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti