Ja innostu vielä bloggaamisesta ja twitteristäkin
En ole todellakaan ainoa, joka kirjoittaa blogia somesta, sosiaalisesta mediasta. Blogeja on lukuisia. Osa niistä on oivallisia oppaita niille, jotka eivät vielä ole vihkiytyneet facebookin, blogin kirjoittamisen tai twitterin saloihin. Mutta luulenpa, että 65 vuotta täyttäneitä somesta bloggaajia on huomattavasti vähemmän. Johtuu ihan siitä, että nuoret ovat luontevasti ottaneet kentän haltuunsa. Heille se on luonnollinen jatkumo tekstiviesteistä (tai mistä saakka liekään) alkaneelle tietotekniikan kehitykselle yhteydenpidossa kavereihin. Nuoret ovat tavallaan kasvaneet tämän kehityksen sisällä, sitä ei ole tarvinnut edes sen kummemmin opetella.
Toisin on minun ikäluokkani, meidän eläkevaarien ja -mummojen kanssa. Meistä suuri osa on ollut tekemisissä tietokoneiden kanssa hyvin pienen ajan elämänkaarestaan. Ja senkin vasta työuran loppupuolella, jolloin oppimiskyky ja motivaatio atk:n käyttöön on jo hiipunut. Tunnenpa monia ikäihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät kaikesta, mikä liittyy tietokoneisiin. Suotakoon heille se. Mutta enempi onneksi on niitä, jotka eläkkeellä hakeutuvat erilaisille kursseille, joissa opetetaan perusasiat esimerkiksi kuvankäsittelystä, sähköpostista ja ennen muuta skypestä. Skype on ollut se maaginen asia, joka monet vanhemmat ihmiset on saanut innostumaan tietokoneesta. Onhan se monille isovanhemmille uskomattoman suuri asia, että voi jutella ”silmikkäin” kaukana asuvien lasten ja lastenlasten kanssa. Vaikka se tapahtuukin vain kuvaruudulla.
Itselläni ei ole ollut mitään kammoa itse tietokoneita ja niillä asioiden hoitamista kohtaan. Nuorena ei tullut opeteltua varsinaisesti mitään ammattia eikä ollut pahemmin koulutustakaan. Siispä hakeuduin 25-ikäisenä atk-operaattoriksi, ja sitä kautta erilaisiin muihin alan tehtäviin. Myöhemmin yrittäjänä toimiessani jopa rakensin firmalleni nettikaupan ihan alusta saakka koodaamalla. Hoidin kirjanpidot ja laskutukset 90-luvun alkupuolelta saakka itsenäisesti omalla koneella. Niin että kyllä tämä tekniikkapuoli ja sovellusten käyttö on ollut tuttua ja turvallista, ellei suorastaan riippuvuutta aiheuttavaa. On syytä huomata että silloin varhaisella 70 ja vielä 80 -luvullakin käytettiin tietokoneita, nykyään käytetään sovelluksia. Itse laitteiden käytöstä ei tänä päivänä juuri voi puhua, ne on tehty käyttäjälle niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista. Se mitä laitteen sisällä tapahtuu, se on huomaamatonta, siitä meidän ei tarvitse tietääkään. Riittää opimme klikkaamaan ja näpäyttämään oikeassa kohdassa.
Tämä tietokone sinällään ei siis ollut minulle probleema, mutta sitten tuli tämä some. Kaikki (yleensä huomattavasti nuoremmat) alkoivat puhua facebookista ja siitä miten nyt tästä alkaen pidämme keskenämme yhteyttä koko ajan ja lakkaamatta. Suhtauduin tähän ilmiöön hyvin skeptisesti, ja niinkuin vanhemman ja viisaamman ihmisen kuuluu, varoittelin lapsianikin sen kamalista vaaroista. Tietysti ilman tulosta. Sitten ajan kuluessa aloin kysellä itseltäni ja muiltakin, että mikä se on se onnellinen olotila mihin sitä facebookilla pyritään? Jokaisella oli tietysti omat näkemyksensä, yleensä positiiviset, facebookin ihmeellisyydestä. Tähän kun sitten vielä lisättiin blogit, joista puhuttiin joka paikassa, niin kyllä sormiani alkoi jo poltella ja myllerrys aivoissa alkoi olla melkoista. Ilman twitteriäkin, joka sitten vielä ilmaantui pisteeksi i:n päälle!
Tekniikka ja toteutus sinänsä näissä sovelluksissa kiinnosti ja luontainen kiinnostus uuteen alkoi saada vähitellen niskalenkin. Mutta, mutta. Omasta ja äitini mielestä en ole koskaan ollut mikään seuraihminen. Siis sosiaalinen luonne. Enemmänkin sellainen hiljaisenpuoleinen sivustaseuraaja, jörö jullikka. Joidenkin mielestä kyllä osallistun ihan riittävästi (joskus liikaakin) keskusteluun, mutta mielipiteet vaan ovat aivan vääränlaisia. Että mitenkä nämä palaset sovittaisi yhteen, kahdella kielellä vaikeneva jäyhä hämäläinen ja sosiaalinen media?
No tämä oli nyt sellainen ”både och” -tilanne. Vaikeata se oli koska facebookissa joutuu käymään keskustelua muiden kanssa. Helppoa se oli koska siellä voi miettiä rauhassa sanomisiaan ja sanoa sitten vasta. Twitterissä tätä keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa joutuu käymään käytännössä vieraiden ihmisten kanssa. Ja taas ne kaksi asian puolta: ujostuttaa twiittailla ventovieraiden kanssa, mutta toisaalta eiväthän nekään tunne sinua (ja tuskin koskaan tapaattekaan). Ja sitten sellainen hyvä puolikin asiassa on, että eihän siellä tarvitse koko aikaa olla äänessä. Voihan sitä vaan hissukseen tarkkailla muiden keskusteluja. Sitten kun tuntuu, että tuohon minäkin voisin jotakin sanoa, silloin antaa palaa. Jokainen voi olla somessa aivan omista lähtökohdistaan. Myös aivan niin tyhmänä tai fiksuna kuin sattuu olemaan (olikohan tämä liikaa sanottu).
Liityin facebookin helmikuun alussa tänä vuonna. Taisi olla melkoinen järkytys tutuille, kun tajusivat, että nyt se epäilijäkin on täällä. Oli siinä opettelemista, mutta vähitellen se alkoi tulla tutuksi, kavereiksi löytyi lapset, sukulaisia ja jokunen ystävä. Ujouttani en ole yrittänytkään tuppautua vieraampien ihmisten kaveriksi. Alussa ihmettelin, että mitä ihmettä minä sinne laitan itsestäni ja millaisia tilapäivityksiä tekisin? Siinäkin kävi sitten niin, että hiljaa hyvä tulee. Vähitellen huomasin että sinnehän voi laittaa monenlaisia itselleen tärkeiksi ja läheiseksi kokemiaan asioita. Mieluummin tietysti sellaisia joiden kuvittelee kavereitakin kiinnostavan. Facebook-sivustaan voi tehdä itsensä oloisen. Asioita alkoi kertyä sitä vauhtia, että nyt tuntuu jo siltä, että pitää vähän painaa jarrua. Etteivät kaverit hermostu, kun se siellä yhtenään mesoaa.
Ensimmäisen blogini julkaisin tämän vuoden maaliskuun alussa. Kirjoittamisesta olen aina tykännyt, jo kouluaikoina. Teknisesti hankalaksi tämän tekee se, että tuo kielioppi ei kouluaikana kuulunut lempiaineisiin. Ajattelin kuitenkin, että ei se siihen saa kaatua, saavat luvan antaa anteeksi oppimattomuuteni ja kielioppivirheeni. Mitä näissä blogeissani sitten kirjoitan ja miksi? Hyvä kysymys, johon en ole täydellistä vastausta löytänyt, enkä sitä enää ehkä niin mietikään. Kunhan kirjoitan aiheista, jotka kulloinkin alkavat mielessä pyöriä. Tyylilajikaan ei ole ihan hanskassa, mutta en anna senkään muodostua ongelmaksi. Koen kirjoittamisen, ainakin toistaiseksi, jonkinlaiseksi ajatusten selvittelemiseksi, terapeuttiseksi puuhasteluksi. Kirjoitan kun kirjoituttaa, en tee pakkoa siitä, että pitäisi saada blogi tai kaksi viikossa. Tämä tuntuu hyvältä, mukavalta, jopa hauskalta (sen on siis oltava syntiä). Mielihyvää antaa myös se, että blogikirjoituksia, ihme kyllä, jotkut käyvät lukemassakin.
Sitten vielä tämä twitteri. Ensimmäisen twiittini visersin vapun jälkeen, toukokuun neljäntenä. Nyt ensimmäisen viikon aikana niitä näyttää kertyneen 55 kappaletta, ja seuraajiakin on jo 14. Tämä se onkin oma maailmansa, aivan erilainen kuin facebook. Twitterissä on yhteen twiittiin käytettävissä 140 merkkiä. Asia pitää puristaa tiiviiseen muotoon. Seurattavia henkilöitä tämän ensimmäisen viikon jälkeen minulla on vähän toista sataa. Tämä tarkoittaa sitä että täällä käy jatkuvasti melkoinen kuhina. Toiset suoltavat twiittejä solkenaan, keskustelevat samanaikaisesti useamman muun henkilön kanssa (uskomatonta). Useimmat kuitenkin harvemmin, jotkut vain silloin tällöin. Täällä twitterissä minä olen vielä varmaan pitkään ns. huuli pyöreänä! Välistä tulee sellainen orpo tunne, että onko täällä vaan muiden jaloissa. Nuoret dynaamiset ihmiset verkostoineen saattavat pitää tämän ikäistä twiittaaja lähinnä heidän pelikenttänsä sotkijoina. Mene tiedä. Mutta kun yläikärajaa ei ole määrätty, aion kuitenkin katsoa mitä tuleman pitää. Olen minä sen verran utelias ja meno tuntuu mielenkiintoiselta.
Kaiken kaikkiaan, on tämä sosiaalinen media, kaikkine muotoineen, ihmeellinen ja samalla mielenkiintoinen maailma. Mitä minä tänne kaipaisin, on se, että tänne kun löytäisi enempi myös tällaista vähän iäkkäämpää vaaria ja mummoa. Tuttuja kavereita, jotka tietysti ovat myös jo kuudenkympin päällä, tänne kaipaisi. Nimenomaan facebookkiin, tuo twitteri ei luonteensa vuoksi meitä ehkä niinkään kaipaa. Vaikka ei haluaisikaan olla koko aikaa aktiivisena, niin jo se että olisi mukana, antaisi kuitenkin mukavan tietoisuuden siitä että kaverit ovat jossakin olemassa. Minä ainakin olen facebookista myönteisesti yllättynyt, pyydän anteeksi aikaisempia puheitani ja hautaan vanhat ennakkoluuloni. Tämä on ihan kivaa!
Että sellainen oli waarilla pitkän päivän matka sosiaaliseen mediaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti