Euroviisut tulivat ja menivät

Jälkipeli jatkuu

Tämän päivän Helsingin Sanomissa kirjoitti kulttuuritoimittaja Mari Koppinen omia mielipiteitään euroviisujen voittajasta sekä Suomen tappion syistä.  Jospa minäkin esitän joitakin omia mielipiteitäni, koska osa niistä näyttää käyvän pahasti ristiin alan ammattilaisen mielipiteiden kanssa.  Eihän siinä mitään, se on hyvä että on erilaisia näkemyksiä, näinhän kehitys kehittyy.  Se on vaan vähän huonompi juttu, että toiset saavat mielipiteensä Hesarin sivuille, ja siellä ne vaikuttavat paljon suuremmilta totuuksilta kuin oikeasti ovatkaan.  Ehkä, mene ja tiedä. 

Ensimmäinen kohta johon puuttuisin (lainaus Mari Koppisen kirjoituksesta):

”Voittolaulua tekisi mieli kritisoida liiasta laskelmallisuudesta ja falskiudesta.  Siinä oli selviä kelttivaikutteita, ja Etelä-Amerikkakin kuuluu - mutta mitä tekemistä Tanskalla on niiden kanssa?”

Niin, ajatella; selviä kelttivaikutteita ja jopa Etelä-Amerikkaakin!  Tästähän voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään, mutta  lyhyesti muutama seikka.  Ensinnäkin, onko jossakin määrätty, että musiikissa ei saa ottaa vaikutteita mistään.  Saavatko vain neworleanssilaiset tehdä jazzia kaikkine tyylilajeineen tai ranskalaiset ainoina laulelmia, chansoneita jne...?  Koskeeko sama myös esimerkiksi kirjallisuutta ja maalaustaiteita?  Ja jos näin on, niin miten Suomi on sitten voinut laittaa viisuihin vaikkapa regeetä?  Ja eikö Suomen kappaleessa ollut mitään vaikutteita brittipopista, amerikkalaisesta purkkamusiikista eikä mistään muustakaan.  Oliko se puhtaasti suomalaista, pelkästään suomalaiseen mentaliteettiin ja perinteeseen perustuvaa?  Ja eikö esityksen lopun ”The Kiss” ollut mitenkään laskelmoitua?

Oma näkemykseni on, että niin musiikissa kuin muissakin taiteissa, on aina saatu ja tullaan aina saamaan vaikutteita muista kulttuureista.  Muutenhan koko ala kuolisi pystyyn, kaikki kehitys loppuisi, syntyisi vain sisäsiittoista itseään toistavaa taidetta.  Herra varjelkoon meitä siltä, että näin kävisi, että joku vaikkapa kehittää direktiivin, jossa taiteilijoiden keskinäinen kanssakäyminen kielletään.  Taiteen puhtauden nimissä.

Sitten Mari Koppinen toisessa jutussaan, Kommentissa, analysoi Suomen huonon menestyksen syitä.  Ensin tietysti ylistetään itse esitystä (lainaus):

”Siegfrieds kumppaneineen vei Malmö Areenalle parhaan show’n, mitä Suomi on vienyt ikinä. Myös promootiotyö oli huippuluokkaa.  Konseptikin toimi.”

Onneksi suurin syy huonoon menestykseen on kristallinkirkas: esiintymisjärjestys.  Olisi pitänyt esiintyä loppupäässä.  (Irlanti tosin jäi sijoituksessa viimeiseksi vaikka esiintyikin viimeisenä.  Poikkeus vahvistaa säännön?)  En ymmärrä miksi koko kisan järjestämiseen pitää panna sellainen määrä rahaa ja energiaa ja miksi kaikkien pitää siitä etukäteen niin hirvittävästi kohista, jos kerran homma on kiinni esiintymisjärjestyksestä.  Eikö silloin voisi järjestää vaikkapa sellaiset viisukilpailut, joissa veikattaisiin esiintymisjärjestystä tai jotain muuta vastaavaa?  Ja kun esiintymisjärjestys on arvottu, niin voittajat vaan kehiin, vaikkapa kolmanneksi viimeinen tai mikä milloinkin.  Itse muistelisin, että Suomikin on vuosien myötä esiintynyt niin alussa, keskellä kuin lopussakin.  Ja sijoitus on yhtä kertaa luukunottamatta ollut tappavan tasaisen laiha.  Mari Koppinen voisi tietysti analyysinsä tueksi käydä läpi vaikkapa viimeiset kolmekymmentä vuotta, ja katsoa monentenako voittajat esiintyivät.  Voisi sitten panna teoriansa epäilijöille, kuten minulle, luun kurkkuun. 

Kaikella ystävyydellä Mari Koppinen: sinun kirjoituksiasi luetaan laajasti, koska ne ovat Hesarin sivuilla.  Sen vuoksi ei pitäisi tappion pettymyksen antaa noin vahvasti vaikuttaa toimittajan työhön.  Se ei anna ammattimaista vaikutelmaa.  Ja kysymyshän oli kuitenkin vain euroviisuista, show’sta.  Odotan mielenkiinnolla seuraavia kirjoituksiasi.