Aina aika-ajoin tulee uutisia, jotka saavat ihmiset kiinnostumaan tähtitaivaasta ja meitä ympäröivästä avaruudesta. Yleensä näihin uutisiin liittyy jonkinlainen mahdollinen uhka tai sitten jokin komea taivaallinen näytelmä.
Tällä viikollakin on taas tähyilty yötaivaalle. On toivottu pilvien raottumista sen verran, että näkisimme vilahduksen Perseidien meteoriparvesta. Hyvällä tuurilla olisi ollut mahdollista nähdä pilvettömällä taivaalla jopa 60 tähdenlentoa tunnissa.
Tähdenlennot ovat aina saaneet aikaan enemmän ihastusta kuin pelkoa, niitä on katseltu käsikädessä ja odotettu toiveiden toteutumista. Ne ovat olleet taivaallisia, satumaisia toiveiden toteuttajia, joskus myös ennusteita tulevista tapahtumista. Niille, jotka suhtautuvat asiaan vähemmän runollisesti, realistisesti, Perseidit ovat vain pöly- ja sorapilvi joka on jäänyt komeetta Swift-Tuttlen lentoradalle. Maan kulkiessa sen lävitse, näitä aineksia osuu Maan ilmakehään jolloin ne kuumenevat ja näkyvät öisellä taivaalla valoviiruina.
Helmikuun puolessa välissä jännitimme vähän järeämmän taivaankappaleen ohilentoa. Silloin läpimitaltaan 50 metriä ja painoltaan 130 000 tonnia painava asteroidi mennä jolkotti omaa yksinäistä rataansa maapallomme ohi. Lähimmillään etäisyttä oli 27 000 kilometriä, useimmat sää- ja tietoliikennesatelliitit kiertävät Maata tätä kauempana. Tämän kokoisia asteroideja törmää maapalloon keskimäärin 1 200 vuoden välein: tässähän oli jo aihetta pieneen jännitykseen. Se pani myös miettimään, että mistäköhän aikojen alusta se on matkaan lähtenyt, mistä kaukaa se terveisensä tuo.
Vieläkin järeämpi asteroidi ohitti Maan toukokuun lopulla. Silloin peräti 2,7 kilometrin kokoinen 1998 QE2-asteroidi käväisi näyttäytymässä vajaan 6 miljoonan kilometrin päässä Maasta. Tutkijoilla ja tiedemiehillä piti kiirettä, paljon ainutkertaista tietoa maailmankaikkeudesta oli tarjolla melkein käsinkosketeltavan lähellä.
Oma kiinnostukseni tuohon ihmeelliseen tähtitaivaaseen heräsi lokakuisena iltana vuonna 1957 Somerolla. Silloin koko meidän perhe seisoi mökin pihalla katsellen tiukasti kirkkaalle tähtitaivaalle. Niskat meinasivat puutua, kun siinä odottelimme suurta ihmettä, tekokuuta. Odottelu palkittiin, siellä muiden tähtien seassa yksi tähti liikkui suoraa reittiään, taivaankannen poikki. Melkein olin kuulevani sen piipittävän mennessään.
Sputnik 1, tekokuu, oli ensimmäinen maata kiertävä keinotekoinen satelliitti. Neuvostoliitto laukaisi sen radalleen 4.10.1957. Silloin tuntui käsittämättömältä, että jokin ihmisen tekemä esine voi lentää tuolla korkealla tähtien seassa. Se oli ensimmäisiä pieniä askeleita avaruuden tutkimuksessa.
Tuohon aikaan oli vielä helppoa seurata tähtitaivasta. Tähtiä näytti olevan moninverroin enemmän kuin nykyään. Tämä johtuu siitä, että tänäpäivänä maapallollamme on aivan anteeksiantamaton määrä valosaastetta. Ainoastaan kirkkaimmat tähdet ovat enää silmin havaittavissa. Se on suuri vahinko, suorastaan synti. Tähtitaivas olisi niin satumaisen kaunis, että soisin sen olevan edelleen meidän kaikkien ihailtavissa.
Tähtien katseleminen antaisi kummasti perspektiiviä näihin meidän arkisiin murheisiimme. Se liittäisi meidät häviävän pienenä palasena tähän käsittämättöman suureen kokonaisuuteen. Sieltä jostakin kaukaa, tähtien takaa, olemme tänne tulleet. Jostakin sieltä on pieniä hiukkasia, ja joskus suurempiakin, tarttunut vuosimiljoonien aikana Maan pintaan jo ennenkuin maapallolla oli minkäänlaista elämää. Siitä kaukaa tähtientakaisesta pölystä tulleista aineksista syntyi aikanaan elämää. Niistä aineksista olemme mekin sitten lopulta kehittyneet.
Pitkän matkan olemme kulkeneet, häviävän pienen ajan täällä vaikutamme. Kyllä se aina joskus panee miettimään.
* * * * * * * * *
Jos luulet tämän kiinnostavan kavereitasi, ole hyvä, jaa alla olevasta painikkeesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti