Musiikin juurilla Afrikassa

       
    Nykyihminen on kehittynyt Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 200 - 250 000 vuotta sitten.  Sieltä käsin lähdimme valloittamaan ja asuttamaan  maailmaa.  Siitä kun liikkeelle lähdettiin, on kulunut  noin 100 000 vuotta.  Eurooppaan saapumisesta on noin 40 - 45 000 ja pohjoiseen Amerikkaan 15 - 20 000 vuotta.

    Onko myös musiikin juuret Afrikassa?  On arvioitu, että ihmiset keksivät musiikin noin 40 000 vuotta sitten.  Siltä ajalta on löytynyt huiluja sekä myös muunlaisia soittimia.  Musiikin synnyn on arveltu liittyneen luonnon äänien matkimiseen sekä työliikkeiden rytmiin.  Jos ajankohta on tuo äsken mainittu, on musiikki todennäköisesti syntynyt laajemmalla alueella kuin Afrikassa.  Sen syntyyn on varmaankin siis vaikuttanut ihmisen aivojen sisäisessä organisaatiossa ja hermostossa tapahtunut kehitys.  Ihmiset pystyivät keksimään ja omaksumaan uutta huomattavasti paremmin kuin aiemmin.

    Oli miten oli, afrikkalainen musiikki, varsinkin rytmiikka, on perustana tämänpäivän mitä erilaisimmissa musiikin tyylilajeissa.  Ajatelkaapa vaikka rock-musiikkia ja kaikkea sen pohjalta syntyneitä populaarimusiikin genrejä.  Ilman amerikkalaisten mustien orjien työlauluja tuskin olisi voinut syntyä bluesia, jazzia, rockia, soulia, funkkia, räppiä, poppia jne... Kyllä jäljet selvästi johtavat Afrikkaan. Samoin eri maanosien etnomusiikissa, kuten myös ns klassisessa musiikissa, on runsaasti vaikutteita nimenomaan afrorytmeistä.  Itse olen kernaasti hyväksymässä ajatuksen, että musiikin juuret geeniperimämme lahjana ovat Afrikassa.

    Muutaman viime vuoden aikana olen suurella innolla tutustunut afromusiikkiin, kiitos jälleen Spotifyn.  Tokihan afrojazz on ollut vahvasti esillä jo kouluaikoinani.  Silloin hurmioiduin John Coltranen maagisesta saksofonista ja rytmimaailmasta, joka siellä taustalla sykki.  Mutta nyt olen löytänyt paljon uusia tuttavuuksia afrojazzin alueelta.

    Hugh Masekela lumosi eilen Helsingin Juhlaviikoilla Huvilateltassa.  Olin tilaisuudessa kuulla ja ihastella tätä upeaa laulajaa ja trumpetistia (itse asiassa hän soittaa nykyään flyygelitorvea) sekä hänen yhtyettään.  Vauhtia riitti niin, että hyvä kun konsertin jälkeen osasin suunnistaa kotiin Jätkäsaareen.

    Etelä-Afrikassa asuva Hugh Masekela on tehnyt jo pitkän päivätyön musiikissa, ikää hänellä on 74 vuotta.  Masekela oli aikanaan näkyvästi Etelä-Afrikan apartheidin vastaisessa rintamassa.  Hän joutui lahtemään maanpakoon Yhdysvaltoihin vuonna 1960.  Maanpakolaisuusaika venähti kolmeksikymmeneksi vuodeksi, paluu tapahtui vasta apartheidin päätyttyä.  Edelleen tämä energinen afrojazzin suurmies silti jaksaa kiertää maailmaa, meidän onneksemme.  Uransa aikana tämä energiapakkaus on julkaissut yli 40 albumia.

    Voi minkä showtimen tämä Hugh-pappa meille järjestikään.  Ei riitä, että hän on loistava muusikko, hän osaa myös järjestää todellisen shown kun sille päälle sattuu.  Ja eilen sattui.  Johtuneeko siitä, että Helsinki oli rankan Euroopankiertueen päätepiste.  

   Yhdysvalloissa vietetyt maanpakolaisvuodet alan parhaiden muusikoiden seurassa koulivat Masekelasta maailman huippuihin kuuluvan jazzmuusikon.  Hänen lauluäänensä ja flyygelitorven sointinsa ovat niin vivahteikkaita ja häkellyttäviä, että paikoin oli mahdoton sanoa, missä laulu loppui ja flyygelitorvi alkoi.

    Koko orkesteri oli huippumuusikoita.  Kitaristi Cameron Ward vyörytti uskomattomia sointumassoja ja virtuoosimaisia sävelkulkuja.  Lyömäsoittajat Francis Manneh Fuster sekä Lee-Roy Sauls pitivät huolen rytmipuolen dynamiikasta taiturimaisina sooloineen.  Ja jos kaikki basistit soittaisivat yhtä tanakasti alati elävää perustaa kappaleille kuin Fana Zulu, ei basistivitsejä olisi koskaan syntynyt.  Erikseen on vielä nostettava esiin kosketinsoittaja Randal Skippers.  Hän esitti konsertin loppupuolella yksinään (muut poistuivat lavalta) muutaman minuutin kestäneen unenomaisen kauniin improvisaation.

    Hugh Masekela ja yhtye olivat kuitenkin kokonaisuus.  Musiikki ja tarinat vuorottelivat, musiikin dynamiikka vaihteli ja monimutkaistenkin rytmi- ja sointukulkujen sekaan jysähtelevät iskut olivat sadasosasekunnin tarkkoja.  Illan ohjelmasta mainitsen erikseen  oman suosikkini Grazing in the Grass, joka aikoinaan oli Yhdysvalloissa Billboard-lehden ykkösenäkin.  Nyt livenä kuultu kappale nousi aivan uuten potenssiin verrattuna levyltä tutuksi tulleeseen, sinänsä erinomaiseen versioon.  Konsertin päätti tietysti, kuten Masekelan kaikki muutkin konsertit, hänen tuttu, vuonna 1987 säveltämä kannanottonsa apartheidiä vastaan ja Mandelan puolesta: Bring Him Back Home.  Koko teltantäysi yleisö nousi seisomaan ja päiden yläpuolella musiikin tahdissa huojuvat nyrkissä olevat kädet saivat teltan lähes keinumaan. Uskomaton tunnelma.  Kiitos Hugh-papalle unohtumattomasta illasta.

(tämä näyte on jo useamman vuoden takaisesta konsertista)
http://www.youtube.com/watch?v=XKCk8o5xzaM&list=PLtD20jgLGDld96kPN1I7tsrBtNfFcWmrM&index=35 
 
    Masekelan pyynnöstä konsertin aikana ei saanut kuvata.  Tämähän on yleinen, hieman harmittava käytäntö maailmantähtien konserteissa.  Toisaalta ymmärrettävää, häiritseehän se itse musiikkiin keskittymistä.

    Kun nyt kuitenkin halusin tähänkin juttuuni joitakin kuvia, laitan tähän loppuun pari kuvaa lämppärinä soittaneesta Tansanialaisen Andrew Ashimban suomalaisista muusikoista koostuneesta yhtyeestä.  Tämä nuori laulaja kitaristi oli osaamiseltaan jo sitä luokkaa, että paikka Masekelan lämppärinä oli aivan oikeutettu.  Yhtyeen kitarasaundit loivat ajoittain jollakin lailla mielleyhtymän afromuusikoista koostuneeseen Jabulaan.  Jabula oli ensimmäinen livenä kokemani afrobändi, paikka oli vanha Poli vuoden 1980 syksyllä.  Ajankohdan muistan, koska tunnelmat yleisöllä olivat vähän alakuloisia Pekka Pöyryn yllättävän kuoleman johdosta.  Muistaakohan joku muu (Hasse Wallia ei lasketa) Jabulaa?
 

                                              * * * * * *

    Afromusiikista puhuttaessa tuntuu rajan vetäminen sen sisällä eri genreihin usein hyvin vaikealta ja samalla tarpeettomalta.  Kun puhutaan Hugh Masekelasta, Femi Kutista, Fela Kutista, Salif Keitasta, Mulatu Astatkesta tai Tinariwenistä, on samantekevää puhutaanko afrojazzista, afrobeatistä tai world-musiikista.  Musiikissa on joka tapauksessa samat elementit ja sama energia - sama liikkeelle paneva voima.  Se on afromusiikkia!