Waldemar vilkaisi ympärilleen ja kiipesi sitten ketterästi halkopinon päälle. Kämmeneen tarttui pihkaa. Pihka haisee hyvälle vaikka sen makua ei oikein pysty määrittämään. Ehkä se vaan maistuu kuuselle.
Pitää varoa, ettei se tartu housuihin. Siitä tulisi vaan turhaa sanomista, ja sitä nyt kaikista vähiten kaipaisi tässä tilanteessa. Sitten pitää myös varoa, ettei istu minkään oksatapin päälle. Niissä voi olla teräviä tikkuja jotka pistävät ja pahimmassa tapauksessa näihinkin housuihin tulisi reikä, kuten juhlahousuihin vappuna.
Waldemarilla oli tuoreessa muistissa vapun tapahtumat, vaikka niistä olikin jo muutama kuukausi. Oltiin tultu pyörillä Someron keskustasta, Joensuusta. Pikkuveli istui äidin pyörän takana. Pyörä oli lainassa naapurista. Waldemar istui isän pakettitelineellä ja varjeli ilmapalloaan samalla kun toisella kädellä piti tiukasti kiinni satulasta. Joensuussa oltiin kuunneltu Someron Laulumiehiä Osuuspankin edessä, ja äiti oli ostanut vapun kunniaksi ilmapallon. Isä puhalsi sen aika isoksi ja solmi narulla sen kiinni. Kotiin saakka kaikki sujuikin hyvin.
Kotona Waldemar päätti, että nyt ilmapallon pitää päästä korkealle. Sen pitäisi näkyä kauas, että kaikki ihmettelisivät ja sanoisivat ”onpas Waldemarilla erinomainen vappupallo”. Waldemar kiipesi lautakasan päälle kohtalokkain seurauksin. Ilmapallo osui terävään tikkuun, joka sattui olemaan kiipeämisreitillä. Arvata saattoi, että se koitui ilmapallon tuhoksi. Itku siinä taas pääsi.
Waldemar juoksi äidille näyttämään narun päässä roikkuvaa, tyhjää ilmapallon riekaletta.
”Äiti, se oli vahinko, se täytyy korjata”
”Milläs sen nyt ehjäksi enää saa” kuului masentava vastaus.
”Mutta se täytyy” intti Waldemar. Niinpä äidin ei auttanut muu, kuin puhaltaa siihen ehjäksi jääneeseen yläosaan minkä pystyi, ja sitoa se narulla kiinni. Siitä tuli ihan porkkanan muotoinen ja värikin oli lähes porkkanan. Siitä tuli vappuporkkana.
Seuraavana vappuna ostettiin vappuhuisku.
Itse asiassa ilmapallon puhkeaminen ja itkun vääntäminen pelastivat Waldemarin sillä kertaa selkäsaunalta. Juhlahousuihin oli nimittäin tullut melkoinen repeämä lautapinosta.
Aikansa menneitä muisteltuaan Waldemar kapusi alas halkopinolta ja jatkoi määrätietoisesti matkaansa mammalaan. Mammalaan oli kotoa matkaa vain muutama sata metriä. Ensin pellon reunaa, sitten pienen puron yli jonka takana oli pieni metsikkö. Metsikön takana oli mammalan piha ja omenapuiden edessä itse mammala.
Waldemarilla oli tällä kertaa aivan oikeaa asiaa. Ei mammalle eikä pappalle vaan sedälleen. Se asia oli kyllä koko ajan Waldemarin muistissa, vaikka hän yritti olla niin ettei matkalla ajattelisi koko asiaa lainkaan. Sitä asiaa ei huvittanut ajatella, koska se ei ollut mitenkään mieluisa asia.
”Mutta kun vaan menen perille ja etsin sedän ja kerron hänelle asiani niin sitten se on hoidettu. Mitä nopemmin olen perillä, sitä nopeammin se on hoidettu. Ja minä hoidan sen asian, sillä kun olen mammalassa, siellä en voi enää perääntyä”, höpötti Waldemar kävellessään.
Waldemar pääsi pihalle, ja siellä vajan edessä näkyi setä olevan laittelemassa polkupyöräänsä. Sitä olisi ollut mielenkiintoista alkaa katsella, mutta nyt sellaiseen ei olisi aikaa. Asia piti hoitaa.
Waldemar suuntasi selällään olevaa polkupyörää kohti.
”Moro” huikkasi setä, ja jatkoi mutterin kiristystä.
”Moro” vastasi Waldemar oudon karhealla äänellä. Mikähän kurkkua noin kuivasi. Tuntui omituiselta kun tiesi, että kohta se pitäisi sanoa. Vielä voisi kääntyä, mutta sitten pitäisi tulla huomenna tai joku muu päivä uudestaan ja kokea tämä hetkikin uudestaan. Ei, parempi hoitaa asia heti.
”Sen voi nyt tappaa”
”Ai pappaa katsomaan, se on tuolla vajassa” vastasi setä nostamatta katsettaan.
”Eikun sen voi nyt tappaa, sen kanin” sai Waldemar vaivoin sanotuksi. Samalla sekunnilla häntä alkoi kaduttaa.
Waldemarilla oli ollut koko kesän oma kani. Se asusti pienessä häkissä pihalla. Se oli saanut niin paljon hoitoa ja huolenpitoa kuin kanit yleensä voivat vastaanottaa. Ruokaa monta kertaa päivässä ja joka välissä silitystä. Olipa Waldemar kerran tunkenut itsensäkin kanin koppiin, mutta siitä oli taas tullut sanomista.
”Kun nyt on syksy tulossa ja ilmat alkavat kylmetä, on aika tehdä ratkaisu kanin suhteen”. Suunnilleen näitä sanoja äiti oli käyttänyt, kun hän oli keskustellut yhtenä päivänä sedän kanssa pihalla.
Oltiin sitten yhdessä sovittu äidin ja sedän kanssa, että sitten kun Waldemar on lopulliseen ratkaisuun valmis, sillä Waldemarin kanistahan sentään oli kysymys, hän tulee ilmoittamaan sedälle. Setä kun oli nuori ja kovahermoinen (näin Waldemar ajatteli), häneltä se lopullinen ratkaisu sujuisi.
Tänään päivällä, kun oli ensin syöty ruispuuroa jossa oli puolukoita, Waldemar meni istumaan miettimiskalliolle. Nimi tuli siitä, kun siellä istuessa oli hyvä miettiä. Miettimiskalliolle mennessään hän ei vilkaissutkaan kanikoppiin. Kani ei saisi aavistaa, että nyt tehtäisiin päätös kania koskevasta lopullisesta ratkaisusta.
”Vaikeatkin päätökset oli tehty tehtäviksi” ajatteli Waldemar. ”Ja on parenpi, että teen itse omaa kaniani koskevat päätökset, kuin että annan jonkun muun päättää sen kurjasta kohtalosta” oli Waldemar jatkanut päättelyään.
Mutta nyt, kun Waldemar oli sanonut nuo kohtalokkaat sanat sedälleen, hän ei ollut enää ollenkaan varma päätöksestä. Tarvittiin sedän rohkaisevat sanat, ennenkuin mammalan piha taas tuntui tukevalta.
”Jos sinä olet varmasti sitä mieltä, että nyt on oikea hetki, niin sitten se on oikea hetki. Se on iso päätös, miehen päätös” sanoi setä ja alkoi kerätä työkaluja yhteen nippuun.
”Isot päätökset pitää toteuttaa heti kun ne on tehty, varsinkin jos ne koskevat kania” jatkoi setä.
Sen jälkeen setä kävi hakemassa vajasta puunuijan. Waldemar ei kysynyt, tehdäänkö lopullinen ratkaisu puunuijalla. Hän ajatteli, että kyllä setä tietää.
Käveltiin peräkkäin kotiin. Waldemar edellä yrittäen esittää huoletonta hypähtelemällä ja heittämällä muutaman kävyn kauemmaksi metsään. Matka tuntui sujuvan turhankin nopeaan, oltiin melkein samantien pihassa. Mentiin kanikopille, kani puputti ateriaansa, tietämättä että se olisi viimeisensä.
Waldemar sanoi ääneen, että ”on parempi ettei tiedäkään päiviensä päättymistä”.
”Käyppäs Waldemar hakemassa sisältä pätkä narua” pyysi setä.
Kun Waldemar palasi sisältä, seisoi setä puuvajan nurkalla. Toisessa kädessä hänellä roikkui kani takajaloistaan. Kani oli elottoman näköinen, punaisia veripisaroita tipahteli sen kuononpäästä. Setä sitoi narun kanin takajalkojen ympäri ja laittoi sen roikkumaan puuvajan räystään alle. Ei puhuttu muuta, kuin että setä tulee illemmalla hoitamaan loput: irrottamaan nahan ja hautaamaan mitä sitten hautaakin.
Kun setä oli lähtenyt, Waldemar kävi silittämässä kania. Se tuntui vielä lämpimältä, mutta ei enää samalta kuin aiemmin aamupäivällä. Waldemar kiipesi istumaan puuvajan kulmalle hakkuupölkyn päälle. Hän katseli yhä harvemmin tipahteleviä veripisaroita. Kanin silmät olivat edelleen auki, mutta nissä ei enää ollut pilkettä. Miten voisikaan, kun oli tehty lopullinen ratkaisu.
Waldemaria vähän kadutti ja samalla myös itketti. Tai oikeastaan itketti kovastikin, mutta hän ajatteli, että miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Tai ainakin se on tehtävä, mitä äiti käskee. Hän hyppäsi pölkyltä ja käveli katse maassa miettimiskalliolle. Oli tullut kunnon opetus. On olemassa asioita joita ei voi perua vaikka kuinka haluaisi.
”Tehtyä ei saa tekemättömäksi” totesi Waldemar itsekseen, ja katseli pihan yli tyhjän kanikopin suuntaan.
* * * * * * * * *
Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti