Katsoin eilen BBC:n tiededokumenttia, jossa evoluutiobiologi Richard Dawkins tutkii millaiseksi ilmiöksi tiede kuoleman määrittää, ja mikä meissä ihmisissä todella on kuolematonta. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen aihe ja mielenkiintoisia ajatuksia. Korvaani tarttui pari lausetta, jotka alkoivat jo illalla askarruttaa.
Dawkins mainitsi eräässä yhteydessä, että ”tuossa ajassa ihminen on muuttunut täysin toiseksi, sen jokainen atomi on moneen kertaan vaihtunut”. Se siis tarkoittaa, että emme ole enää samoja ihmisiä kuin lapsena, nuorena tai vaikkapa parikymmentä vuotta sitten olimme. Vanhoina olemme siis jo moneen kertaan ehtineet ikäänkuin kuolla, ja samalla syntyä tavallaan uudelleen, uusiutua. Meissä siis tapahtuu koko ajan evoluutiota, vaikka se yleensä mielletäänkin vuosituhansien myötä tapahtuvaksi ilmiöksi.
Ajatellaanpa, että tapaamme jonkun hyvän lapsuuden aikaisen ystävämme, jonka kanssa emme ole olleet missään tekemisissä viiteenkymmeneen vuoteen. On pelkkää valhetta, jos sanomme, että ”sinä se et ole yhtään muuttunut”. Tosiasiassa meillä on todennäköisesti ollut suuria vaikeuksia tunnistaa kyseinen lapsuuden ystävämme. Siis ulkonäön perusteella. Niin paljon se on muuttunut. Ja ihmekös tuo, jos hänen elimistönsä jokainen atomi on vuosikymmenien myötä moneen kertaan vaihtunut.
Mutta onneksi on asioita, mitkä tässä tunnistamisessa auttavat, ja mitkä saavat tuon lapsuuden tai nuoruuden ajan ystävän tuntumaan tutulta. Ne ovat tietyt käyttäytymiseen liittyvät seikat. Jotkin eleet, ilmeet, katseet ja sitten vielä hyvin usein ääni. Ne meillä useimmilla säilyvät, kaikesta muuttumisesta huolimatta. Ne ovat sen verran meille ominaisia piirteitä, että niiden perusteella on helpompi tunnistaa kuin ulkomuodon
Kun me tällaista vauhtia koko ajan muutumme, uusiudumme, onko siis ihme jos joskus puolisoaan katsoessaan ajattelee ”tunnenko minä tuon ihmisen”? ”Onko hän se sama ihminen, jonka kanssa lyöttäydyin yhteen muutama vuosikymmen sitten”? Ja eihän se kirjaimellisesti ottaen olekaan, vaikka tietysti se muuten onkin.
Entäpä se sitten kun joskus aamulla herätessään miettii, että kuka minäkin oikein olen. Onhan sitä nähnyt itsensä niin monessa ulkoisessa olemuksessa elämänsä varrella, että ihmekös tuo jos joskus omaakin olemistaan miettii. Sitä varten jotkut varmaankin lähtevätkin ”etsimään itseään”.
Toinenkin seikka jäi tuosta Dawkinsin ohjelmasta mietityttämään. Hän sanoi että meidän vanhimmat muistomme, mm. lapsuusmuistot, ovatkin ”muiston - muistoja”. Me emme siis oikeasti muista vanhimpia muistojamme. Me muistamme muistoja, jotka eivät ole useinkaan täysin yksi yhteen todellisten tapahtumien kanssa. Nämä muiston muistot syntyvät, kun kuulemme muiden kertovan kyseisestä tapahtumasta ja omat aivomme kuvittelevat, täydentävät, osan tapahtuneesta. Kun sitten nämä kolme katsantoa tapahtuneeseen sekoituvat ja vuosien myötä hieman muuttuvatkin, on meidän muistamanamme pitävä asia ainoastaan suunnilleen tapahtuneen mukainen.
Missä sitten kulkee se raja, jota vanhempia muistamiamme asioita tulee käsitellä muiston muistona. Ei siis niin kirjaimellisesti totena. Hyvä kysymys, johon ei varmaan ole selvää vastausta. Uskoisin sen olevan hyvin henkilökohtainen ja kaikenlisäksi vanhenemisen myötä tuo raja vielä saattaa muuttua hyvinkin rajusti.
Onko siis kaikki tämä, mitä me kuvittelemme olevamme, vain suurta illuusiota? Me olemme aivan toisia ihmisiä kuin muutama vuosikymmen sitten. Aivan toisia ihmisiä mitä kuvittelemme olevamme. Ja tuo tuttu puolisokin on aivan joku muu kuin mihin aikanaan tutustuin. Kaiken lisäksi asiat, joita menneisyydestä muistamme, eivät ehkä oikeasti olekaan aivan sellaisia. Apua, mikä siis on oikeasti ja mikä on illuusiota!?
Edellisessä postauksessani pari päivää sitten totesin, että kaukaa olemme tulleet, aina tähtien takaa. Missä me atomeinemme, geeneinemme ja kaikkine muine olemassaolon ilmenemismuotoinemme juuri nyt, tällä hetkellä olemme? Entä minne me tässä evoluution loputtomassa matkassa päädymme? Ehkä takaisin tähtien taakse.
Eipä näitä asioita päivittäin kannata miettiä. Ei ainakaan näin keskikoulupohjalta. Kummasti tällaiset dokumentit kuitenkin antavat toisinaan pohdinnan aiheita. Asiat saavat uutta näkökulmaa ja suhteellisuutta. Kyllä elämä on mielenkiintoista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti