Waldemar junailee

    Waldemar istui hievahtamatta tuolissa, vain jalat silloin tällöin heilahtivat kun ne tuntuivat puutuvan.  Tuolissa voi etukumarassa istuessa nojata kyynärpäitä pöytään ja tukea nyrkeillä leukaa.  Leuka pysyi siinä paikoillaan ja oli hyvin keskittynyt olo.  Siitä asennosta näki juuri ja juuri ikkunasta ulos.  Ikkunan takana ei näkynyt muuta kuin omenapuun oksia joissa roikkui jo vähän liian kypsiä omenoita.  Jos oli hyvä tuuri, näki kuinka tiaiset kävivät nokkimassa niitä.  Niissä oli varmaan toukkia.

    Waldemar havahtui, kun radiosta kuului tutut sanat:
    ”... ja muistakaa syödä kaurapuuroa.  Kuulemiin, kuulemiin, kuulemiin.”
    Samassa Waldemar pomppasi tuolilta alas, ja sanoi yhteen ääneen Pappan kanssa ”huulikiin, huulikiin, huuli kiiin.”

    Nauratti, koska Pappa sanoi aina samalla tavalla, kun Markus-setä lopetti.  Se oli meidän yhteinen juttu.  Mamma yleensä sanoi siihen, että ”olkaas nyt siinä”.  Täällä mammalassa oli mukava käydä.  Voi kuunnella radiota ja sai Mamman leipomaa pullaa.  Ja joskus porstuan kaapista löytyi kakkua ja piparkakkujakin.  Ja oli täällä muutenkin mukavaa, erilaista kuin kotona.

    Mammalassa Waldemar yleensä kävi hakemassa takimmaisesta kammarista yhden tietyn paksun ja painavan kirjan.  Se oli Waldemarin lempikirja, ja sen nimi oli Sven Hedin Aasian erämaissa.  Siinä oli paljon mielenkiintoisia kuvia paikoista, joita ei oikein osannut kuvitella todeksi.  Mutta kyllä ne kuitenkin olivat, kun niistä oli otettu valokuviakin.  Siellä oli kuvia, joissa ei ollut muuta kuin pelkkää hiekkaa.  Ja sitä hiekkaa oli paljon, ja se näytti vähän niinkuin järveltä kun tuulee hiljaa.  Ja mielenkiintoisen näköisiä telttoja ja ihmisiä oudoissa kaavuissa. Mutta kaikkein jännittävimpiä olivat kuitenkin kamelit.  ”Ne olivat erämaan laivoja”, tiesi Pappa kertoa.  Sellaisen kun näkisi, niin varmaan pelästyisi.

    Tällä kertaa Waldemar kuitenkin unohti kirjan, ja konttasi pöydän alle.  Se oli sellainen klaffipöytä, josta nyt oli molemmilta puolilta levitykset laskettu alas.  Pöytä levitettiin isoksi sunnuntaisin, kun mammalaan tuli Sedät ja Tädit ja niiden perheet kylään.  Silloin oli vilskettä ja kova kiire, varsinkin Mammalla.  Kaikki söivät ruokaa ja joivat kahvia.  Pullaa ja kakkua riiti kaikille, vaikka me lapset syötiinkin niitä aika paljon.  Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut sanomista.  Aina välillä miehet kävivät pihalla heittämässä tikkaa, tai kaivamassa jonkun kiven ylös pihamaalta.  Niiden jaloissa oli mukava pyöriä, ja meitä nauratti, vaikka ne välistä  komensivatkin vähän kauemmaksi.

    Mutta nyt Waldemar oli siis pöydän alla.  Alas lasketut jatkeet suojasivat sivulta, puiset jalat ja tuet sekä puiset lukitustapit tekivät siitä erinomaisen junanveturin.  Junan ääniä oli tullut radiosta, ja Waldemar tiesi, että ensin lähdettiin hiljaa ja hyvin hitaasti ja sitten vauhti kiihtyi.
 
    Jostakin päähän putkahti sopivat sanat miten mutkaiselle radalle ajettiin.
    ”Hiljalleen - kallelleen - hiljalleen - kallelleen hiljalleen kallelleen hiljalleenkallelleen...”  Waldemarin ääni koveni samalla kun junan vauhti kiihtyi.

    Kunnes äkkiä Waldemar säpsähti ja sulki suunsa.  Hän kuulosteli, kuuluuko keittiön puolelta mitään.  Nyt voisi tulla sanomista.  Mamman ja Pappan nimet kun sattuivat sopivasti olemaan Hilja ja Kalle.

    Waldemar työnsi päänsä varovasti pöydän alta ja tähyili keittiöön.  Ei sieltä mitään epätavallista kuulunut, Pappaa vaan näytti jokin juttu lehdessä kovasti hymyilyttävän.  Mammasta ei näkynyt hellan edessä kuin selkä, joka näytti hytkyvän samaan tapaan kuin Mamman nauraessa.
 
    Waldemar rohkaisi mielensä ja käveli keittiöön.

    ”Lähteekö Pappa saattamaan kotiin kun on jo hämärä?”
    ”Tottakai, mennään vaan, niin ei kotoväki hermostu” vastasi Pappa, taitteli lehden pöydän kulmalle ja riisui lasit päästä.

    ”Otappas tuosta pöydältä pullanpala matkaevääksi, siinä on rusinoitakin” sanoi Mamma samalla kun nosti jotain kattilaa vähän reunemmaksi hellalla.  Vieläkin sitä näytti jokin asia naurattavan.

    No hyvinhän tässä kuitenkin taas lopulta kävi, mietti Waldemar. Hän nappasi pullanpalan käteen ja pyysi Pappaa auttamaan takkia naulasta.  Pukiessaan hän kuitenkin päätti, että on varmaan parempi, jos vähän ajattelee mitä suustaan päästää.  Ei ainakaan tule siitä asiasta sanomista.