Waldemar heräsi hätkähtäen eikä tajunnut missä on. Sängystä ei nähnyt mitään, koska edessä oleva verho peitti näkymän. Hän raotti varovasti verhoa. Näkyviin tullut tupa näytti tutulta mutta kuitenkin siinä oli jotain outoa.
Sängyn viereen ilmestyi yllättäen Mamman pää(!), ja samalla Waldemar tajusi nukkuneensa mammalan tuvan yläsängyssä. Näin ylhäältä katsottaessa tupa oli näyttänyt jotenkin erilaiselta. Oudommalta kuin siltä korkeudelta, mistä Waldemar sitä yleensä katseli. ”Olen kuin kärpäsenä katossa” hän tuumi.
”Nyt pääsisit katsomaan kun separoidaan” sanoi Mamma, ja veti verhoa syrjään.
Hän auttoi Waldemarin alas yläsängystä. Polvihousut löytyivät tuolilta sängyn vierestä. Vielä valmiiksi voideltu leipäpala pöydän kulmalta käteen, ja sitten nopeasti Mamman perään.
Edellisenä iltana oli tultu mammalaan lauantaisaunaan. Saunakahvien jälkeen Isä, Äiti ja Pikkuveli lähtivät kotiin. Waldemar oli saanut luvan jäädä yöksi.
”Saavat Isä ja Äitikin olla välillä vähän rauhassa” oli Mamma sanonut. Waldemar ei tajunnut, että miltä ne saavat olla rauhassa. Mutta siitä ei kannattanut tehdä sen suurempaa numeroa. Varsinkin koska mammala oli Waldemarin mielestä maailman mukavin paikka. Täällä sai melkein mitä vain halusi, kun osasi oikealla tavalla pyytää. Lisäksi joka paikassa oli mielenkiintoisia Pappan työkaluja ja ”muuta roinaa” niinkuin Mamma sanoi.
Pihalla, vajan päädyssä, oli pieni huone jonka nimi oli konttuuri. Siellä pidettiin sitä separaattoria ja kirnua ja ämpäreitä ja muita Mamman työkaluja. Sinne Waldemar suuntasi, sillä sieltä alkoi jo kuulua mielenkiintoinen jyrinä. Ovelle päästyään Waldemar näki Sedän kiertämässä penkkiin kiinnitetyn rautaisen möhkäleen veiviä. Vauhti parani vähitellen ja ulvova ääni muuttui sitä mukaa korkeammaksi ja kuuluvammaksi. ”Huutaa kuin sumusireeni” oli Pappa kerran sanonut, kun Waldemar oli oikein innostunut autoa leikkimään.
Separaattorin päällä oli iso, vähän leveän ämpärin näköinen pullea astia, jonne oli kaadettu aamulla lypsetty maito. Kun separaattorin ääni oli jo niin kova, että täytyi panna kädet korville, käänsi Setä jotakin osaa laitteessa. Separaattorissa, sen astian alapuolella, oli kaksi sarven näköistä torvea, ja niistä alkoi tulla separoitua maitoa. Ylemmästä joppia ja alemmasta kermaa. Waldemarista sitä oli mukava katsella. Hän tiesi, että kermasta kirnuttaisiin myöhemmin voita.
Sitten maito loppui siitä isosta astiasta, ja Setä lopetti veivaamisen. Samalla separaattorin ääni alkoi hiljentyä ja muuttua matalammaksi. Waldemar pisti silmät kiinni ja ajatteli, että tältä varmaan tuntuisi istua lentokoneessa kun se laskeutuisi kentälle. Tuntui kuinka vajan lattialaudat tärisivät.
Waldemar lähti navettaan lehmiä katsomaan. Ne makoilivat aivan kuin omissa maailmoissaan, ne eivät kiinnittäneet mitään huomiota Waldemariin. Ne vaan jatkoivat tyhjän jauhamista laiskoilla leuoillaan. Niillä oli ruskeat ja isot silmät. Ne ei yhtään pelottaneet.
”Ne märehtivät” tiesi Waldemar. Ne syövät samaa ruokaa sata kertaa. Vai oliko se tuhat kertaa. Samapa se, monta kertaa kuitenkin. Samantien Waldemar oli pihalla katsomassa kuinka kissat saivat kuppiinsa oman osansa äsken separoidusta jopista.
”Nyt se Satupekka johtaa maratonia ja kohta ne tulee jo maaliin” huusi Pappa kuistin ovelta. Äkkiä tupaan ja pöydän viereen penkille istumaan. Siinä istuivat jo molemmat Sedät. Pappa seisoi ikkunan edessä katsellen ulos pellon yli tielle. Sedät tuijottivat jännittyneen näköisinä seinällä olevaa Pikku Mattia.
Pikku Matti oli ihan oikea radio. Sieltä kuunneltiin eilen illalla lauantain toivotut. Se tarkoittaa, että silloin sieltä tuli musiikkia, jota joku oli toivonut. Isän kanssa käydään usein lauantai-iltaisin sitä kuuntelemassa, koska meillä kotona ei ole minkään kokoista Mattia. Isä ja Pappa juttelevat aina silloin valsseista, helismaista, pihlajamaista ja sellaisista. Waldemar kuunteli juttelua mielellään ja katseli samalla nurkkapöydällä olevaa Pappan kaksirivistä haitaria. Yleensä juttelun jälkeen Pappa soittikin muutaman kiperän polkan tai haikean valssin. Kotona Isälläkin oli haitari, mutta se oli isompi ja siinä oli viisi riviä. Mutta hyvin silläkin Metsäkukkia soitti vaikka olikin ylimääräisiä nappuloita.
Sitten sieltä radiosta tulee usein myös uutisia ja säätiedotuksia merenkulkijoille. Niin ja sanomalehtikatsaus. Sai tietää mitä lehdet kirjoittavat, eikä tarvinnut itse lukea. Jos pyöritti sitä toista radion nuppia, niin sieltä tuli sellaistakin mistä ei ymmärtänyt mitään. Varsinkin jos valaistun levyn takana oleva viisari osui pyörittäessä Hilversundin kohdalle. Kuului vaan ihmeellistä polotusta (niinkuin Mamma sanoi) ja kovaa vinkunaa, ja se radion vihreä silmä vilkutti koko ajan. Pappa tuli aina silloin kääntämään viisarin takaisin Lahden kohdalle.
Mutta nyt radiosta tuli olympilaiset. Olympialaisia kilpailtiin Helsingissä, joka kuulemma on sadan kilometrin päässä ja joka on pääkaupunki, mitä se sitten tarkoittaakaan. Olympialaisia varten oli rakennettu olympiastadion, jonka kuvan Waldemar oli nähnyt Työkansan Sanomissa. Se stadion oli semmonen iso ja valkonen ja siinä oli torni.
Olympialaisissa juostiin juuri nyt maratonia. Sedät hokivat koko ajan että ”nyt pitäisi Karvosen ottaa loppukiri, se on vielä viidentenä”. Waldemar kyllä tiesi, mikä on loppukiri. Setä oli näyttänyt kun se oli juossut ja sitten huutanut, että nyt otetaan loppukiri ja juossut niin kovaa kuin oli päässyt. Ja sitten se oli hengästynyt.
”Satupekka sen voittaa” sanoi Pappa rauhallisella äänellä ja jatkoi liikkumatta pellon tarkastelua ikkunan läpi.
Waldemar toivoikin, että se Satupekka voittaisi. Tai sitten se Karvonen. Silloin sanoittaisiin radiossa, että ”ja nyt Helsinki, Porilaisten marssi”. Se oli mukavaa ja reipasta soittoa, se Porilaisten marssi. Siinä oli niin hauskat ne isonrummun paukaukset. Niitä ei koskaan osannut lyödä käsillään samaan aikaan kuin radiossa. Ihan niin kuin ne tulisivat väärässä kohdassa.
Ja sitten kun Porilaisten marssi tulisi radiosta, Sedät hyppäisivät nopeasti seisomaan suorassa jäykän näköisinä. Ja toinen käsi laitettaisiin otsalle. Se on kunioittamista tiesi Waldemar. Isä oli kertonut kun se oli ollut sodassa. Siellä kuulemma piti aina sotimisen välillä nousta jäykkänä seisomaan, ja kunnioittaa jos vänrikki sattui tulemaan. Jos ei heti huomannut kunnioittaa, tuli sanomista. Ja sitä siellä sodan melskeessä ei yhtään kaivattu, oli muutenkin kuumat paikat.
”Ja Satupekka kaartaa stadionin portista selvässä johdossa. Satupekan kaulaan laitetaan seppele ja hän juoksee viimeiset metrit vilkuttaen yleisölle. Ja näin on Satupekka jälleen voittanut kultaa” kuului selostaja huutavan radiosta. Sitten sieltä kuului myös muutakin kovaa huutoa ja hälinää ja kaikenlaista meteliä niin ettei selostajasta saanut mitään selvää. ”Ihankuin hornankattilassa”, ajatteli Waldemar itsekseen.
Kun sitten Sedät nousivat pöydästä, kysyi Waldemar että ”soittaako Helsinki kohta Porilaisten marssin kun Satupekka voitti”.
Pappa katsoi Waldemariin ja sanoi etteivät ne nyt soita ”kun se Satupekka ei ole suomalainen ja oikeasti sen nimi sanotaan hienosti Satopekki, setalla”. Pettymyksen tunne vähän kouraisi, kun Porilaisten marssi jäi kuulematta.
Mutta samassa Waldemar huomasi, että Sedät olivat vaihtaneet verryttelypuvut päälle ja menivät porstuan kaapille. Siellä oli naulassa roikkumassa niiden piikkarit. Waldemar arvasi heti, että nyt Sedät lähtevät reenaamaan. Joko ne lähtevät verryttelypukulenkille tai sitten alkavat taas heittää keihästä. Ja keihästähän ne alkoivatkin heittää.
Waldemar kävi siihen vähän kauemmaksi nurmelle vatsalleen makaamaan. Asetti kädet mukavasti leuan alle päätä kannattelemaan. Hän nautti jo etukäteen, koska tiesi hyvin, miten keihästä kuuluu heittää. Ja se on hauskaa katseltavaa. Ensin pellon reunassa olevan vauhtipaikan taakse meni nuorempi Setä.
Hän otti ensin männyn klapista pihkaa käteensä. Sitten hän kokeili, onko ote pitävä. Keihäskäsi vietiin korkealle pään yläpuolelle, venytettiin taaksepäin ja samalla otettiin toisella kädellä kärjestä kiinni. Sen jälkeen keihästä pidettiin pystyasennossa edessä, nosteltiin ylöspäin, laskettiin taas alas, jupistiin hiljaa itsekseen, nyökyteltiin päätä ja samalla oltiin juoksevinaan hitaasti paikallaan.
”Se on mielikuvitusharjoitusta” tiesi Waldemar, Setä oli opettanut miten sitä harjoitusta tehdään. Siinä huijattiin itseään, oltiin muka heittävinään vaikkei vielä heitettykään.
Kun mielikuvitusharjoitus oli tehty, lähdettiin oikeasti juoksemaan, vauhti kiihtyi ja keihäs oli vaakasuorassa olkapään yläpuolella. Sitten juuri ennen heittoviivaa keihäs vietiin taakse, tehtiin jaloilla hassut ristiin menevät askeleet. Ja lopuksi riuhtaistiin keihäs ilmaan ja karjaistiin kuuluvalla äänellä. Waldemarkin karjaisi.
Sitten vanhempi Setä teki samat asiat. Erona oli vaan se, että nuorempi Setä leikki radioselostajaa. Hän kuvaili kaiken näkemänsä radiomaisella äänellä.
”Rautavaara lähestyy heittoviivaa, ristiaskelet ja kova riuhtaisu. Kansa Lontoon olympiastadionilla huutaa ja keihäs lentää ja lentää. Keihäs putoaa voittotulokseen 69,77, ja kultaa Suomeen.” Näin Setä hehkutti, ja keihäs tosiaan näytti lentävän pitkälle. Kyllä Setä näyttikin ihan oikealta urheilijalta. Oli niin urhokkaan näköinen että melkein kuulin Porilaisten marssin soivan. Lopuksi Sedät lähtivät hikilenkille.
Waldemar sensijaan lähti vielä käymään lehmien luona navetassa. Ne olivat märehtineet valmiiksi, ja söivät jo laiskasti uutta heinää. Waldemar kävi vielä heinävajan puolella katsomassa, mitä Pappa siellä oli nikkaroinut. Pappaa ei siellä enää näkynyt, ja pois lähtiessään, ristiaskeleita harjoitellessaan, Waldemar astui laudanpätkässä törröttävään naulaan.
Tuntui kamala kipu jalkapohjassa, laudanpala tuli kengän mukaan. Sattui ja pelotti ja itketti. Kun laittoi toisen jalan laudanpalan päälle, ja nosti väkisin toista jalkaa, niin naulalauta irtosi jalasta. Tai oikeastaan kengästä. Jalkaan kuitenkin sattui niin kovaa, että oli pakko huutaa Mammaa auttamaan.
”Mitä ihmettä on tapahtunut. Voi hyvät lihmiset, oletko astunut naulaan” sanoi Mamma, ja tempasi Waldemarin syliin. Sitten juoksujalkaa sisälle tupaan ja kenkä pois jalasta. Ei se onneksi ollut mennyt kuin vähän matkaa jalkaan. Reikä puhdistettiin, pistettiin jodia ympärille ja sidottiin puhdas nenäliina suojaksi.
”Että se Pappa on huolimaton, kun jättää tuolla lailla naulaisia lautoja maahan” jupisi mamma, ja lähti rivakoin askeli ulos. Waldemar arvasi, että nyt tuli Pappalle sanomista.
Hetken kuluttua kolistelee Pappa pelästyneen näköisenä sisälle. Kun tilanne ei ollutkaan enää kovin paha, jalallakin voi jo astua, istahti Pappa penkin päähän. Hän otti hatun päästään, pyyhkäisi otsaansa ja kaivoi Saimaa-askin taskustaan. Tupakkia sytytellessään Pappa moitti itseään.
”Ei saisi olla niin kiirus, ettei ehdi jälkiään korjata”.
Mammakin tuli sitten kohta sisälle. Otti kahvipannun hellalta ja kysyi Pappalta että ottaako sekin kahvia. Yritti lepytellä kun oli ollut sanomista. Waldemarille hän kaatoi kupillisen mehua ja toi pöytään eilen leivottua pullaa jossa oli rusinoita.
Taas porstuassa kolisi. Isä tuli hakemaan Waldemaria kotiin.
”Mitenkäs se tuolle jalalle on käynyt” hän ihmetteli Waldemarin jalkaa.
”Ei paljon mitenkään, astuin vaan naulaan” vastasi Waldemar miesmäisesti ja kurkotti ottamaan toisen palan Mamman leipomaa pullaa.
* * * * * * * * *
Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti