Isä

    Ensimmäinen muistikuvani isästä on myöhäiseltä illalta 10.8.1950.  Olin  kolmen vuoden ikäinen, ja istuin isän reppuselässä.  Isä käveli metsikön reunassa kulkevaa polkua.  Oikealla puolen oli peltoaukea, jonka päällä loisti kirkas tähtitaivas.  Tähdet valaisivat maisemaa käsittämättömän kirkkaina ja ne tuntuivat olevan aivan käsin poimittavalla etäisyydellä.
 
    En silloin tajunnut, miksi olimme siellä isän kanssa kahden iltamyöhällä.  Olin ollut jo nukkumassa.  Minut herätettiin ja sanottiin, että mentäisiin mammalaan ja saisin jatkaa nukkumista siellä.  Unensekaisissa tunnelmissa mieleen syöpyi ainoastaa tähtien ihmeellinen valo.  Ja myös se, että olin isän reppuselässä, koska sen jälkeen en muista olleeni koskaan myöhemmin isän reppuselässä tai sylissä.

    Syy myöhäiseen kävelyyn tähtienvalossa oli seuraavana päivänä syntyvä veljeni.  Minut vietiin mammalaan, jotta äiti sai mamman ja kätilön avustuksella hoitaa pikkuveljen maailmaan.  Minun asemani perheessä, tulevan kuudenlapsenkatraan vanhimpana, muuttui tuona yönä peruuttamattomasti.  Esikoisena jouduin luopumaan siitä jakamattomasta huomiosta, jota vanhemmiltani siihen saakka olin saanut.  Tähdet toimivat todistajina ja muistuttajina aina myöhemmin tuosta yöstä.

    Isä oli silloin 26 vuoden ikäinen.  Hän oli joutunut lähtemään armeijaan koulutettavaksi sodassa vaadittaviin taitoihin 18-vuotiaana, 175 cm pituisena ja 70 kiloa painavana.  Hän oli edelleen 18-vuotias, kun hänet määrättiin täydennyspataljoonaan.  19 vuotiaana, 13.7.43 hän sai siirron 1.kkk/JR23 jossa hän osallistui heti Lotinanpellon taisteluun.  Sen jälkeen torjuntataisteluja Syvärillä sekä Mäkriön, Sammatuksen, Vitelen, Salmin, Pitkärannan ja Lemetin viivytystaistelut.  Isä ei ollut vielä täyttänyt 21 vuotta, kun hänet täysin palvelleena vapautettiin palveluksesta 3.3.1945.

    2 vuotta, 4 kuukautta, 4 päivää.  Se oli pitkä siivu nuoren miehen elämästä.  Se oli aika, joka nuorelta mieheltä otettiin pois iässä, jolloin nuoren miehen kuuluisi opetella monenlaisia elämässä tarvittavia sosiaalisia taitoja.  Tilalle annettiin traumatisoivia sodan kokemuksia, jotka isäni kohdalla selvästi vaikuttivat hermoihin.  Ruumiillisia vammoja ei tullut, mutta henkisellä puolella sota jätti jälkensä.  Se oli varmaan syy, miksi isä ei osannut ottaa lapsia syliinsä.  Se oli eräänlainen sotavamma.
 
    Kyllä isä osaamallaan tavalla yritti tätä puutetta korvata.  Aikuisena olen miettinyt ja muistellut aikoja, jolloin asuin vielä kotona.  Nyt sieltä osaa erottaa paljon pieniä asioita ja eleitä, jotka oli tarkoitettu osoittamaan isän välittämistä.  Välittämistä meistä lapsista, varovaisena ohjaamisena elämässä oikeaan suuntaan.

    Ollessani alle kymmenen vuoden isää harvemmin näki kotosalla.  Hän joutui tekemään pitkiä työpäiviä ja matkat kotoa keskustaan olivat myös pitkiä.  Lisäksi hän toimi aktiivisesti ammattiyhdistysasioissa jotka myös vaativat oman aikansa.

    Näihin ammattiyhdistysasioihin liittyen muistan kuulleeni erään keskustelun, joka ei ollut tarkoitettu korvilleni.  Isä oli eräänä iltana kotona jutellut jonkun kylässä käyneen miehen kanssa.  Kertomansa mukaan isälle oli eräs kylän isännistä huutanut perään, että siinä menee yksi tapettava mies.  Se on ollut varmaan rankkaa kuultavaa miehelle, joka nuoruusvuotensa vietti sodassa.

    Isä oli kuitenkin niitä miehiä jotka selviytyivät monenlaisista koettelemuksista.  Työn perässä muutimme Espooseen ollessani viisitoistavuotias.  Isä oli käynyt joillakin kentänhoitajakursseilla, ja onnistui saamaan vakituisen työpaikan Leppävaaran urheilukentältä.  Siellä isä olikin töissä eläkkeelle jäämiseen saakka.

    Isä ehti työnsä ohessa rakentaa perheelleen 4 taloa ja yhden kesämökin.  Kaksi taloa ensin Somerolla ja sitten Espoossa laajennuksen omakotitaloksi ostamastaan kesämökistä sekä vielä yhden omakotitalon.  Siinä piti markkaa venyttää, kun tienistit olivat yhden miehen varassa ja perheessä kuusi lasta.
   
    Siteenä Somerolle oli kesämökki, jonka isä rakensi aivan lapsuudenkotini kulmille.  Olin tuossa vaiheessa jo aikuinen, ja mukana auttamassa rakentamishommissa useaan otteeseen.  Sieltä jäi mieleen yksi isälle tyypillinen sanonta, joka hyvin kuvasi hänen periksiantamattomuuttaan.  Rakentamisessahan tulee usein aika hankaliakin tilanteita ja näitä isä kuvasi jälkeenpäin sanomalla: kyllä se siitä sitten lopulta onnistui kun oikeen vaan yritti.

    Esikoisena olin siis asemassa, jossa ei saa niin paljoa huomiota  vanhemmiltaan kuin ehkä haluaisi.  Minulla oli onneksi mamma ja pappa.  Viihdyinkin siellä erinomaisesti ja kävin heidän luonaan aina kun mahdollista.  Siellä opin monia taitoja, itseasiassa pappa oli se joka opetti minut lukemaankin jo paljon ennen koulun aloittamista.  Pappan kanssa luettiin Työkansan Sanomia ja siinä sivussa tulivat kirjaimet tutuksi ja sanatkin alkoivat löytyä.  Nuorin tätini oli myös tässä lukemisasiassa suureksi avuksi.  Olin siinä mielesä onnellisessa asemassa, että mammaan ja pappaan voi aina turvautua.  Heidän luonaan asuinkin viimeisen kouluvuoteni silloin, kun muu perhe muutti Espooseen.

    Kun sitten minäkin muutin kotiin Espooseen, oli isän tiedossa kiinnostukseni musiikkiin ja soittamiseen.  Olin soittanut koulun orkesterissa tenoritorvea.  Yhtenä isona välittämisen osoituksena hän kävi ostamassa minulle trumpetin.  Se oli ikäänkuin eräänlaisen pelimanniperinteen jatkumon siirtäminen seuraavalle sukupolvelle.  Isä, kuten hänen veljensä, isänsä, setänsä ja isoisänsä olivat kaikki soittajia, harrastusmielessä.  Soittimet olivat useimmilla haitari, mutta myös viuluja ja kitaraa löytyi.  Minulle tuli sellainen tunne, että nyt olen oikeasti samaa puuta kuin hekin.  Olin tästä trumpetista ja soittamaan kannustamisesta kuitenkin vähän yllättynyt, olin kuvitellut joutuvani perustelemaan haluani soittimeen.  Trumpetin tosin kävin melko pian vaihtamassa saksofoniin, mutta isältä oli tullut se kannustava aloite.

    Muutin kotoa heti armeijan jälkeen.  Kun vanhempiaan tapaa harvemmin, alkaa heitä katsella ikäänkuin ulkoapäin.  Silloin huomaa monia sellaisia asioita, joihin heidän kanssaan asuessaan ei lainkaan kiinnittänyt huomiota.  Tietysti se, että itsekin vanhenee, vaikuttaa asiaan.  Moni asia kuitenkin alkoi loksahdella paikoilleen, alkoi ymmärtää miksi isäkin käyttäytyi kuten käyttäytyi.  Alkoi nähdä asioiden taustoille.  Ja sieltä taustalta löytyi usein sota, elämättä jäänyt nuoruus.  Kaikki se oli nuoreen isään ja hänen tunnemaailmaansa vaikuttanut.  En minä koskaan ollut isääni mistään syyttänyt, saati ollut katkera.  Siitä huolimatta tunsin nyt ymmärtäväni häntä paremmin, huomasin jopa tiettyjen käyttäytymismallien siirtyneen itsellenikin.
       
    Sodasta ja sota-ajasta isä ei koskaan puhunut.  Eikä siitä oikein osannut kysyäkään, kun ei tiennyt, miten hän suhtautuu kysymyksiin.  Kävin monesti isän kanssa kahdestaan mökeillä tekemässä erilaisia töitä sekä kuskaamassa autolla tarvikkeita.  Hän oli hankkinut toisen pienen mökin Humppilasta, ilmeisesti ajatteli omaisuuden kartuttamista lapsille.  Eräänä päivänä, tullessamme Humppilasta kotiin päin, rohkaisin mieleni ja kysyin, missä kaikissa paikoissa isä oli sodan aikana ollut.  Yllätyksekseni isä alkoikin kertoa missä ja milloin oli ollut.  Ja mitä hän  siellä oli tehnyt.  Lapinsotaankin hänet oli komennettu, mutta hän oli sairastunut aivan alkuvaiheessa, ja se sota sitten jäi väliin.

    Se oli ainoa kerta, kun isän kuulin näistä asioista kertovan näin laajasti.  Tosin myöhemmin, erään sotamatrikkelin ilmestyttyä, hän näistä samoista paikoista kertoili jonkin verran.  Onneksi sain silloin Humppilan reissulla kyseltyä, koska melko pian sen jälkeen isän sairaus alkoi osoittaa oireitaan.

    Eihän me kukaan aluksi ymmärretty mistä oli kysymys.  Ajateltiin vaan, että isä oli väsynyt ja halusi lepäillä ja olla omissa oloissaan.  Käytännön asioihin mökillä isä ei osannut enää puuttua, hän katseli muiden tekemistä aikansa ja meni taas sänkyyn lepäämään.  Joskus hän kertoi jutelleensa pihapiirissä asustavan västäräkin kanssa.  2003 vuoden lopulla hän kotona jotenkin putosi sängystä eikä päässyt omin avuin ylös.  Sairaalassa todettiin viiden selkänikaman luhistuneen.  Sitten tuli lievä infarkti sekä todettiin Lewyn kappale -tauti.

    Lewyn kappale -taudin myötä alkoivat näköharhat sekä ajoittaiset, yhä useammin toistuvat sekavuustilat.  Isä ei tiennyt missä oli, tai sitten hän uskoi olevansa aivan jossakin muualla.  Liikkeet hidastuivat ja tulivat jäykiksi, kädet tärisivät.  Alkoi ilmetä myös erilaisia käytöshäiriöitä, isä ei enää ollut oma itsensä.  Koska isä tarvitsi ympärivuorokautista huolehtimista, oli hoitokoti lopuksi ainoa vaihtoehto. Myös sairaalassa hän joutui viettämään joitakin jaksoja sydänongelmien vuoksi.

    2007 lokakuussa isä kuoli 83 vuoden ikäisenä.

    Kuoleman jälkeiset päivät olivat omituisella tavalla tyhjiä.  Ei oikein osannut suhtautua asiaan.  Mieleen alkoi nousta ajatuksia isän elämän epäoikeudenmukaisuuksista.  Nuoren miehen sotakokemukset sekä niiden vaikutukset koko loppuelämään.  Ankara ponnistelu ison perheen elättämiseksi.  Viimeisten vuosien säryt ja kivut.  Saikohan isä edes koskaan kiitosta tai kehuja tekemisistään. En minä ainakaan ollut osannut.

    Itku tuli vasta muutaman päivän kuluttua.  Edellistä itkua en muista.